Anoppikin paranee vaihtamalla – Kun tapasin toisen anoppini Annikin, tuntui kuin olisin tullut kotiin
Annikki kuoli hoitokodissa vuonna 2011. Olen jostain syystä ajatellut häntä paljon viime aikoina. Kiitos, Annikki, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen.
Anoppikin paranee vaihtamalla. Ensimmäinen anoppini oli ilkeä ja hankala ihminen. Kun tapasin toisen anoppini Annikin, tuntui kuin olisin tullut kotiin.
Annikki syntyi vuonna 1922 Karjalassa, Metsäpirtti-nimisessä kylässä. Kylä oli niitä, joihin sodan aikana ensimmäiseksi hyökättiin. Hän oli lehtolapsi, ja elämä hyvin köyhää. Nuorena hän rakastui Olaviin, joka oli venäläisen äidin ja suomalaisen isän poika. Liitto ei ollut helppo.
Annikki oli varsinainen luonnonlapsi. Ruotsin-risteilyllä hän tuijotti katkarapusalaattia seisovassa pöydässä: ”Mitä moskaa tuo on?” hän kailotti.
”Tuommosta mie en syöttäis koirallekaan.”
Kun hänelle ostettiin baarissa värikäs päivänvarjolla koristeltu drinkki, hän kysyi: ”Mitä litkuu tuo on?” – ja hulautti juoman ykkösellä kurkkuunsa kuin se olisi ollut maitoa.
Teatteriin häntä ei oikein kannattanut viedä, koska hänellä oli tapana kommentoida kovaan ääneen näyttämön tapahtumia.
Samassa ratikassa ollut Kari Hietalahti näki tilanteen, repliikki päätyi Vintiöt-sarjaan sketsiin Ihminen välissä.
Hän teki maailman parasta karjalanpaistia, ja opetti minutkin tekemään. Ei siitä minun paististani tosin yhtä hyvää tullut.
”Millä mie tappaisin tän päivän?” hän mietti usein, ja lähti sitten ajelemaan raitiovaunulla ympäri kaupunkia ikkunasta ulos katsellen. Tai syötti variksia Eiran rannassa. ”Ne tuntoot miut”, hän väitti. ”Ne alkaa elämöijä heti kun näkkööt miun lähestyvän.”
”Näinköhän”, minä ajattelin. Mitä kyynisyyttä! Miksi varikset eivät olisi Annikkia tunteneet?
Annikki oli läpeensä kiltti ihminen, eikä pitänyt meteliä itsestään. Paitsi kerran, kun hän kieltäytyi litistymästä raitiovaunun ovien väliin. Hän oli nousemassa ratikasta pois ja ovet lävähtivät kiinni, kun hän oli vielä portaissa.
”Ihminen välissä!” Annikki karjaisi kuskille. Sattumalta samassa ratikassa ollut näyttelijä Kari Hietalahti näki tilanteen, repliikki päätyi Vintiöt- sarjaan sketsiin nimeltä Ihminen välissä.
Hänestä oli iso apu lapsen hoidossa. Melkein päivittäin hän lähti kävelylle vaunuja työntäen, että minä saisin levättyä. Käveli joskus parikin tuntia.
Välimme kiristyivät jonkin verran tultuani raskaaksi. Annikki ei ollut vuosiin saanut lapsenlasta, ja näki uhkia kaikkialla. Raskauteni oli vaikea, enkä olisi kaivannut pelottelua.
Pojan synnyttyä hän oli varma, että se tukehtuu lattian leluihin. Se saattoi johtua siitä, että Annikki oli synnyttänyt ennen lapseni isää pojan, joka veti henkeä vain kaksi kertaa ja kuoli sitten. Sitä asiaa hän varmasti kävi minun raskauteni ja äitiyteni kautta läpi. ”Sen lapsenkii sie miult tapoit”, syytti Olavi usein kännipäissään, vaikka Annikki oli jo synnyttänyt uuden pojan tilalle.
Olavi oli traumatisoitunut sotaveteraani. Kuusihenkinen perhe asui suihkuttomassa yksiössä, ja öisin piti pitää valoja päällä, koska Olavi ahdistui pimeässä. Joskus hän ajoi kännipäissään koko perheen pihalle. Lapset pyysivät, että äiti jättäisi isän.
”Mihin mie sen panen?” Annikki oli kysynyt. Sitten Olavi kuoli ja Annikki oli pitkään leskenä.
Toisaalta hänestä oli iso apu lapsen hoidossa. Melkein päivittäin hän lähti kävelylle vaunuja työntäen, että minä saisin levättyä. Käveli joskus parikin tuntia.
Annikki kuoli hoitokodissa vuonna 2011. Olen jostain syystä ajatellut häntä paljon viime aikoina.
Kiitos, Annikki.
