Apu

Anna-Leena Härkönen: Miten lohduttaa surevaa? Yksi sana näyttää toimivan aina: ”Ymmärrän” – lisäksi se on totta – kukapa ei ymmärtäisi pahaa oloa

Anna-Leena Härkönen: Miten lohduttaa surevaa? Yksi sana näyttää toimivan aina: ”Ymmärrän” – lisäksi se on totta – kukapa ei ymmärtäisi pahaa oloa
On vaikeaa löytää oikeat sanat surun äärellä, koska sureva loukkaantuu helposti. Ei ihme, että monet vaihtavat kadun toiselle puolelle, kun kuolleen omainen tulee vastaan, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen kolumnissaan.
Julkaistu: 30.4.2022

Tuttavani poika kuoli tapaturmaisesti muutama vuosi sitten.

– Jäihän teille vielä toinen, lohdutti hänen ystävättärensä.

Tuttuni mielestä lohdutus oli tökerö. Lohduttaja itse tarkoitti varmasti vain hyvää.

On vaikeaa löytää oikeat sanat surun äärellä, koska sureva loukkaantuu helposti. Ei ihme, että monet vaihtavat kadun toiselle puolelle, kun kuolleen omainen tulee vastaan.

Kömpelöin lohdutusyritykseni tapahtui ollessani viidentoista. Koulukaverini kuoli syöpään. Pidin hänen äitiinsä yhteyttä tämän jälkeenkin. Hän oli musertunut. Istuimme vierekkäin saunan lauteilla.

– Syö jäätelöä, minä ehdotin.

– Nyt on tullu Valion kioskeihin semmonenki uus maku ku Tutti-Frutti, tosi hyvää.

– Niin mikä? äiti terästäytyi. – Tutti-Rutti?

Itselleen pitää antaa anteeksi kaikki asiat, jotka on tehnyt alaikäisenä. Mutta ei tätä.

Aikuisena olin kerran vähällä mokata pahasti. Ystäväni isä oli saanut syöpädiagnoosin eikä aikaa ollut paljon jäljellä. Ajattelin keventää tilannetta.

”Kohtahan sä saat perinnön”, olin vähällä sanoa. En sanonut. Sen sijaan neuvoin koiransa menettänyttä ottamaan pian uuden koiran. Se oli virhe. Lemmikkiä ei voi korvata toisella, ainakaan pian.

Muistan jonkun psykologin kirjoittaneen, ettei sanavalinnoilla ole väliä. Pääasia, että sanoo jotain. No, tuntuu olevan.

Yksi sana näyttää toimivan aina: ”Ymmärrän.” Lisäksi se on totta. Kukapa ei ymmärtäisi pahaa oloa?

Sanoja tärkeämpää voi olla konkreettinen ehdotus kahville menosta. Sureva ei välttämättä halua tulla kohdelluksi särkyvänä tavarana. Ystäväni Maaritin veli kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen. Hän antoi minulle myöhemmin ilahduttavaa palautetta.

– Monet puhui mulle sen jälkeen sillai puoliääneen niin ku mäkin olisin tekemässä kuolemaa, mutta sä sanoit kaiken ihan arkisesti ja normaalilla äänellä.

Hauska kuulla. Reaktioni voi tosin johtua siitä, että olen menettänyt niin paljon ihmisiä, että siihen on jotenkin turtunut. Eikä minun tarvitse pelätä sitä, että suru tarttuu, mitä monet pelkäävät. Se on jo tarttunut.

Sanoja tärkeämpää voi olla konkreettinen ehdotus kahville menosta. Sureva ei välttämättä halua tulla kohdelluksi särkyvänä tavarana.

Tökeröintä, mitä minulle on sanottu, on kommentti sisareni kuoleman jälkeen.

– Mitä sä sitä enää mietit? eräs henkilö töksäytti.

– Siitähän on jo puoli vuotta.

Menin niin lukkoon, että teeskentelin kuuroa. En enää vastannut hänen puheluihinsa.

Asiallisempi repliikki tuli ystävältäni Minnalta. – Sinä selviät tästä. Se oli ilmoitus, eikä se päättynyt kysymysmerkkiin.

Sitten on tietysti niitä lohdutettavia, joilla ei ole oikeastaan syytä kärsimiseen. Heitä ei kuulemma kannata piristää eikä jaella heille neuvoja. He eivät ota niitä vastaan. Riittää kun kuuntelee niin, että toinen kokee tulleensa kuulluksi. Silloin valittaja lopettaa. Siinä on yksi huono puoli. Hän aloittaa uudestaan.

Tiedän tämän, koska olen itsekin välillä hirveä valittaja.

Joskus sitä osaa lohduttaa itse itseään.

”Tämä sota vanhentaa minua”, ajattelin katsoessani eräänä aamuna peiliin.

”Toiset se tappaa”, lisäsin mielessäni.

2 kommenttia