Apu

Anna-Leena Härkösen kolumni: Yksi hyvä puoli kirjailijan ammatissa – ei ole pakollisia työpaikan virkistyspäiviä

Anna-Leena Härkösen kolumni: Yksi hyvä puoli kirjailijan ammatissa – ei ole pakollisia työpaikan virkistyspäiviä
Laivaseminaarit ovat kuulemma pahimpia. Vedetään kännit, herätään väärissä hyteissä ja sotketaan kaikkien asiat. No, ehkä siinä virkistyy, Härkönen kirjoittaa.
Julkaistu: 17.9.2022

Yksi hyvä puoli kirjailijan muuten veemäisessä ammatissa on: meillä ei ole pakollisia virkistyspäiviä. Olen kuunnellut monta tuskaista tilitystä aiheesta.

Työnantaja järjestää säännöllisesti päivän, jonka tarkoitus on piristää, rentouttaa ja tukea yhteisöllisyyttä. Nämä päivät sisältävät yleensä liikuntaa ja veikeitä leikkejä. Aikuisia ihmisiä lähes nöyryytetään työhyvinvoinnin nimissä. Kuten vaikka niin, että porukan ujoin pannaan tekemään koreografia zumbaan.

Jos ei osallistu, saa huomautuksen. Kun on kertynyt tarpeeksi huomautuksia, saa kenkää. Sillä, onko hyvä työssään, ei tässä tilanteessa ole merkitystä.

Jotkut tosin pitävät näistä päivistä ja kokevat niitten parantavan yhteisöllisyyttä. Loput haluavat hirttäytyä.

Eikö voitaisi sopia, että halukkaat osallistuvat, ja vastahakoiset voivat virkistyä miten lystäävät? Tai entä jos työnantaja kustantaisi tämän pelleilyn sijaan kaikille kokovartalohieronnan? Ylimääräinen vapaapäiväkin virkistäisi tuhat kertaa paremmin kuin väkisin väännetyt aktiviteetit.

Tarkoitus on varmaan ajaa ihmiset hetkeksi pois omalta mukavuusalueeltaan. Mutta miksi mukavuusalueelta pitäisi mennä pois? Eikö ole hyvä, jos ihmisillä on mukavaa?

Ystäväni on pianonsoiton opettaja. Hän suri jo heinäkuussa sitä, että syksyllä pitää osallistua virkistyspäivään. Kehon huolto-ohjeet, jotka auttavat laukaisemaan lihas- jumeja, kuulemma vielä menettelevät.

Kaikki muu on roskaa. Kerran kaikki osallistujat pantiin makaamaan matoille ja tekemään mielikuvaharjoituksia.

– Kuvittele, että lämmin valopallo lähtee imeytymään lattiasta kohti lantiotasi, ohjaaja maalaili.

Ystäväni nousi ylös.

– Kohta tuo valopallo polttaa mut karrelle, pakko häipyä! hän sanoi. Toisella kertaa osallistujien piti valita jokin sairaalaan liittyvä esine ja näytellä olevansa se. Kuten vaikka sänky, leikkauspöytä tai tippateline. Miten ollaan tippateline? Tämä tehtävä olisi ammattinäyttelijällekin mahdoton.

Ylimääräinen vapaapäiväkin virkistäisi tuhat kertaa paremmin kuin väkisin väännetyt aktiviteetit.

Mutta eivät insinööritkään saa olla rauhassa. Heidän pitää osallistua tiimipäiville, joitten ajaksi vetäydytään vaikkapa hirsimökkiin keskelle ei mitään. Osallistuminen ei ole varsinaisesti pakollista, mutta ryhmäpaine on kova.

Huoneet jaetaan. Laukataan luontopoluilla. Tehdään yhdessä ruokaa. (Mikä on kuulemma erilaisten ruoka-allergioitten takia haastavaa.) Erilaisia kiusallisia tehtäviä, kuten pantomiimin esittäminen, kutsutaan nimellä icebreaker, jäänmurtaja. Yksi insinöörituttuni myönsi, että näillä tiimipäivillä tutustuu paremmin työkavereihin, ja koronan jälkeen kasvokkain tapaaminen tekee hyvää. Kuitenkin suurin osa haluaisi yöpyä kotonaan ja viettää vaikka rennon illan työkavereitten kanssa ihan lähellä. Laivaseminaarit ovat kuulemma pahimpia.

Vedetään kännit, herätään väärissä hyteissä ja sotketaan kaikkien asiat. No, ehkä siinä virkistyy.

Erään sinfoniaorkesterin virkistyspäivä loppui muuten lyhyeen.

– Nyt pompitaan! ilmoitti virkistyspäivän pitäjä. Muusikot pomppivat ulos konserttisalista, eivätkä palanneet.

1 kommentti