Apu

Anni Kytömäki: Tuttu ja vieras vesi – sinilevä kasvatti minut aikuiseksi surullisella tavalla

Anni Kytömäki: Tuttu ja vieras vesi – sinilevä kasvatti minut aikuiseksi surullisella tavalla
Anni Kytömäki pohtii Apu Luonto -lehden kolumnissaan, että luonnonhistorian onnellisin eläin taisi oli tiktaalik.
Julkaistu: 18.7.2021
Kun lapsena heräsin kesäaamuun ja kapusin yläsängystä lattialle, tähyilin mökin ikkunasta heti järveä. Vesi kimalsi, velloi harmaana, heijasti taivaansineä ja rantojen havumetsiä, aaltoili, päilyi – milloin mitäkin. Joskus kaikkea yhtä aikaa. Järven pinta huikenteli, mutta syvällä kulki vakaa pohjavirta kohti Kokemäenjokea ja merta.
Isovanhempani olivat ostaneet mökin 1960-luvun alussa, kun teollisuuden jätevedet olivat pilanneet perheen kotikylän järven. Puhdas mökkijärvi pelasti äitini ja hänen sisarustensa kesät, ja yhtä tärkeä siitä tuli jälkikasvulle.
Kun opin uimaan, vesi alkoi tuntua ystävälliseltä. Vähitellen vieraskoreuden jäänteetkin katosivat.
Tutustuin järveen ensin epävarmasti käsipohjaa polskien. Kun opin uimaan koiraa ja sammakkoa, vesi alkoi tuntua ystävälliseltä. Vähitellen vieraskoreuden jäänteetkin katosivat. Ryhdyin pomppimaan järven syliin laiturilta ja liaanista, kiepuin pinnanalaisia kuperkeikkoja, kauhoin uimapatjalla keskelle järveä hyytävinä sadepäivinäkin.
Vedestä tuli kesieni pääelementti. Ranta oli huokoinen raja, olo tuntui yhtä kotoisalta sekä maalla että vedessä. Lempiharrastukseni oli meloa vanhalla surffilaudalla ympäri mökkijärveä. Surffilaudalla aikaa ei kulunut hukkaan: ei tarvinnut etsiä veneen tappia, ja kyydistä sai pudottautua uimaan heti kun halusi.
1990-luvun alussa järven rantavedessä näkyi ensimmäistä kertaa vihreitä rippusia.
Kyläkauppareissuilla katselin mökkitien ainutta kuivanmaanmökkiä ja mietin, miten murheellista olisi viettää kesä ilman mahdollisuutta uida ja sukeltaa, taittaa taivalta aalloilla, seurata päivänkulkua veden peilistä.
1990-luvun alussa järven rantavedessä näkyi ensimmäistä kertaa vihreitä rippusia. Muutaman vuoden kuluttua rippusista alkoi kokoontua levänauhoja.
Mökkijärvemme rannoilla ja latvavesillä on paljon peltoja ja ojitettuja metsiä. Ravinnekuormitusta kertyi vähitellen enemmän kuin ekosysteemi pystyi nielemään. Varmasti me ja muut mökkiläiset teimme osamme. Minustakin oli lapsena hauskaa huuhtoa shampoo hiuksista järveen, vaikka huoli jomotti sisimmässä: onkohan tämä ihan asiallista.
Myrkyllinen levä kohotti maan ja veden väliin muurin, järvestä tuli vieras.
Sinilevä kasvatti minut aikuiseksi surullisella tavalla. Myrkyllinen levä kohotti maan ja veden väliin muurin, järvestä tuli vieras. Rakastan sitä yhä, mutta levä muistuttaa minua ihmisenä olemisen ikävistä puolista – minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Aikuisena olen tutustunut moniin muihinkin järviin. Kesä on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun kesken hikisen metsäretken osuu rannalle ja voi solahtaa uimaan kuin kuka tahansa reissussa rähjääntynyt elävä olento. Silloin hämärtyy myös raja maa- ja vesieläimen välillä, samaan tapaan kuin lapsena.
Olen melko varma siitä, että luonnonhistorian onnellisin eläin on ollut tiktaalik, otus, joka asui maapallon rannikoilla 375 miljoonaa vuotta sitten. Tämä muinainen edeltäjämme pystyi elämään sekä vedessä että maalla. Ehkä asiat olisivat nykyään paremmin, jos tiktaalikit olisivat lopulta valinneet maan sijaan veden.
Olemme kuormittaneet järviä ravinteilla, soimanneet kanta-asukkaita roskakaloiksi ja pelotelleet vesilintuja moottorimelulla.
Viime vuosina olen lueskellut järviin liittyvää kansanperinnettä. Järvien vaiheilla väreilee lähes unohdettuja ajatuksia siitä, millainen ihmiskunnan suhde veteen oli ennen. Kiehtovimpia on uskomus siitä, että loukattu järvi voi nousta paikaltaan ja lähteä pois, kuohua maantietä pitkin horisonttiin.
Suomessa järvet ovat pysyneet pitkään koko lailla aloillaan, vaikka olemme kuormittaneet niitä ravinteilla, soimanneet kanta-asukkaita roskakaloiksi ja pelotelleet vesilintuja moottorimelulla.
Ehkä esivanhempamme kehottaisivat meitä olemaan varovaisempia. Muuten rannan edustalla saattaa jonain aamuna olla jäljellä pelkkä kuoppa.

Anni Kytömäki

Hämeenkyrössä asuva kirjailija pohtii, mitä linnut, sammalet, simpukat ja muut kanssaeläjämme toivoisivat meidän tekevän toisin.
Kommentoi »