Puheenaiheet
Apu

Anna-Leena Härkönen: Naishirviöt

Anna-Leena Härkönen: Naishirviöt

"Miehet näkivät naisensa mieluiten lohduttajina; raskaitten joukkoteloitusten jälkeen naisen tehtävä oli saada mies rentoutumaan ja unohtamaan."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Wendy Lowerin kirja Hitlerin raivottaret herätti monenlaisia tunteita. Kirja kertoo naisten osallisuudesta toisen maailmansodan kansanmurhaan.

Heitä oli 13 miljoonaa, ja he tulivat kaikista yhteiskuntaluokista. Sairaanhoitajia, sihteereitä, opettajia, keskitysleirin vartijoita. Sairaanhoitajat esimerkiksi antoivat kuolettavia pistoksia vammaisille ja mielisairaille potilaille rodun puhdistamiseksi.

SS-miesten vaimot kunnostautuivat vapaaehtoisesti. He siis eivät voineet sodan jälkeen käyttää selitystä ”noudatin vain käskyjä”.

Hedelmättömät naiset adoptoivat leireille lähetetyiltä tai teloitetuilta varastettuja lapsia saadakseen arvostusta yhteiskunnassa, jossa äitiyttä pidettiin suurimpana ihanteena.

Usein hirmutöitten tekijöistä lukiessa voi ulkoistaa pahan ja ajatella, että minä en koskaan. Nyt se ei aivan onnistunut.

Naisten motiivit pystyi välillä ymmärtämään. Monet halusivat pois ankeilta maatiloilta siisteihin, hyvin palkattuihin sisätöihin salaisen poliisin toimistoissa.

Gestapon palveluksessa sai arvostusta ja itsenäisyyttä, joka ei ollut niinä aikoina itsestäänselvyys.

He palvoivat Hitleriä ja halusivat antaa oman panoksensa Saksalle. 

Useimmat heistä oli kasvatettu hyvin ankarasti ja väkivaltaisesti, kunnioittamaan auktoriteetteja kyselemättä.

Komennus itään valloitetuille alueille, esimerkiksi Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Puolaan, oli monelle nuorelle naiselle seikkailu. 

Tämä seikkailu paadutti heidät. Raaistuneessa ympäristössä epänormaalista tuli normaalia.

SS-upseerin vaimo Vera Wohlauf oli raskaana osallistuessaan geton teloituksiin. Erna Petri, joka ampui oma-alotteisesti kuusi kuljetuksista karannutta juutalaispoikaa, selitti halunneensa osoittaa miehille, että pystyy vetämään heille vertoja.

Luulisi, että fanaattiset natsimiehet olisivat katsoneet hyväksyvästi naisten osallistumista joukkomurhiin, mutta näin ei ollut. Naisten läsnäolo hämmensi heitä ja pakotti heidät kohtaamaan oman raakuutensa ainakin hetkeksi.

Miehet näkivät naisensa mieluiten lohduttajina; raskaitten joukkoteloitusten jälkeen naisen tehtävä oli saada mies rentoutumaan ja unohtamaan.

Väkivallan ilmapiiri vaikutti päihdyttävästi myös parisuhteitten dynamiikkaan. Se lisäsi eroottista jännitettä. Sodan jälkeen syntyi käsite ”itähumala”, jonka valtaan monet joutuivat.

Sodan jälkeen naisrikolliset jäivät suurimmaksi osaksi tuomitsematta. Useat vetosivat nuoreen ikäänsä.

Onhan sekin tavallaan selitys.  Nuorena ihminen lähtee helposti mukaan ties mihin kuuluakseen yhteisöön ja saadakseen hyväksyntää.

Silminnäkijöiden todistajalausunnot eivät oikeudelle riittäneet. Olisi tarvittu kirjallisia dokumentteja, ja niitä ei juuri ollut. Monia syytettyjä, varsinkin äidillisen ja sävyisän näköisiä naisia, pidettiin kykenemättöminä hirmutekoihin. Monet väittivät toimineensa aviomiehen painostuksesta. Ainoastaan Itä-Saksassa asuva Erna Petri sai elinkautisen vankeusrangaistuksen. Lännessä oltiin lepsumpia.

Naiset nähtiin mieluummin uhreina kuin syyllisinä. Ja ikävä kyllä naisten väkivaltaisuus on yhä tabu.

Julkaistu: 26.11.2014