ANNELI SAARISTO pursuaa iloa ja energiaa niin kuin parhaimpina aikoina ennenkin.
– Olen tehnyt valtavan urakan päästäkseni takaisin itseeni. Olen saanut elämäni takaisin! Anneli sanoo onnellisena.
Taiteilija odottaa malttamattomana uusia esiintymisiä ja uusia haasteita.
– Itse asiassa olen jo tänä vuonna tehnyt parikin onnistunutta esiintymistä. Ensin Helsingissä ystäväni Risto Vahasen 60-vuotisjuhlissa ja sen jälkeen Turussa.
Sovittuna on jo muutakin. 15. maaliskuuta Anneli esiintyy yhdessä Fredin kanssa Helsingin Savoy-teatterissa ja kesällä kahdessakin eri konsertissa Laatokan- ja Äänisen-risteilyillä. Syksyllä on vastassa todellinen haaste, kun Anneli esittää argentiinalaisia tangoja Antti Kujanpään Bandola-orkesterin ja Aurinkobaletin kanssa Turussa.
– Tampereellakin ihmiset jo kyselevät, milloin pitäisin konsertin. Nythän sille olisi loistava ajankohta, koska La dolce vita -euroviisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 25 vuotta. Olisi todella hienoa saada konsertti järjestetyksi vaikka ensi syksyksi, laulaja suunnittelee.
ANNELISTA NÄKEE, että hänen ilonsa on aitoa. Takana on uskomattoman rankka vuosi, jonka aikana hän taisteli irti masennuksesta ja pitkäaikaisesta unilääkeriippuvuudesta.
– Voin todella huonosti. Elämänhaluni viisti maata. Viimeinen pisara oli, kun 2012 sain valmiiksi viimeisimmän levyni Kissan mieli. Tuottaja keksi kaikessa viisaudessaan laittaa siihen mainoslauseen: Anneli Saariston viimeinen levy. Ja minä hullu annoin siihen vielä luvan! Ehkä se kertoi omasta puolestaan sen, etten todellakaan ollut tuolloin täysissä sielun voimissani.
– Yleisössä heräsi tietenkin ajatus, että olen tehnyt jäähyväislevyni. Kautta rantain kuulin ihmisten kyselevän, oliko minulla jonkinlainen kuolinvaihe päällä. Joku toimittajakin soitti silloin ja kyseli varovaisesti, vieläkö antaisin yhden haastattelun. Ihan järkyttävää väärinymmärrystä kaikki!
Tämä kaikki oli aivan liikaa. Annelin masennus vain paheni.
– Vetäydyin tietoisesti julkisuudesta. Tajusin vihdoin, etten selviä tästä tilanteesta yksin. Minun oli pakko hakea apua itselleni. Menin ensin kunnallisen terveyskeskuksen kautta psykiatrille, joka määräsi minut lähetteellä Tampereen A-klinikalle parhaaseen mahdolliseen hoitoon.
Klinikalla Annelille selvisi, minkälaisia haittavaikutuksia suurilla lääkeannoksilla on ollut hänen kehoonsa. Pään lisäksi lääke vaikuttaa lihaksistoon, sisäelimiin, koordinaatiokykyyn, kuuloon ja näköön.
– Pelästyin aivan hirveästi! Tajusin, että tätä menoa minä pikkuhiljaa rappeudun kokonaan. Halusin kerta kaikkiaan irti siitä aineesta.
– Onneksi sain tuekseni todella ammattitaitoisen psykiatrisen sairaanhoitajan Sanna Pyhälän, joka otti asiani omakseen. Hän osasi olla kanssani tarpeeksi kärsivällinen ja tiukka.
Vuoden mittainen hoitojakso tuntui eläväisestä ja työtään rakastavasta laulajasta todella pitkältä, piinalliselta ja yksinäiseltä. Sinä aikana hän ymmärsi, miten paljon esiintyminen ja laulaminen hänelle merkitsevät.
– Laulaminen on minulle kuin pyhä toimitus. Kun onnistun, tuntuu kuin puhdistuisin sisältä saakka, Anneli kuvailee.
TERVEHTYMINEN on tuonut Annelille paljon uusia ideoita ja tulevaisuudensuunnitelmia.
– Muutin kahdeksan vuotta sitten Tampereelle, koska halusin pakoon silloisesta elämäntilanteestani. Tarvitsin rinnalleni läheisiä ihmisiä, ystäviä ja veljeni perheen. Ajattelin niinkin, että on helppoa asua samassa kaupungissa pianistini Matti Puurtisen kanssa, joka kuitenkin kuin kohtalon oikusta sairastui juuri ennen muuttoani eikä voi enää soittaa.
– Viihdyn oikein hyvin Tampereella, mutta ammatillisista syistä minun olisi järkevää muuttaa takaisin Helsinkiin. Minulla on ollut koko ajan ikävä takaisin sinne. Kadun hirveästi sitä, että myin ihanan asuntoni siellä. Nyt haaveilen siitä, että pääsisin joskus asumaan taiteilijakoti Lallukkaan, jota remontoidaan parhaillaan.
Myös laulajan musiikillisilla haaveilla saattaisi olla paremmat mahdollisuudet toteutua Helsingissä, sillä pääkaupungissa on enemmän muusikoita ja paikkoja, joissa voisi taas laulaa jazzia.
– Tietysti olisi ihanaa päästä taas esiintymään myös isojen sinfoniaorkestereiden kanssa. Monista ihanista biiseistäni on jo valmiina upeita Markku Johanssonin ja Matti Puurtisen tekemiä sovituksia.
15. HELMIKUUTA Anneli Saaristo täytti 65 vuotta. ”Pirtsakka eläkeläinen” ei laske ikävuosia, vaan nauttii elämästään täysillä.
– Onneksi täällä Suomessa voi sentään eläkeläinenkin tehdä töitä, vaikka siitä ankarasti verotetaankin. Mutta ei se mitään, sillä laulaminen on minulle niin tärkeää. Totta kai työn tekeminen helpottaa myös taloudellista tilannetta. Maksan edelleen asunto- ja muutakin velkaa, mutta kun niistä selviän, tilanteeni on ihan hyvä.
Anneli luonnehtii itseään vaatimattomaksi ihmiseksi, joka tulee suhteellisen pienellä rahalla toimeen.
– Minulla ei ole autoa eikä kesämökkiä, ei lapsia eikä lampaita. Ainoa intohimoni ja rakkauteni ovat kauniit vaatteet, meikkaaminen ja laittautuminen. On niin hienoa ja ihanaa olla nainen! Arjessa olen vaatimaton, mutta estradilla puhdasverinen diiva.
MUSIIKISSAAN Anneli Saaristo profiloitui jo varhain vahvaksi oman tien kulkijaksi. Yli 40 vuotta kestäneellä urallaan hän on ennen kaikkea tullut tunnetuksi elämänmakuisten laulujen herkkänä tulkitsijana. Mitäänsanomattomat rallatukset eivät ole koskaan kuuluneet hänen repertoaariinsa.
– Olen ollut hyvin tarkka siitä, mitä laulan ja mitä hylkään. Olen taistellut jokaisesta biisistäni tuottajien ja kustantajien kanssa, koska olen halunnut tehdä juuri sellaista musiikkia kuin itse haluan. Monta hittiä olen hylännytkin. Olen hyvin intuitiivinen ihminen. Musiikin täytyy olla minun kuuloistani ja näköistäni.
– Ainoa mitä haluan, on esiintyä elävän yleisön edessä. Osa esiintymisestäni on eräänlaista stand up -komiikkaa, jota heittelen hyvinkin vapaasti lavalla. Välispiikeissäni voin irrotella rennosti, mutta laulamisessa en koskaan. Laulan jokaisen biisini niin hyvin kuin ikinä vain pystyn.
Annelin monien ajattomien helmien takana ovat hänen omat lauluntekijänsä kuten Eero Tiikasalo, Matti Puurtinen, Erkki Mäkinen, Sirkka-Liisa Sass ja Pia Friberg.
TIE PERSOONALLISEKSI esiintyjäksi ja herkäksi laulujen tulkitsijaksi on vaatinut pitkän ja vaikean laulajan koulun. Jo uran alkuvaihe 70-luvun alussa turkulaisen tanssiorkesterin solistina opetti nuorelle Annelille suurta nöyryyttä ja äärimmäisen kurinalaista työmoraalia.
– Kävin ankarimman mahdollisen koulun. Kohtelu oli melkein sadistista. Vaikka olin sairaana, jouduin laulamaan 40–50 biisiä illassa ja olemaan koko ajan lavalla. Tunsin olevani siinä porukassa kuin rikkaruoho kengän alla, Anneli muistaa.
Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Siinä korkeakoulussa Anneli myöntää oppineensa paljon: laulamaan äänissä ja aina parhaansa, vaikka äänentoistolaitteetkin olivat surkeita.
– Kaikella on tarkoituksensa. Kun joutuu kokemaan tarpeeksi vaikeita asioita ja oppii kovalla kädellä elämää, oppii myös tulkitsemaan lauluja ja niitten tekstejä.
Kymmenen vuoden urakointi orkesterissa palkittiin vihdoin potkuilla, kun Anneli uskalsi pyytää samanlaista palkkaa kuin bändin soittajat.
– Olin kaksi viikkoa kotona työttömänä, kunnes puhelin soi. Yleisradiosta kysyttiin, olisinko kiinnostunut lähtemään mukaan kansainväliseen show-festivaaliin, Knokke Cupiin, tiimin kanssa, johon kuuluisi Kirka Babitzin, Riki Sorsa ja minä. Esityksen ohjasi Jukka Kajava, jonka tunsin jo ennestään.
Ryhmä voitti show’llaan kisan kolmannen palkinnon, ja Annelille myönnettiin Euroopan parhaimman laulajan palkinto.
– Elämä oli yhtä juhlaa. Sain tehdä levyjä ja konsertteja. Pääsin vihdoinkin tilanteeseen, jossa minua kuunneltiin. Tanssiorkesterissa kärsin siitä, ettei solistia oikein kuunnellut kukaan.
– Ennen tätä huikeaa reissua olin saanut Turun kaupungilta tuhannen markan apurahan, jolla järjestin oman konsertin Turun ruotsalaisessa teatterissa 1979. Se oli valtava menestys. Ja tiedätkö mitä! Kun taas äsken olin Turussa keikalla, eräs rouva tuli sanomaan minulle, että hänellä on tämän konsertin taltiointi. Hän lupasi lähettää siitä minulle kopion. On ihanaa kuulla, miten silloin lauloin ja spiikkasin ja miltä ääneni silloin kuului.
YLÄMÄKEÄ SEURASI taas jyrkkä alamäki 90-luvun alussa, kun Suomessa alkoi lama.
– Jäin yhdeksäksi kuukaudeksi kokonaan työttömäksi. Olin epätoivoinen ja onneton. Tuntui siltä, että kukaan ei tarvinnut juuri minua.
Elämän vuoristoradalla Anneli on kuitenkin sinnitellyt vahvana ja noussut aina uudelleen jaloilleen.
– Minussa on paljon voimaa, jonka olen perinyt äidiltäni. Hän oli taistelijatyyppi ja eli uskomattoman rankan elämän. Isäni kuoli 54-vuotiaana jäätyään auton alle ja myöhemmin nuori veljeni diabeteksen jälkisairauksiin.
– Veljeni kuolema oli minulle valtava menetys, eikä se jäänyt ainoaksi. Muutaman viikon kuluttua siitä menehtyi hyvä ystäväni, säveltäjä Upi Sorvali.
Musikaalisen työläisperheen isä oli monessa Annelin esikuva. Myöhemmin, isän kuoltua Anneli täytti vielä tämän toiveen ja kirjoitti iltakoulussa ylioppilaaksi.
– Olin isän tyttö, sillä hän ymmärsi minua. Isä oli valistunut duunari, joka teki kahta työtä ja opiskeli. Hän pyrki koko ajan elämässään eteenpäin. Isältä olen saanut ymmärtämyksen ja lempeyden, äidiltä voiman, rohkeuden ja sisun.
KODIN HYVISTÄ hyvistä eväistä huolimatta paljon mahtuu elämän varrelle virheitäkin, joita Anneli on joutunut katumaan.
– Olen nyt myöhemmin huomannut, että pahimmat virheeni olen tehnyt silloin, kun olen antanut muiden manipuloida itseäni. Kun malttaa kuunnella omaa sydäntään ja sisintään, tekee parhaita valintoja. Ihminen tietää itse, mitä pitää tehdä ja mitä tarvitsee. Pitää olla uskollinen sille, mitä itse on.
Tällä hetkellä Anneli elää ja viihtyy yksin. Elämään on mahtunut useita miessuhteita ja kaksi kihlausta, mutta naimisissa tähti ei ole koskaan ollut.
– En ole päässyt, vaikka juuri äskenkin Turun konsertin jälkeen minua jälleen kosaistiin, Anneli naurahtaa.
Mutta ei hän silti ole kokonaan luopunut uuden rakkauden mahdollisuudesta.
– Joskus tulee hetkiä, jolloin toivoisin löytäväni kivan ihmisen rinnalleni. Sellaisen mukavan, itsestään varman miehen, jolla olisi nauravat kujeelliset silmät niin kuin omalla isälläni oli.
Teksti Anne Erjonsalo
Kuvat Kari Kaipainen
