Ylitin kadun päin punaista, koska kummastakaan suunnasta ei tullut autoja.

”Punanen palaa!” ulvoi joku mummo perääni.

Voi näitä kunnon kansalaisia!

Olen tullut allergiseksi hyville ihmisille. Hehän rakastavat koko ihmiskuntaa, mutta oman perheen jäsenet eivät välttämättä tähän ihmiskuntaan kuulu. He sanovat, että heillä on suuri sydän, ja jättävät kumppanin tekstiviestillä. He ovat vegaaneita, eläinsuojelijoita ja ilmastoaktivisteja, mutta vetävät naapuria turpaan. Ja niin edelleen.

Viime viikolla istuin ratikassa. Vieressäni oli tyhjä paikka, ja annoin laukkuni lojua puoliksi penkin päällä. Vaunuun nousi nainen lastenrattaitten kanssa. Keskikäytävällä istuva täti kysyi, halusiko nainen istua hänen paikalleen. Ratikka oli puolityhjä.

– Ei kiitos, voin hyvin seistä tän matkan, nainen vastasi. Täti vilkaisi minua myrkyllisesti.

– Tuossa teidän takana olis kyllä tilaa, jos joku tajuais ottaa laukkunsa pois, hän sanoi.

Raivostutti, mutta en ollut kuulevinani. Suljin silmät ja yritin näyttää uupuneelta ja poissaolevalta.

Takanani oli tyhjillään kaksi penkkiriviä. Olisin voinut mainita asian, mutta päätin leikkiä kuuroa. Kun jäin pysäkilläni pois, olin purskahtaa itkuun. Miten joku ventovieras ääliö onnistui pilaamaan päiväni?

Asetu yläpuolelle, hoin mielessäni. Mutta se ei koskaan minulta onnistu. Korkeintaan jälkikäteen, jos silloinkaan.

Nyt olen harjoitellut vastarepliikkejä samanlaisia tilanteita varten.

”Tuntuiko hyvältä olla ilkeä?” voisi kysyä.

Tai sitten voisi teeskennellä olevansa ulkomaalainen. Alkaisi puhua ranskaa. (En osaa ranskaa, mutta tekoranska kelpaisi varmaan hyvin.) Kiukuttelija menisi lukkoon, kun ei osaisi vastata.

Tai entä jos heittäytyisi hirvittävän ystävälliseksi?

”Ihanaa päivänjatkoa sulle!” sanoisi leveästi hymyillen. Varmasti hämmentäisi.

Herkullisin vaihtoehto olisi todeta lempeästi: ”Oli- si kauheaa olla sinä.” Tuolla repliikillä voisi tukkia jäkättäjän suun melko tehokkaasti. Mutta ääliöitten kanssahan ei pitäisi alkaa kommunikoida lainkaan.

Mutta tuleehan tuttujenkin kesken törmäyksiä. Sitä hakeutuu mielellään kiinnostavien ihmisten seuraan, ja he ovat yleensä ristiriitaisia. Pimeämmät puolet purskahtavat esille juuri silloin, kun on laskenut haarniskansa eikä osaa lainkaan odottaa sitä.

Joittenkin ihmisten pimeydet osaa ennustaa. Eräs tuttuni on loistavaa seuraa selvin päin, ja vielä muutaman viinilasin jälkeen. Sitten hänen juttunsa muuttuvat ilkeiksi ja katse tummuu.

Pystyn näkemään ensimmäiset merkit muutoksesta jo hyvissä ajoin ja pakenen alta pois. Ei ole tietenkään mukavaa olla koko ajan tuntosarvet pystyssä, mutta tämä on ainoa keino säilyttää häneen välit.

Tajusin aika hiljattain, että minähän pelkään ihmisiä. Varsinkin, jos olen isossa joukossa.

Siihen paniikkiin tulee joskus kiskottua kuohuviiniä kaksin käsin. Jännitän sitä, olenko tarpeeksi hyvää seuraa. Vaikka jokaisen ihmisen perusoikeus on olla välillä pitkästyttävä.

Nykyään jätän monet tilaisuudet väliin, koska ne stressaavat niin paljon. Toisia en todellakaan jätä.

Erakoksi minusta ei ihan vielä ole.