Apu

Annina Holmberg: Lapseni ovat opettaneet, että en ole täydellinen



Annina Holmberg: Lapseni ovat opettaneet, että en ole täydellinen

Aktiivisuus, uteliaisuus ja intohimo tarkastella maailmaa eri näkökulmista. Ne sain evääkseni jo lapsuuden kodistani, kertoo kirjailija Annina Holmberg.
Teksti Juha Heiskanen
Kuvat Laura Malmivaara

Meillä oli mielettömän paljon kirjoja, ja rakastuin jo varhain lukemiseen ja myöhemmin kirjoittamiseen. Se oli luonnollista, sillä vanhempani Ritva ja Kalle Holmberg lukivat paljon ja etsivät aina uutta esitettävää teatteriin.

Vanhempani korostivat sivistystä ja hyviä käytöstapoja, jopa puhelimessa. Aina oli vastattava omalla nimellä, ja jos soittaja ei esitellyt itseään, hän oli tyhmä. Ollessani kymmenen ikäinen soittaja ei sanonut nimeään. Olin jo lyömässä luurin kiinni, kun ääni sanoi, että kerro kuitenkin Jörn Donnerin soittaneen.

Äitini oli vankasti sitä mieltä, että sivistystä oli myös se, että minun oli mentävä kesäksi maataloon ja osallistuttava maatalon töihin. Vanhempani olivat silloin lähdössä Kiinan-matkalle. Ihastuin maalaistalon elämään ja vietin samassa talossa monta kesää.

Olin hyvä koulussa, päinvastoin kuin vanhempani. He rämpivät koulunsa miten kuten läpi. He painottivat aina, että todellinen viisaus ei ole vain kirjaviisautta ja koulutusta. Maatalokokemukseni oli osoitus siitä. Vanhempani auttoivat minua näkemään, että viisautta on monella taholla ympärillämme, erilaisissa elämänmuodoissa.

Vanhempani eivät pitäneet siitä, että naapurissa asunut uskonnon opettaja alkoi syöttää uskontoa minulle, alle kouluikäiselle. Hänelle Raamattu oli aina oikeassa, ja jos siihen ei uskonut, joutui helvettiin. Hän pelästytti minut. Vanhempani menivät puhumaan hänelle, että minulle ei sellaisia asioita opeteta. Opin heiltä, että kaikkea ei pidä uskoa, on kuunneltava ja tarkasteltava useampia uskontoja. Siitä asti olen ollut allerginen kaikelle fundamentalismille.

Asuessamme Turussa minulla oli innostava opettaja Raimo Stenvall. Hän kannusti minua kirjoittamaan. Niinpä kirjoitin pitkiä aineita, melkein kuin olisin kirjoittanut Välskärin kertomuksia. Pidämme vieläkin yhteyttä.

Opin jo nuorena, että ei saa valehdella. Sen olen yrittänyt opettaa kolmelle teini-ikäiselle lapselleni. Tosin en ole yhtä ehdoton kuin omat vanhempani. Äitinä olisin halunnut olla täydellinen, kaikesta huolehtiva Muumimamma, kunnes huomasin olevani pikemminkin Muumipappa.

Lapseni ovat opettaneet minulle itseni hyväksymistä ja sen, etten ole täydellinen. Olen kärsimätön. Kerran, kun asiat eivät menneet juuri haluamallani tavalla, nuorin tyttäreni sanoi minulle, että ”äiti, älä nyt saa mahahaavaa”. Ilman lapsiani olisin varmasti sietämätön viulunkieli. Nyt osaan olla semirento, ainakin ajoittain.

Ikääntymisestä olen eri mieltä kuin äitini, joka inhosi vanhenemista, koska sen myötä tuli rajoitteita, esimerkiksi fyysinen kunto alkoi rapistua ja terveys heiketä. Esikuvani on Elina Karjalainen, joka pyörätuolissa sokeutuneena istuessaan totesi, että johan tässä on juostu ja säntäilty ja luettu aivan tarpeeksi. Hän ei vaipunut silloinkaan synkkyyteen.

Annina Holmberg

Kirjailija. 54 vuotta, Helsinki.

Julkaistu: 22.3.2018