Ansku Bergström koki pakokauhun hetkiä: ”Meidät haudattiin arkkuun”
Tanssija Ansku Bergström lähtee mukaan haasteisiin. Ansku onkin kokenut liitovarjo-onnettomuuden ja elävältä hautaamisen, jotka jättivät häneen jäljet.
Liikutun yleensä kyyneliin, kun käyn vierailemassa mummini haudalla. Olen hyvin tunteellinen ihminen – nauran ja liikutun hyvin herkästi.
Teini-iässä ihailin erityisesti Spice Girlsiä ja heidän tyttöenergiaansa. Huoneeni seinät olivat täynnä yhtyeen julisteita. Suosikkini oli Mel C eli Sporty Spice – luonnollisesti. Kun bändi esiintyi Helsingissä, heitin lavalle valotikun, jonka juuri Mel C nappasi käteensä. Olin aivan että: ”Oh my God!”
Teini-iässä inhosin erityisesti koulun verilettuja. Ajatus eläimen veren syömisestä ällötti jo silloin, ja inho on pysynyt – nykyään olen vegaani.
Minuun jäi pysyvät jäljet, kun olin muutama vuosi sitten liitovarjo-onnettomuudessa. Selvisin, mutta polviini jäi pysyvät arvet muistuttamaan tapahtuneesta.
Jos olisin mies… Kauhistuttava ajatus. Haluan ehdottomasti olla nainen.
Vihaan sydämeni pohjasta eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa. Olen syvästi eläinrakas ihminen, ja nykyään arkeani ilahduttaa Maggie-koira. Lapsuudenkodissani oli aina runsaasti eläimiä. Parhaimmillaan tallissa seisoi hevonen ja kotona vipelsi neljä koiraa, kaksi kissaa, kaksi kania ja 12 gerbiiliä.
Ystäväni ihmettelevät minun ultrajuoksuharrastustani. Se on heidän mielestään aivan hullua, mutta itse koen sen upeaksi ja voimaannuttavaksi. Juoksin ensimmäisen ultramatkani toukokuussa Rukalla – 55 kilometriä.
Sukurasitteeni on…En tiedä onko sellaista, sillä olen mielestäni hyvin erilainen ihminen kuin muut perheenjäseneni.
En aio koskaan antaa anteeksi sitä, että… Ei sellaista asiaa ole. Mielestäni on tärkeää osata antaa anteeksi. Anteeksiantamattomuus vain lisää henkistä taakkaa ja ruokkii katkeroitumista.
Häpeän yhä sitä, että poimin pikkutyttönä naapurin mummon kukkapenkistä kimpun ja vein sen äidille lahjaksi. Äiti tajusi heti, mistä lahjakukat olivat peräisin.
Annoin viimeksi lahjan viedessäni äidille kimpun leikkokukkia – tällä kertaa ne eivät olleet naapurin mummon penkistä. Heh heh.
Luulin itsestäni liikoja, kun osallistuin Erikoisjoukot-ohjelmaan. Meidät haudattiin ensimmäisenä päivänä arkkuun. Kärsin ahtaanpaikankammosta, eikä psyykeeni kestänyt sitä. Kokemuksesta jäi jonkinasteinen trauma.
Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut seisomaan käsilläni. Kyse ei ole voimasta, jokin asiassa jännittää.
Ennen oli paremmin, että ihmiset pitivät paremmin sovituista tapaamisista kiinni. Nykyään on liian helppoa soittaa tai laittaa viesti, että on myöhässä.
Jos saisin lahjaksi miljoona euroa, antaisin osan hyväntekeväisyyteen ja osan vanhemmilleni. Loput käyttäisin oman unelmakodin hankkimiseen meren rannalta.
Jos elän yli satavuotiaaksi, aion nauttia jokaisesta hetkestä. Toivottavasti niin myös tapahtuu.
