Anni Kytömäki: Saari on turva ja vankila – oloni on saaressa alituisesti hieman vaikea

Lapsuuteni mökkijärvessä ei ollut saarta. Se harmitti, sillä olin oppinut kirjoista ja elämästä, että saaret ovat hienoja: niissä syödään eväitä, uidaan ja tehdään tutkimusretkiä.

Ihmisen kaipuu saariin lienee ikiaikainen. Se on ehkä jopa edistänyt lajimme puhekykyä.

Eräät tutkijat ovat päätelleet, että jo meitä edeltänyt ihminen, Homo erectus, osasi puhua. Ilman puhekykyä erectukset eivät nimittäin olisi voineet asuttaa Kreetan ja Floresin kaltaisia saaria. Jos he olisivat vain viittoneet ja murahdelleet, meriretket olisivat päättyneet tuhoon. Paatissa on kommunikoitava selkeästi, ettei merivirta vie.

Omankin lajimme edustajille saaret ovat tarjonneet asuinsijoja, yhteiskunnan hyljeksimille myös piilopaikkoja. Vapauden hinta oli ennen kova, sillä elo meren keskellä oli niukkaa ja vaarallista. Nykyäänkin saariin paetaan, mutta lähinnä lomalle. Olen itsekin viettänyt vapaapäiviä majakkasaarissa tyrskyjen ja tyrnien, riskilöiden ja räyskien parissa.

Syvimmin tutustuin saaristoelämään kaukana merestä.

Vietin 2010-luvun taitteessa kesiä saaressa Ruovedellä. Saari oli iso, parin neliökilometrin kokoinen, eli sen sisuksissa ei edes tuntenut olevansa saaressa. Mittaviin seikkailuihin ei silti ollut mahdollisuuksia, sillä rajujen hakkuiden takia suuri osa saaresta oli kulkukelvoton.

Saaressa oli mökkejä, jotka yleensä olivat tyhjillään. Tienoo tuntui syrjäiseltä, unohdetultakin. Kun tutkin maastoa ja vanhoja karttoja, aloin kuitenkin ymmärtää, että vielä 1950-luvulla paikka oli ollut vilkas.

Useissa reittiveden saarissa oli ollut maatiloja. Jopa pikkuruisessa kalliosaaressa oli asuttu: kaksi siskosta oli majaillut siellä ja muonittanut jälleenrakennusajan laajojen hakkuumaiden metsätyömiehiä.

Löysin mökkisaarestani vanhoja niittyjä ja veneenraatoja, keskeltä kuusitaimikkoa ruostuneen polkupyöränkin.

Menneisyyden monumenttina erään autiotilan pihaa kansoitti entisen talonväen ylpeys, kukkapenkistä ryöstäytynyt jättiputki.

Juomavettä sai saaren lähteestä, elintarvikkeita venematkan päästä kyläkaupasta. Saaressa kesäpäivät pitenivät ajattomiksi, syksyllä sienisaalis oli huikea. Oli jännittävää kokea sisämaan saaristolaiselämää, josta en aiemmin ollut tiennyt mitään.

Silti oloni oli saaressa alituisesti hieman vaikea. Nimi kertoo kaiken: saari on veden saartama. Siivetön, evätön ja pyrstötön olento on saaren vanki.

On varmasti ihmisiä, joille saaret sopivat. Minä en pitänyt tiedosta, ettei saaresta tietyllä tuulella ehkä pääse pois. Olin myös huolissani, että kanssamökkeilijäni loukkaisi itsensä yksin ollessaan eikä pääsisi veneellä sinne, missä apua saa.

Mutta eniten minua lamautti se, että saaressa ranta tulee vastaan aina silloin, kun kulkemisen vimma pakottaa jalkoja.

Ruoveden-kesieni seurauksena kirjoitin romaanini Kivitaskun, jossa sisämaan suurjärvi saarineen on keskeinen näyttämö. Muuten olen jättänyt saaret pääosin omiin oloihinsa. Ne ovat tärkeimpiä linnuille ja muille alkuperäisasukkailleen.

Entä muinainen saareenmatkaaja, edeltäjämme Homo erectus? Se on kiinnostava laji. Erectukset elivät maapallolla 1,8 miljoonaa vuotta, ylivoimaisesti pitempään kuin mikään muu ihmislaji tähän mennessä.

Oma lajimme on ollut olemassa hädin tuskin 300 000 vuotta. Jo nyt olemme vieneet tilaa ja luonnonvaroja niin paljon muilta eläviltä olennoilta, että olemme vaikeuksissa.

Ehkä Homo erectuksen menestyksen salaisuus oli se, että uteliaisuudestaan huolimatta hän ymmärsi olla tunkeutumatta jokaiseen niemeen, notkoon ja saarelmaan.