Puolison sairauden seuraaminen ja kuoleman läheisyys saivat Annica Milánin masentumaan: ”Joinain iltoina toivoin, että en heräisi aamulla”

Sairaalan odotushuoneen kalseat seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Laulaja Annica Milánin oli vaikea käsittää, että mitä oli juuri tapahtunut. Elettiin vuotta 2015 ja Annica oli ollut Lontoossa lomamatkalla puolisonsa, rocklaulaja ja säveltäjä Kimmo Blomin kanssa. Rakastunut pariskunta oli seurustellut vasta muutaman vuoden ajan.

– Kimmo valitteli reissussa, että hänellä on jotain silmässä. Yritimme katsoa, että onko se näärännäppy vai mikä.

Annica patisti Kimmon lääkäriin ja koska kyseessä oli rutiinivastaanotto, jäi itse odottamaan käytävälle.

– Sitten Kimmo tuli ulos ja sanoikin, että se on kasvain. Todennäköisesti syöpä.

Kummankin elämä sellaisenaan pysähtyi siihen hetkeen.

Kun Annica pääsi 19-vuotiaana töihin Tampereelle Musiikkiteatteri Palatsiin, vastaan käveli Kimmo Blom. Annica ajatteli heti, että tuossa on minun mieheni. Kesti kuitenkin vuoden päivät ennen kuin työkaveruus muuttui muuksi.

Kun teimme töitä yhdessä, vetovoima oli selkeä. En vain kertonut asiasta heti Kimmolle. Jälkikäteen Kimmo sanoi, ettei hän olisi osannut kuvitellakaan minun olevan hänestä kiinnostunut.

Syy oli 20 vuoden ikäero.

– Kun kerran Kimmo istui autoni kyydissä Helsingistä Tampereelle ja juttelimme koko matkan, Kimmolle alkoi valjeta tunteeni.

Kun Annica oli 20-vuotias, pariskunta alkoi seurustella ja pian he muuttivat saman katon alle.

– Kimmo oli isoin fanini ja tsempparini. Hän oli maailman paras ihminen. Osallistuimme yhdessä euroviisukarsintoihin ja kiersimme yhteiskeikoilla. Elimme symbioosissa, vietimme aikaa yhdessä niin kotona kuin töissä.

Pariskunta ehti elää rakkaudentäyteistä elämää yhdessä vain kolme vuotta, kun Kimmo sai diagnoosin: sidekalvomelanooma. Se on erittäin harvinainen pahanlaatuinen sidekalvon pigmenttisoluista alkunsa saanut silmäkasvain. Suomessa löydetään uusia sidekalvomelanoomatapauksia vain 3–4 vuosittain.

Ensijärkytyksen jälkeen syövästä tuli arkipäiväinen osa elämää. Ensin Annica ajatteli, että no hoidetaan se pois. Kimmokin tuumasi, että diagnoosi ei johda mihinkään. Että se on hänen vittumainen sairaus, mikä pitää vain putsata pois.

– Sidekalvomelanoomaan ei ole täsmähoitoa, joten Kimmolle kokeiltiin kaikkea mikä voisi auttaa. Moni asia auttoikin ja Kimmo sai lisäaikaa.

Ensin silmä leikattiin, lisäksi Kimmolle annettiin sädehoitoja. Kasvain vain kasvoi aina uudestaan, sitkeästi. Seurauksena oli lisää leikkauksia. Loppuvaiheessa kokeiltiin myös sytostaatteja, mutta lopulta syöpä pääsi leviämään vatsan alueelle. Siinä kohtaa alkuperäinen patti silmässä oli enää pienin murhe.

– Aina kun oli hoidettu, leikattu tai sädetetty, seuraava kontrolli saattoi olla puhdas. Sitten seuraavassa syöpä olikin palannut.

Seitsemän vuoden ajan Kimmo taisteli.

– Elimme koko ajan toivossa, että tästä parannutaan. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Kimmo oli loppuun saakka sitä mieltä, että hän ei luovuta.

Maaliskuussa 2022 Kimmo sai saattohoitopäätöksen.

– Silloin me molemmat romahdimme. Kuitenkin Kimmo piristyi vielä, ja totesi, että hei elossa ollaan. Tässä on vielä kaikkea edessä.

Kun länsimainen lääketiede luovutti, Kimmo ja Annica päättivät vielä kääntää jokaisen kiven. He testasivat mehupaastoa, mitä tahansa. Tyypillisesti sidekalvomelanoomaan menehdytään noin kahdessa vuodessa.

– Siihen nähden Kimmo sai pitkän jatkoajan, Annica miettii.

Rakkaan kärsimystä oli rankkaa seurata vierestä. Annicalle etenkin Kimmon viimeiset vuodet olivat vaikeita.

– Kimmo ei ehkä halunnut kuormittaa minua omilla tunteillaan. Hän saattoi kysyä, että miksi itket, tässähän sitä ollaan. Hän ei ollut koskaan vihainen tai katkera. Sen sijaan hän oli loppuun asti naiivin optimistinen.

Annica hoiti Kimmoa kotona kesällä 2022, kun hän samaan aikaan yritti käydä töissä Turussa kesäteatterissa. Annica koki koko ajan olevansa väärässä paikassa, mutta Kimmo kannusti. Hän pärjäisi kyllä.

– Kimmo suojeli minua loppuun asti, että eläisin omaa elämääni enkä jättäisi mitään tekemättä.

Elokuussa Kimmo joutui lopulta siirtymään kotoaan saattohoitoon Hämeenlinnan Koivikkokotiin.

– Silloinkin Kimmo sanoi, että hän menee sinne vain hetkeksi lepäämään. Että hän palaa sieltä vielä kotiin. Nyt ymmärrän, että Kimmon olisi pitänyt päästä sinne jo aikaisemmin, mutta hän vain sinnitteli kotona.

Annica muistelee miten hirveää on seurata vierestä rakkaan ihmisen hiipumista. Viimeiset ajat Annica elikin jatkuvassa hätätilassa.

– Kimmo oli muutenkin hoikka, mutta loppuajasta hän oli todella laiha. Katsoin monta kertaa yöllä, että onhan toinen vielä hengissä.

Saattohoitokodissa ystävälliset hoitajat toivat huoneeseen toisen sängyn, että pariskunta saattoi olla vierekkäin. Kuolemaansa edeltävänä päivänä Kimmo jutteli, söikin vähän. Hän kannusti Annicaa menemään sovitulle laulukeikalle, vaikka Annica vastusteli.

– Kun palasin yöllä saattokotiin, Kimmo ei tervehtinyt, mutta ajattelin, että hän nukkuu. Kun heräsin aamukuudelta, Kimmo oli vieläkin erikoinen. Sitten hoitaja tuli kertomaan, että siirtymä on alkanut.

Annica valvoi tuntikausia miehensä vieressä pystymättä lähtemään mihinkään. Kimmon hengitys hidastui ja harveni. Hän piti tiukasti miestään kädestä kiinni loppuun saakka.

– Ennen lähtöään Kimmo lupasi pitää minusta huolta toiselta puolelta.

Nyt 33-vuotias Annica sanoo, että viime vuodet ovat olleet hieman sumeaa aikaa.

Kun Kimmon uurna oli laskettu, Annica nukkui. Hän lepäsi vuosien edestä ja nukkui pois menetystään sekä masennustaan.

– Ensimmäinen ja vielä toinenkin vuosi olivat pahimpia. Välillä tuli sellaisia ajatuksia, että kunpa en aamulla heräisi. Halusin mielummin Kimmon luokse. Olin niin syvästi masentunut, että koin koko elämän olevan minua vastaan.

Jo Kimmon kuoleman edeltävä aika oli vaikea. Vastoinkäymiset tuntuivat ylitsepääsemättömän raskailta ja Annicalla oli pinna kireällä.

– Onneksi sain apua ja minulla on hyvä terapeutti. Käyn edelleen terapiassa käsittelemässä tätä kaikkea.

Elokuussa tulee kuluneeksi kolme vuotta Kimmon kuolemasta.

– Pärjäilen vaihtelevasti. Suru on yhtä iso kuin aikaisemmin, mutta en ole enää niin masentunut.

Kimmon menetys on nostanut pintaan myös toisen kipeän muiston: Annican isä menehtyi oman käden kautta samana päivänä, kun Annica täytti 20 vuotta.

– Olen kokenut kaksi isoa menetystä. Se tuntuu tosi epäreilulta. Mietinkin Kimmon kuoleman jälkeen, että mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän kaiken?

Tänä päivänä Annica vaalii Kimmon muistoa ja muistelee häntä hyvällä. Tarkoitus on yrittää nähdä surun toiselle puolelle.

– Katkeroitumisesta ei ole mitään hyötyä, mutta koen vieläkin katkeria hetkiä. Miksi juuri Kimmon piti kuolla? Miksi hän jätti minut yksin tänne? Kimmo oli maailman kiltein ja hyväsydämisin ihminen. Se tuntuu väärältä.

Silloin tällöin Annica kokee saavansa Kimmolta merkkejä, kun hän vaikka pyytää apua tai neuvoa.

– Siksi en epäile hetkeäkään, etteikö näiden kahden todellisuuden välissä ole vain ohut verho.

Kuolemaa Annica pelkää nykyään vähemmän. Kokemukset ovat myös muovanneet häntä, eikä Annica enää ole sama nainen kuin 10 vuotta sitten, Kimmon diagnoosin aikaan.

– Olen nykyään ehkä leppoisampi. En jaksa ottaa stressiä ihan pienistä asioita. Huonona puolena minuun on tullut ehkä tietynlaista kovuutta. Mutta suru on pakko kantaa ja samalla se kasvattaa.

Uudelle rakkaudellekin alkaa olla vähitellen tilaa. Tulevaisuuden haaveissa siintävät esimerkiksi lapset.

– Olen deittaillut ja yrittänyt antaa rakkaudelle mahdollisuuden, mutta oikeanlaista ihmistä ei ole tullut vielä eteen. Välillä tuntuu siltä, että mitään parempaa kuin Kimmo ei voi enää tulla. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut kokea elämässäni yhden suuren rakkauden. Siinä mielessä voin hyväksyä sen, jos toinen suuri rakkaus ei enää koskaan minua tavoita.

Silti juuri rakkautta Annica toivoo.

– Mihin muuhun me käyttäisimme aikamme elämässä? ●