Apu

Anneli Saaristo: Äiti kontrolloi, isä piti aina puoliani ja ymmärsi maailmaani


– Kärsimys ei jalosta, mutta havahduttaa se voi. Kuilun reunalla voi yhtäkkiä tajuta asioiden merkityksen: sen, että elämä on elämisen arvoista, Anneli Saaristo, 70, kertoo.
Kuvat Martti Kainulainen / Lehtikuva

Isäni Onni piti aina puoliani, sillä äitini Zaida oli ankara kasvattaja. Isä ymmärsi ­pienen tyttärensä maailmaa. Hän rakensi minulle leikkimökin, laittoi ruusutapetit ja antoi minulle ainoan ­avaimen.

Äidilläni oli upea maku ja kauniita mekkoja. Minullekin hän teetti vaatteita, jos oli varaa. Muistan niistä jokaisen. Siitä vaatehulluteni alkoi.

Taistelin itsenäisyyteni äidistä verisesti. Äitini halusi kontrolloida minua, mikä johtui hänen taustastaan ja kasvatuksestaan. Äidillä ei ollut valmiuksia tiedostaa, että toistaa tyttärensä kanssa omaa menneisyyttään.

Äiti huomasi musikaalisuuteni lapsena ja opetti minulle lauluja. Laulaminen on ­valtavan tärkeä osa minua.

21-vuotiaana kysyin isältä, ketä äänestäisin vaaleissa. Hän vastasi: ”Olet fiksu, tiedät kyllä. Mutta muista juuresi.” Vasemmisto on puolueeni, se ei muutu koskaan.

Kun olin 22-vuotias, menetin isäni ja ­äitinikin oli lähellä kuolemaa. Perheemme lakkasi olemasta, kaikki hajosi. Usein ­hautajaisissa rupatellaan, mutta isän ­hautajaisissa kaikki istuivat vaiti, joivat kahvit ja lähtivät pois. Kylällä sanottiin, että siinä meni Jokioisten paras mies.

Minua on vähätelty työyhteisössä

Olen ollut työyhteisössä, jossa minua on vähätelty. Olen feministi, kunnes naiset saavat samasta työstä samaa palkkaa kuin miehet.

Osallistuin belgialaiseen laulukilpailuun Knokke Cupiin vuonna 1983. Tein show’n Kirkan ja Riki Sorsan kanssa. ­Pojat lähtivät iltaisin kaljalle, minä jäin hotellihuoneeseen ja opettelin poikienkin tekstit ulkoa. Kun saa mahdollisuuden edetä uralla, se on käytettävä.

Kuulijat kertovat laulujeni antavan voimaa eron ja surun hetkillä. Olen lavalla rempseä mutta kiitosten edessä ujo.

Ystävät tekevät minut onnelliseksi. Yksi auttaa ja tukee. Toisen kanssa irrottelemme ja nauramme. Kolmannen kanssa käyn tärkeitä keskusteluja. Neljäs on auttanut minua kiperässä tilanteessa, ­enkä ikinä unohda sitä.

Vaikeissa rakkausprosesseissa olen löytänyt viisautta intialaisen jesuiittapapin Anthony de Mellon Havahtuminen-kirjasta. Ihminen voi elää varjoelämää, paeta ­tosiasioita, olla työvyksissä tai juovuksissa, koska ei kestä todellisuutta. Jos ei ole tietoinen totuudesta, elää kuin unessa.

”Vapaus vai lempi! Kumpi kultaisempi?” runoili Sándor Petöfi. De Mello kirjoitti, että ihmisellä on kaksi perustarvetta: rakastaa ja olla vapaa. Jos rakastunut pohtii, rakastaako toinen takaisin, hän ei ole vapaa.

On sanottu, että kerran 10 vuodessa pitäisi vaihtaa puolisoa, työpaikkaa tai ympäristöä. Unelmani on muuttaa Helsinkiin, siellä on taiteilijalle mahdollisuuksia.

Kärsimys ei jalosta, mutta havahduttaa se voi. Kuilun reunalla voi yhtäkkiä tajuta asioiden merkityksen: sen, että elämä on elämisen arvoista.

Julkaistu: 7.6.2019