Ansa Ikonen oli aikansa salarakas – suhde ukkomieheen oli skandaali

Syksy 1944 oli synkeä. Suomi ja Neuvostoliitto solmivat syyskuussa rauhan, mutta taistelut jatkuivat Lapissa. Valvontakomissio aloitti toimintansa ja Porkkala suljettiin suomalaisilta. Kaikesta oli pulaa.

Marraskuun 16. päivän iltana Helsingin Kluuvikadulla ilmassa saattoi kuitenkin aistia suuren juhlan tuntua. Ravintola Adloniin jonotti 400 ihmistä, joukossa useita elokuvatähtiä. Arvokkaat illalliskortit olivat menneet kuumille kiville, ja niitä 0myytiin lopulta myös mustassa pörssissä kovaan hintaan. Elokuvajournalistit ry:n järjestämä ensimmäinen Jussi-gaala oli valopilkku keskellä raskasta aikaa.

Adlonissa turkiksiin sonnustautunut vaalea kaunotar Ansa Ikonen kahlasi yleisömeren läpi ohjaaja-tuottaja T. J. Särkän kanssa. Illallispöydässä hänet istutettiin opetusministeri Kalle Kaupin sekä Elokuvajournalistien puheenjohtajan väliin.

Sitten koitti h-hetki. Ketkä kuusi elokuvantekijää palkittaisiin maineella ja kunnialla sekä Ben Renvallin pohjalaismiestä kuvaavalla kipsiveistoksella?

Särkän ohjaama melodraama Vaivaisukon morsian nappasi kaksi palkintoa: Ansa sai parhaan naispääosan Jussin, ja Kyllikki Väre palkittiin parhaasta naissivuosasta.

Ansa säteili patsaan saadessaan, vaikka hänen onneensa oli toinenkin syy. Hän odotti Jalmari Rinteen kanssa toista lasta. Tällä kertaa ilman skandaalia.

Klaffitytön työtä ei kuulunut

Aili Ansa Inkeri Ikonen syntyi Pietarissa nuorten suomalaisvanhempien esikoiseksi joulukuussa 1913. Venäjän vallankumouksen myrskyissä perhe muutti juuri itsenäistyneeseen Suomeen, ja Ansa joutui kuulemaan ikävää ryssittelyä.

Vanhempiensa näyttämöharrastuksen ansiosta Ansa innostui teatterista ja pääsi avustajaksi Helsingin Kansanteatteriin. Keväällä 1935 hän sai kiinnityksen Suomen Kansallisteatteriin, mutta töiden oli määrä alkaa vasta syksyllä. Ansa olisi ollut kesän työttömänä.

Hän oli tehnyt pieniä avustajanrooleja muutamissa elokuvissa ja niiden rohkaisemana kysyi työtä Suomi- Filmin johtajalta Risto Orkolta. Rooleja ei ollut tarjota, mutta Orko myöntyi ottamaan Ansan klaffitytöksi salakuljetuselokuvaan VMV 6, jota kuvattiin Porvoon Pirttisaaressa.

Mutta sovittua pestiä ei tullut, vaikka Ansa kuinka kyseli sen perään. Elokuvayhtiössä hänet vastaanottanut koppava kloppi ei meinannut edes päästää Ansaa johtajaa tapaamaan ja jäi toljottamaan häntä omituisesti.

Ansa sai pienen roolin poronlihamainoksesta, mutta sen jälkeen joutui taas tiedustelemaan klaffitöitä. Silloin apulaisohjaaja Topo Leistelä yllätti hänet täysin.

– Nyt, neiti Ikonen, nyt me teemme teistä tähden. Ette te mihinkään Pirttisaareen lähde.

Kesäsuunnitelmat menivät kerralla uusiksi. Ansa pääsi näyttelemään rakkauskomediaan Kaikki rakastavat.

Sopivaa naispääosan esittäjää oli etsitty koko kevät. Tarjokkaita oli paljon, mutta kukaan ei kelvannut. Lopulta Ansa Ikonen, puolivahingossa tielle osunut 21-vuotias lumoavasilmäinen vaaleaverikkö, oli täydellisesti sopiva Sirkan rooliin.

Tätä mieltä oli tuo Ansaa tuijottanut kloppi, elokuvan ohjaaja Valentin Vaala.

Uusi lemmenpari koko Suomelle

Vuoden 1935 toiseksi menestynein kotimainen elokuva Kaikki rakastavat esitteli yleisölle Ansa Ikosen – ja uuden lemmenparin. Tauno Palon kanssa Ansa teki 12 elokuvaa, joista seuraavana talvena kuvattu Vaimoke tahkosi rahaa vuosien kuluessa lähes 2,5 miljoonaa markkaa. Suurin hitti Kulkurin valssi (1941) oli pitkään maan katsotuin kotimainen elokuva.

Ansa ihaili Taunoa, joka oli esiintynyt elokuvissa jo mykkäelokuvien kaudella.

– Yksityiselämässä emme kiinnostaneet toinen toistamme. Alkuun emme edes sinutelleet. Mutta kun me eläydyimme kameran edessä klaffin lyötyä, kaikki oli sen hetken ajan totisinta totta, Ansa kertoi Taunon kohtaamisesta muistelmateoksessaan Tähtiaika.

Vastaavasti Taunolta kyseltiin ”miten teidän Ansa- rouvanne jaksaa”.

– En nyt muista tarkoin, kuinka monta kertaa olemme Ansan kanssa menneet kihloihin, naimisiin tai näytelleet avioparia, filmissä kai saimme toisemme kahdeksan kertaa, Tauno laskeskeli Käsi sydämellä -kirjassaan.

Ansa totesi väitetystä suhteesta, että elämänikuinen ystävyys on paljon arvokkaampi kuin hetken romanssi.

– Yhdyn häneen täysin ja olen kiitollinen siitä, että olen saanut omistaa sellaisen ystävän kuin Ansa. Hänellä on älyä, temperamenttia ja viehkeyttä, Tauno kehui.

Avioliittoon erityislupa presidentiltä

Kaikki rakastavat -elokuvassa oli mukana myös yksi kuuluisista Rinteen näyttelijäveljeksistä: Jalmari Rinne. Häneen Ansalla oli sanojensa mukaan ollut ”kiinnitys” jo Kansanteatterin ajoilta, jolloin hän oli vielä kuorotyttö. Jalmari oli naimisissa, kolmen lapsen isä ja Ansaa 20 vuotta vanhempi.

Suhde jatkui salassa viitisen vuotta, vaikka salaisuus laajalti tiedettiinkin. Jalmari eli perhe-elämää Anni Aiton ja lastensa Tommin, Tiinan ja Einarin kanssa vieraillen toisinaan Ansan luona. Kun Anni sai tietää miehensä suhteesta, hän muutti lapsineen Turkuun.

Avioero tuli ajankohtaiseksi vasta vuonna 1939, kun Ansan välikirjaa ei teatterissa suostuttu uusimaan. Suhde ukkomieheen oli skandaali eikä tilannetta helpottanut se, että Ansa odotti lasta. Ero pantiin vireille, mutta prosessi oli monimutkainen. Eron tultua seuraisi vielä karenssi, jolloin uutta avioliittoa ei saanut solmia.

– Suomen Filmiteollisuuden ykköstähti ei synnytä äpärää, tulevan lapsen kummisetä T. J. Särkkä uhosi.

Hän ja lapsen toinen kummi, ohjaaja Edvin Laine anoivat presidentti Kyösti Kalliolta erityisluvan, jolla Ansa ja Jalmari saisivat avioutua jo kesällä 1939. Kallio myönsi luvan – ehkä siksi, että oli Ikosen suuri ihailija.

Uusi perhe aloitti elämänsä. Katriina syntyi itsenäisyyspäivänä 1939 ja sisko Marjatta huhtikuussa 1945.

Gregory Peck tanssitti Adlonissa

Vuonna 1955 Ansan ja Taunon leffaromanssi täytti 20 vuotta, ja sen kunniaksi tehtiin komedia Isän vanha ja uusi. Leikkimielisesti kaksikko haaveili tekevänsä suhteensa 40-vuotiselokuvan vuonna 1975, mutta silloin kummankin valovoimaiset urat olivat jo päättyneet – ja Suomen Hollywood kuollut.

– Filmin taikamaailman virvatulet yht’äkkiä sammuivat, eikä mitään jäänyt jäljelle. Suuret studiot lopetettiin, elokuvayhtiöt lakkasivat olemasta suuria. Siihen päättyi minunkin elokuvatyöni, Ansa kertoi muistelmissaan.

Töitä hän toki teki edelleen. Elokuvauransa ohessa Ansa oli näytellyt koko ajan Kansallisteatterissa ja lisätuloja hän sai radiokuunnelmista sekä myöhemmin televisiosta. Ansa ja Tauno olivat vakiovieraina Tullaan tutuiksi -viihdeohjelmassa, ja 1970-luvulla he levyttivät uudelleen vanhoja elokuvista tuttuja laulujaan.

Ansa sai pienen roolin yhdysvaltalaisen Don Siegelin elokuvassa Puhelin (1977), joka kuvattiin osittain Suomessa. Ansa näytteli Donald Pleasencen äitiä. Maailmantähtiä hän oli tavannut aiemminkin. Kun Gregory Peck vieraili vaimonsa syntymämaassa tammikuussa 1953, hän tanssitti Ansaa ravintola Adlonin parketilla.

Yli 40 vuoden ura Kansallisteatterissa päättyi vuonna 1978, kun Ansa jäi eläkkeelle. Aluksi tyttömäisiä ja myöhemmin äidillisiä rooleja kyllästymiseen asti tehnyt lahjakas näyttelijä sai karvaasti kokea, kuinka roolit vähenivät ja pienenivät – eikä Ansa jaksanut taistella vastaan.

1980-luvun alussa hän teki vielä näyttävän jäähyväiskiertueen näytelmällä Äiti rakastaa. Ansa halusi heittää hyvästit roolilla, jollaista ei Kansallisteatterissa saanut.

– On kiva näytellä henkilöä, joka ei ole enkeli.

Tähti vetäytyi julkisuudesta

Suuren surun Ansa kohtasi syksyllä 1985, kun aviomies Jalmari Rinne kuoli rasitusastma- kohtaukseen 91-vuotiaana. Korkeasta iästä huolimatta puolison poismeno oli Ansalle järkytys.

Ansa itse sairasti diabetestä sekä autoimmuunisairautta, jotka vaativat monenlaista lääkitystä, ja erityisesti kortisoni vaikutti ulkonäköönkin. Se oli yksi syy, miksi näyttelijätär ei halunnut enää tulla kuvatuksi.

Muutenkin hän vetäytyi julkisuudesta. Harvoin tilaisuuksissa vieraillessaan Ansa oli poissaoleva eikä enää jaksanut jutella ihmisten kanssa.

Viimeisinä vuosinaan Ansa vietti paljon aikaa kesämökillään Säämingin Ikoinniemessä. Helsingissä hän asui näyttelijöiden seniorikodissa Thalian Torpassa.

Vanhoilla päivillään Ansalta kysyttiin, oliko hän onnellinen muistoistaan. Hän vastasi viisaasti:

– Muistoista ei elä, ne ovat kellastuva lehtileike vanhan kansion sivulla. Minun tehtäväni oli yhdessä näyttelijäparieni kanssa luoda muistoja muille, ja se todella tekee onnelliseksi. Kun tarvittiin joku, joka puhui sen ajan ihmisille kieltä, jota he ymmärsivät ja antoi sen unelman, joka silloin tarvittiin, minä sain olla se joku. Siitä olen onnellinen.

Myöhään iltapäivällä 23. toukokuuta 1989 Ansan sydän petti ja hän nukkui kotonaan rauhallisesti pois 75-vuotiaana.

Jalmari Rinne oli haudattu Kansallisteatterin näyttelijöiden hautaan Hietaniemeen, mutta Ansan viimeinen leposija löytyi Malmin hautausmaalta mummon vierestä, läheltä omaa äitiä ja isää.

Lähteenä käytetty mm. Matti Rämön ja Anton Vanha-Majamaan teosta Sitkeä Jussi (Docendo 2024), Tuula Saarikosken toimittamaa Ansa Ikonen – Tähtiaika (Weilin + Göös 1980) sekä Pirkko Vekkelin ja Ismo Loivamaan Unohtumaton Ansa Ikonen (Minerva 2009).

Avun kesäsarja esittelee Jussilla palkittuja suomalaisen elokuvan legendoja. Ensi viikolla on vuorossa Joel Rinne.