Olipa mukava ilta, nyt särkee päätä – Ja oliko pakko mennä sanomaan illan komeimmalle kaverille, että hän on komea? Tunnistatte varmasti tilanteen
Totuus on, että kaikki murehtivat vain omia mokiaan, mikäli edes muistavat niitä. Hölinöittemme merkitystä ei pidä liioitella. Emme ole niin kiinnostavia kuin luulemme, Anna-Leena Härkönen kirjoittaa.
Olipa mukava ilta. Teki hyvää nähdä pitkästä aikaa ihmisiä ja tanssiakin. Nyt särkee vähän päätä. Ja hetkinen, en kai ryhtynyt esitelmöimään kovaan ääneen asiasta, josta en oikeasti tiedä mitään?
Ja oliko pakko mennä sanomaan illan komeimmalle kaverille, että tämä on illan komein kaveri? Siksi, että se oli totta. Ja se kaveri varmasti ilahtui palautteesta. Mutta entä, jos se luuli, että yritin iskeä häntä? Noloa! Vaikka niinhän minä yritinkin. Eikä häntä kiinnostanut. Vielä nolompaa! Apua! Kuolen!
Tunnistatte varmasti tilanteen. Juhlija ajattelee, että eilisillan iloista on maksettava hinta. Moni meistä kuuluu ammattimurehtijoitten lajiin. Kun pääsee yhdestä murheesta, ilmestyy toinen. Liian usein sitä tulee vatvoneeksi ”ilimanaikusia”, kuten pohjoisessa sanotaan. Ehkä se tuo jonkinlaista tyydytystä?
Kaksi mokaa: raskaana olevan vatsaa ei saa lääppiä, eikä hän ollut raskaana.
Petri Tammisen ja Ninka Reitun kirja Ajatusten vahtimestari antaa lohtua turhien murehtijoille. Kirjailijan vaimo oli keksinyt, että joku voisi pitää vahtia Tammisen ajatusten ovella ja katsoa, millaista ”sakkia sieltä on taas tunkemassa sisään”.
Minä kuvittelen joskus, että päässäni asuu tiukka tamara, joka komentaa: ”Nyt loppu se vatvaaminen!” Usein se auttaa. Toisinaan hoen itselleni: ”Se oli eilen, ja nyt on nyt.” Sekin auttaa.
Samalla tavalla kuvittelen keittiötä siivotessani, että kätteni jäljen tulee tarkistamaan Kahden kerroksen väkeä -sarjan armoton kokki Mrs. Bridges. Niin saan tehtyä tomerammin töitä.
Jotkin mokat vaivaavat vuosikymmeniä. Törmäsin kerran entiseen opettajaani yliopistolta. Painoin käden hänen vatsalleen ja kysyin: ”Koska se syntyy?”
Kaksi mokaa: raskaana olevan naisen vatsaa ei saa lääppiä. Ja toinen: hän ei ollut raskaana.
– Mikä syntyy? opettaja kysyi hyytävällä äänellä. Pyysin anteeksi. Jotenkin tuntui, ettei se auttanut.
Eräissä pippaloissa joku tuli us- koutumaan minulle unettomuudestaan.
– Puhdas omatunto on paras päänalunen, sanoin ja nauroin päälle. Hän ei nauranut.
Viattomammin tunaroi opettajaystäväni, jonka oli tarkoitus kirjoittaa koulunsa rehtorille dramaattinen tekstiviesti: ”Nyt on piru irti!” Sen sijaan hän kirjoitti vahingossa: ”Nyt on pieru irti!”
Pitäisi jo antaa itselleen armoa ja mennä eteenpäin. Totuus on, että kaikki murehtivat vain omia mokiaan, mikäli edes muistavat niitä. Hölinöittemme merkitystä ei pidä liioitella. Emme ole niin kiinnostavia kuin luulemme.
Olet ehkä tottunut ajattelemaan, että olet maailman armoilla niin kuin katto sään, kirjoittaa Tamminen. Mutta ei se mene niin: Sinä olet sisällä, ja sinäkin olet säätila.
On todellisiakin mokia, joita kannattaakin murehtia jälkikäteen, ettei toistaisi niitä enää koskaan.
Tuttavaltani oli kysytty kuulumisia. Hän oli sanonut suoraan, että kuuluu huonoa. Hänen veljensä lapsi oli halvaantunut.
– Mitä muuta? kysyjä oli kiekaissut hilpeästi. Tietysti hädissään, kun ei parempaa keksinyt. Onnettomat uutiset lyövät kuulijaa turpaan.
– Eipä paljon muuta, tuttavani oli vastannut. Kiekuja varmasti katuu vieläkin. Puhumattakaan halvaantumisen mahdollisesta aiheuttajasta.
Paljon viattomammin tunaroi opettajaystäväni, jonka oli tarkoitus kirjoittaa koulunsa rehtorille dramaattinen tekstiviesti: ”Nyt on piru irti!” Sen sijaan hän kirjoitti vahingossa: ”Nyt on pieru irti!”
Tuon vahingon aiheuttamaa tuskaa olisi minkä tahansa portsarin mahdotonta torjua.
