Anna-Leena Härkönen: Armotonta menoa – ikä toi muutosvastarinnan ja lyhentymisen
– Haluaisin kuolla tässä asunnossa, huokaisin kerran pojalle, kun ihailin kuistiltani avautuvaa näkymää. – Kyllä mä voin siitä pitää huolen, poika vastasi.
Tuommosta puhallinkuivaajaa minä en hyväksy ollenkaan, toteaa eräs mieshenkilö Matti Röngän romaanissa Surutalo. Nauroin ääneen. Tunnistin itsessäni saman muutosvastarinnan. Sitä se ikä teettää.
Omat rutiinit tulevat yhä tärkeämmiksi. Olen esimerkiksi tottunut istumaan saunassa kasvot kiukaaseen päin. Kun saunoimme lapsuusystävän kanssa, hän meni istumaan sivulauteelle. Istuin häneen selin koko saunomisen ajan, koska en osannut kääntyä. Aamulla ystävä keitti avuliaasti kahvit. Ja lisäsi omin luvin Kulta Mokkaan suklaakahvia.
– Suklaakahvi kuuluu iltapäivään, huomautin.
– Eikä sen kanssa syödä mitään.
Myös juhlimiskuntoni on nykyään romahtanut. Jos valvoo yli kymmenen ja juo enemmän kuin pari lasia viiniä, on aamulla ihan viipaloitu olo. Siitä seuraa se, että alkaa kauhistella nuorten örveltämistä. Tapasin kollegani Kari Väänäsen eräissä kuvauksissa Tampereella. Hän oli käväissyt katsomassa kaupungin yöelämää ja kauhisteli taiteilijaravintola Tillikan edessä vaappuvaa nuorisoa.
– Se oli Sodoma ja Gomorra! Kari huudahti. Minua huvitti suunnattomasti. Ei hän varmaan itsekään nuorena mitään kirkkokuorolaulua harrastanut.
Olen huomannut, että monet entiset taistolaiset juovat kaikki nuoremmat pöydän alle. Ehkä aatteen palo antaa yhä energiaa, vaikka mielipiteet olisivat jo muuttuneet. Yksi heistä, kohta kahdeksankymppinen mies, kaatui kerran pihallaan lumihankeen karaokeillan päätteeksi. Ja sinne hän olisi jäänytkin ja jäätynyt ehkä hengiltä, ellei naapuri olisi nähnyt ikkunasta ja tullut auttamaan. Se olisi ollut umpisuomalainen kuolema.
Mutta eiväthän vanhukset kestä hellettäkään. Minä olen valittanut tänä kesänä ensimmäisen kerran kuumuuden aiheuttamaa uupumusta. Onneksi olen pysynyt muuten suhteellisen terveenä.
”Olen huomannut, että monet entiset taistolaiset juovat kaikki nuoremmat pöydän alle.”
Kun isäni sairastui Parkinsonin tautiin, hän ei enää pystynyt nostamaan vasenta kättään eikä johtamaan kuoroa. Hän masentui niin, että lopetti musiikin kuuntelemisen kokonaan.
Jotkut vanhukset taas saavat musiikin avulla itsensä takaisin. Pari opiskelukaveriani kävi vasta tervehtimässä hoitokodissa asuvaa entistä opettajaamme. Opettaja on hauras ja laihtunut, hän ei pysty enää puhumaan. Oli silti tunnistanut oppilaansa.
He lauloivat opettajallemme hänen nuoruutensa iskelmiä. Äkkiä tämä puhekyvytön opettaja alkoi laulaa mukana. Hän johti kahden naisen laulua sängystä käsin vimmaisesti kuin sekopäinen kuoronjohtaja. Laulujen jälkeen hän myös yllättäen puhui. ”Tytöt, armotonta menoa!”
Minua pelottaa hoitokotiin joutuminen. Eräs geriatrian emeritusprofessori sanoi lohdullisesti: ”Valtaosa yli 75-vuotiaista asuu kotonaan ilman yhteiskunnan virallista tukea.” Hän lisäsi, ettei ole kenenkään etu, jos negatiiviset mielikuvat vanhuudesta nousevat pääosaan.
– Haluaisin kuolla tässä asunnossa, huokaisin kerran pojalle, kun ihailin kuistiltani avautuvaa näkymää.
– Kyllä mä voin siitä pitää huolen, poika vastasi.
Myöhemmin, kun kerroin pituutta kysyttäessä olevani metriviisikymmentäkolme ja puoli, hän sanoi:
– Älä sitä puolta senttiä enää mainosta. Sä oot jo painunu kasaan sen verran ja enemmänkin.
