Apu

Anna-Leena Härkönen: Ystävien sairastumiset opettivat iloitsemaan elämästä

"Kun kysyin kuulumisia, ystäväni hymyili ja kertoi, että hänellä on syöpä."
Kuvat A-lehdet kuva-arkisto

Jos ei oo, ollaan iliman, oli Eeva Kilven isällä kuulemma tapana sanoa. En ole varma, onko lause positiivinen. Siinä on myös jotain surullista. Joka tapauksessa selviytyjän sanonta.

Lapsena luin Pollyanna-kirjan ja katsoin myös siitä tehdyn elokuvan. Pollyanna oli käsittämättömän valoisa tyttö, joka näki kaikessa aina hyvän puolen.

Yritin jonkin aikaa käyttäytyä samalla tavalla, mutta en pystynyt. Näitä Pollyannoja on kuitenkin olemassa, lähipiirissänikin.

Muutama ystävä on sairastunut vuoden sisällä vakavasti. Yhdeltä löytyi rintasyöpä. Se on nyt hoidettu, mutta hoidot olivat raskaita. Potilas ei ollut.

– Mulla on oma huone! hän huudahti kun soitin hänelle sairaalaan.

– Eikö oo ylellistä? Ja täällä saa niin hyvvää hoitoa!

Sytostaatit aiheuttivat jalkoihin niin kipeät rakot, ettei hän voinut kävellä.

– Mutta mää pyöräilen, hän kertoi iloisesti.

Tukkakin lähti. Sen jälkeen oli kuulemma ”viliponen olo”. Ja kaljuna oli kiva mennä kauppaan katsomaan ihmisten kauhistuneita ilmeitä.

Yksi ystäväni puhkeaa lauluun, kun saa kokea jotain mukavaa. Kerran hän lauloi ylistyslaulun D-vitamiinille. Toisen kerran hän tunnusti laulaneensa virren saunan lauteilla, koska oli niin kiitollinen päästyään saunaan.

– Minkä virren lauloit? kysyin.

– Kiitos nyt herran, hän korkein on kuninkaamme.

Itse olen alkanut pitää kiitollisuuspäiväkirjaa. Tavallinen päiväkirja on marinaa ja muistiinpanoja varten, tähän kirjaan merkitään ainoastaan hyvät asiat. Joskus oikein hämmästyy, miten pitkä listasta tulee.

Lueskelin kirjaa jokin aika sitten. Sieltä löytyi seuraavanlaisia merkintöjä: Aamukahvi. Se ettei koskenut mihinkään. Sain pestyä terassin. Uusi kynsilakka. Villiviini on lähtenyt kasvuun. Päätin aloittaa loman viikon etuajassa. Kielokimppu. Aurinko paistoi hetken. Silmätulehdus alkaa hellittää. Oli kiva katsoa Minnan kanssa Tarot-kortteja. Hietalahden tori. Jonas Gardellin kirja inspiroi.

Pieniä, suuria asioita.

Vanhemmiten olen oppinut ainakin välillä kääntämään vaikeudet voitoksi. Jos minua on loukattu, pääsen siitä parhaiten yli tekemällä jotain mukavaa jollekin ihmiselle. Yritän katsoa sitä, mitä minulla on enkä sitä, mitä ei ole.

Kerran esitin itselleni häkellyttävän kysymyksen: entä jos elämä ei olisikaan kurjaa? Entä jos vaikka siivoaisin almanakasta asiat, joita ei ole aivan pakko tehdä?

Nyt mä aion nauttia siitä ajasta, joka on jäljellä.

Kirjailijakollegani Hanna sairastui myös syöpään. Se oli parantumaton.

– Nyt mä aion nauttia siitä ajasta, joka on jäljellä, hän sanoi.

– Ja ihanaa ettei tartte enää kirjottaa yhtäkään kirjaa!

Tuon todellakin ymmärrän. Hän osasi myös ajatella, miten hyvä on päästä suhteellisen nuorena pois.

– Onneksi ei tartte viettää vanhuuttaan tässä maassa!

Loppuajat olivat vaikeita. Elämänhalu lisääntyi, vaikka kunto romahti. Mutta hän nauroi edelleen ihanaa nauruaan. Hanna kuoli kuukausi sitten. Nyt nauran hänenkin puolestaan. On ikävä, mutta nauran silti. Tai siksi.

Kadulla tuli vastaan entinen opettajani teatterikoulusta. Kun kysyin kuulumisia, hän kertoi, että hänelläkin on syöpä. Ja hymyili yhtä leveästi kuin ennenkin.

– Kylläpä sä olet kaikesta huolimatta valoisa, totesin.

– Totta kai, mä oon täynnä valoa, kun mä saan sädehoitoa!

Julkaistu: 8.1.2020
Kommentoi »