Anna-Maja Henriksson, kumpi on sinulle tärkeämpää, purjehdus vai rapujuhlat?

Aivan haastattelun aluksi Anna-Maja Henriksson paljastaa oikolukeneensa lokakuun 10. päivä ilmestyvästä elämäkerrastaan Anna-Maja Henriksson – Valta ja oikeudentunto (S&S) sekä ruotsin- että suomenkielisen version, ja bonganneensa kummastakin asiavirheitä ja yksityiskohtia, jotka vaativat viilaamista.

”Sellainen on aivan luonnollista ja aivan tyypillistä mulle”, hän sanoo.

Oletko kontrollifriikki?

En ole, mutta haluan itseäni koskevien asioiden olevan oikein. Sellaiset virheet ärsyttävät. Lisäksi olen aika tarkka. Ei mulla mene montaakaan sekuntia, kun huomaan, missä heikot kohdat ovat. Työssä ja arkielämässä pystyn ihan helposti ohittamaan sellaiset puutteet, joilla ei ole mitään merkitystä. Ei mulla ole aikaa kaikesta ruveta valittamaan.

Sinusta saa elämäkerran perusteella kuvan nuhteettomana ja maltillisena ihmisenä, mutta kai sinäkin olet joskus jotain asiatonta tehnyt?

No, varmasti kaikki, jotka ovat opiskelijaelämässä olleet mukana, ovat jotain railakasta tehneet. Eli on juhlittu ja pidetty hauskaa, mutta ei mitään typeryyksiä sentään. Ei musta esimerkiksi mitään arkaluontoista valokuvamateriaalia löydy, korkeintaan jotain sellaista, missä tanssin pöydällä. Mutta ihan vaatteet päällä kylläkin.

RKP:n rooliksi on nykyisessä hallituksessa aseteltu jonkinlaista tolkun äänenä toimimista. Miten olet pitänyt itsesi kasassa, kun eteen on tullut rasismikohua, päälle satanut kritiikkiä ja omassa porukassakin on ollut vetoa moneen suuntaan? Mihin olet tukeutunut?

Olen ollut meidän saaressa (Mässkärin saari Pietarsaaren edustalla). Sieltä käsin hoidin kriisin, sen pahimman myllerryksen. Koko mun kesälomahan meni siihen. Perhe seurasi sitä sivusta. Katsoivat, että tänäänkin on äiti kiinni, ja varmaan säälivätkin mua. Ja olihan se vaikeata. Oli sellaisia päiviä, että olin puhelimessa aamusta iltaan. Aika monesti kävelin saaressa ympäriinsä, ja naapurit moikkailivat ja päivittelivät, että on tämä tilanne nyt niin kauhea. Sieltä sain sen voiman jotenkin, vaikka välillä aika toivottomalta näyttikin. Kyllä mä muutamat yöunet menetin.

Tuot kirjassa esiin epämiellyttäviä kohtaamisia perussuomalaisten kansanedustajien kanssa. Nyt koko hallitustaipaleen alku on ollut aikamoista ruljanssia ja kohua kohun perään. Kuinka monta kertaa on tullut mietittyä, että mitä helvettiä nyt taas?

No, nämä kirjassa kuvatut tapaukset liittyivät ensimmäiselle eduskuntakaudelleni. Silloin se (perussuomalaisten) kielenkäyttö salissa oli aivan karmeata, koskien myös meitä ruotsinkielisiä. Salista ulos tullessa joku heidän porukastaan tuli sanomaan, etteihän tällaisesta tarvitse loukkaantua, ettei me teitä tarkoitettu. Vastasin siihen, että ketä luulet meidän edustavan. Haloo? Mutta totta kai nämä viimekesänkin tapahtumat olivat järkyttäviä, ja kävi myös mielessä, että tämä hallitus voi olla hyvin lyhytaikainen. Yhteinen hallitusohjelma on se, joka piti meidät kasassa.

Isäsi menehtyi sydänkohtaukseen 42-vuotiaana, kun sinä olit pikkulapsi. Miten isättömyys muutti sinua ihmisenä?

Isän poissaolon huomasi monissa käytännönarjen asioissa. Esimerkiksi jos polkupyörässä oli vikaa, opin aika nopeasti korjaamaan sen. Jos minulla olisi ollut isä, olisin varmaankin antanut pyörän hänelle huollettavaksi. Välillä otin kirveenkin käteen, kun piti saada polttopuita. Oli pakko olla aloitekykyinen ja yrittää omin päin, kun ei ollut ketään näyttämässä. Ja olen minä joskus vaihtanut auton renkaatkin. Yritän löytää ongelmiin aina ratkaisuja. En anna periksi.

Kuvailet itseäsi kirjassa työmyyräksi, joka ahkeroi arvosanojensa eteen jo peruskouluikäisenä. Mitä ainetta inhosit?

En oikeastaan inhonnut mitään, mutta joistain aineista pidin vähemmän. Yläasteella fysiikasta tuli vähitellen vaikeampaa, ja välillä jouduin miettimään, että ymmärsinköhän ihan kaikkea. Noina hetkinä saattoi tulla mieleen, että nyt en ehkä jaksaisi asiaan enää paneutua – mutta jaksoin kumminkin. Ysi mulla olla fysiikastakin.

Heitit nuoruudessasi keihästä ja pelasit lentopalloa kolmosdivisioonassa. Olet harrastanut myös tennistä, squashia, sulkapalloa, salibandya ja padelia. Mitä urheilu on sinulle opettanut?

Valtavasti. Se muokkasi minusta joukkuepelaajan. Lentopallossa mulla oli passarin rooli, toimin pelinrakentajana. Opin urheilun ansiosta myös häviämään, vaikka meni siinä muutama maila matkan varrella rikki. Politiikassa tappion sietäminen on aika tärkeä taito.

Mikä poliitikon ammatissa on parasta ja paskamaisinta?

Parasta on tietysti se, että pääsee vaikuttamaan asioihin, jotka vievät meidät kohti parempaa tulevaisuutta. Se saattaa kuulostaa kliseeltä, mutta kun näkee oman työn tuottavan tulosta, niin sehän on se kirkkain palkinto, ja kun ihmiset kiittävät tehdystä työstä. Kaikkein raskainta puolestaan on, kun sovituista asioista ei pidetä kiinni. Ei se ehkä niin yleistä ole, mutta sellaistakin sattuu.

Myös teille?

No, me ollaan kyllä luotettava puolue ja pidetään sanamme. Voisin melkein lyödä vetoa siitä, että kun meidän kanssamme sopii jostain, niin siitä pidetään kiinni. Sen kyllä suurin osa tämän maan puolueista tietää. Rehellisyys on tärkeä arvo.

Suomenruotsalaisuuteen liitetään monia kliseitä. Kumpi on sinulle tärkeämpää, purjehdus vai rapujuhlat?

Rapujuhlia meillä on ehkä kerran vuodessa. Purjehtimaankin lähden ihan mielelläni, vaikkei se niin tärkeätä olekaan. Sanoisin, että purjehdusharrastusta määrittää enemmän maantiede kuin kulttuuritausta. Aika harva maaseudulla asuva suomenruotsalainen omistaa edes soutuvenettä. Nämä ovat juuri näitä stereotypioita. Jotkuthan luulevat, että kaikki ruotsia äidinkielenään puhuvat tulevat rikkaasta perheestä, eikä heillä ole koskaan ongelmia elämässään. Se on stereotypioista kaikkein pahin.

Kerro jokin salaisuutesi.

Jos olen aamulla yksin kotona, pidän sekä radiota että televisiota päällä, ja selailen samalla tablettia ja useampaa sanomalehteä. On jotenkin tyhjä olo töihin tullessa, jos ei ole päässyt tutustumaan kattavasti päivän uutisiin. Perhe tietysti nauraa harrastukselleni.