Image

”Annan muistojen tulla, surun ja ikävän – nämä eivät enää ole minun kenkäni” – Anna-Kaari Hakkaraisen essee: Dear Dr Martens

”Annan muistojen tulla, surun ja ikävän – nämä eivät enää ole minun kenkäni” – Anna-Kaari Hakkaraisen essee: Dear Dr Martens
Aina uusi sukupolvi teini-ikäisiä hankkii jalkoihinsa Dr. Martens -maiharit viestiäkseen kuulumista tiettyyn ryhmään ja erottautuakseen toisista. Siksi ne ovat täynnä merkityksiä.
Julkaistu: 30.1.2021
Vuosi oli 1995. Muistan sen luokkakuvasta. Seison siinä keskirivissä. Päälläni on vihreä ribbipaita, vihreäruudullinen löysä olkainmekko ja jalassa, kyllä: Ne. Dr. Martensit.
Kengät eivät näy kuvassa, mutta muistan miltä ne tuntuivat jalassa. Olin ostanut ne loppukesästä ja kulkenut ne jalassani lukion ensimmäisenä päivänä kouluun, vaikka päivä oli ollut liian lämmin korkeavartisille nahkakengille. Nahka oli kovaa, ja minulle tuli rakot kumpaakin kantapäähän. Kenkien pohjat joustivat kävellessä ja päästivät narskuvannirskuvaa ääntä koulun linoleum-lattiaa vasten.
Se, että aloitin lukion Dr. Martenseissa, ei ollut loogista: Harrastin partiota, optimistijollapurjehdusta, steppausta ja pianonsoittoa. Luin Herman Hesseä ja Jane Austenia. Hypin varmaankin vielä yhdeksännellä luokalla twistiä, keräsin postimerkkejä, kirjoitin runoja ja pidin keskusradiossa aamunavauksen tupakoinnin vaaroista (itse toki aloitin tupakoinnin lukion lopussa).
Siksi Dr. Martensien ilmestymistä jalkoihini piti edeltää useampi tapahtuma, jotka voi näin jälkikäteen sitoa yhteen. Joista voi muodostaa tarinan, identiteettinarratiivin. Ja kuten kaikissa tarinoissa, myös tässä oli käänne. Se oli yhdeksännen luokan ja lukion ensimmäisen luokan välinen kesä. Se oli minulle mullistava.
Vietin kolmisen viikkoa Saksassa, Magdeburg-nimisessä kaupungissa entisen Itä-Saksan puolella. Kaupunki tunnetaan äärioikeistolaisista hyökkäyksistä, ja minun oleskeluaikananikin siellä oli ainakin yksi turkkilaisiin kohdistunut hyökkäys.
Asuin perheessä, jossa jokaisella perheenjäsenellä oli oma huone ja huoneiden ovet olivat aina kiinni. Se oli eräänlainen minivaihto. Jonkinlainen kesäkoulu, johon satuin c-saksan lukijana pääsemään ja johon vanhempani jostain syystä päästivät minut. En oikeastaan edes osannut puhua saksaa, tajusin sen kun yritin sanoa ainoastaan saksaa puhuneelle isäntäperheeni äidille, että haluaisin voidella voileipäni itse. En osannut sanoa sitä. En osannut sanoa mitään.
Siksi aloin pussailla.
Pojan nimi oli Sasha. Sashalla oli siilitukka, ylähuulessa siellä täällä pitkiä tummia haivenia. Ja moottoripyörä. Sain käyttää Sashan kypärää, kun ajoimme läpi pimenevän Magdeburgin. Sasha ajoi kovaa. Ja Sashalla oli Dr. Martensit.
Koulun jälkeen kuuntelimme Sonic Yout­hia Sashan huoneessa 1970-luvun kerrostalossa. En muista huoneesta muuta kuin epämääräisen sotkuisen fiiliksen, tekokuituisen kiiltävän päiväpeiton ja seinillä olleet lehdistä revityt rokkitähtien kuvat. Ja niistä ainoastaan Kim Gordonin.
Tuijotin Gordonia ja olin varma, että hän oli upein koskaan näkemäni nainen. Kuvissa hänellä oli aina kulmat kurtussa, suu viivana, vaaleat hiukset sotkussa. Sellainen don’t fuck with me -ilme; koko presenssi. Keikkakuvissa hän potki, oli hikinen, nosti jalkaa korkealle ilmaan. Hän oli täynnä vapautta ja voimaa. Jokainen hänen kuvansa haistatti paskat aivan kaikelle – kaikelle sille, mitä minä olin kiltisti totellut ja ylisuorittanut koko siihenastisen elämäni.
Hän oli eläin. Ihana, kaunis, julma villieläin.
Ja tuolla villieläimellä oli myös Martensit jalassaan.
"Elokuu oli vielä kuuma. Katsoin itseäni kaupan peilistä: kengät näyttivät ihanilta. Tunsin ne jalassani itseni suorastaan villiksi."
Sosiologi Pierre Bourdieu’ta lainataan lähes aina, kun kirjoitetaan muodista vähänkään vakavasti. Hänen distinktion käsitteensä soveltuu yhden jos toisen ajatuksen keppihevoseksi. Bourdielaisittain esteettisillä valinnoilla osoitetaan kulttuurista kompetenssia: ryhmään kuulumista, sosiaalista statusta ja myös ryhmän tai yksilön tulevaisuuden pyrkimyksiä. Pukeutumisen avulla voi pyrkiä toiseen sosiaaliseen kategoriaan.
Bourdieulaisittain sanottuna Dr. Martensin maiharit alkoivat tuosta kesästä eteenpäin sisältää minun silmissäni distinktiivisiä merkkejä tietynlaisesta ideologiasta ja sosiaalisesta kategoriasta. Halusin kuulua siihen kategoriaan. Olla osa tuota ideo­logiaa. Osoitin kengilläni kulttuurista kompetenssiani – tai lähinnä sitä, millaista kompetenssia tavoittelin.
Jätin kesän päätteksi itsestäni valokuvan ja osoitteeni Sashalle. Sasha sanoi tulevansa seuraavan kesänä moottoripyörällä Suomeen katsomaan minua. Kirjoitimme toisillemme muutaman kirjeen – ja tiesin heti ensimmäisen surkeasti kirjoitetun kirjeen saatuani, että emme tulisi näkemään.
En muista tarkkaan mitä sanoimme Sashan kanssa viimeisissä kirjeissämme. Mutta muistan, että melko pian Magdeburgista kotiin päästyäni otin bussin numero 20 Helsingin keskustaan ja marssin Decadenziin. Se oli pieni, mielikuvissani sisältä kokonaan musta kauppa Forumin lähellä.
Työnsin Dr. Martensit jalkaani vaikka elokuu oli vielä kuuma. Katsoin itseäni kaupan peilistä: kengät näyttivät ihanilta. Tunsin ne jalassani itseni suorastaan villiksi. Kävelin kassalle.
Pian ostin myös ruutupaitoja kaikissa mahdollisissa väriyhdistelmissä, pitkiä hameita, spagettiolkainmekkoja ja kävin ostamassa Salaisesta Agentista ”aidot” maiharit: jollain sotatantereella käytetyt, tai ainakin sellaisiksi brändätyt. Ne olivat valmiiksi kuluneiksi potkitut. Kolhot ja klompsuvat. Juuri oikeanlaiset ison flanellipaidan ja pitkän hameen kanssa. Sellaisia ei ollut kenelläkään toisella Lauttasaaren lukiossa.
Olin kuin oppikirjaesimerkki sosiologilegenda Georg Simmelin teorioista siitä miten muodin avulla erottaudumme ja samalla osoitamme kuuluvamme ryhmään. Tai tapaustutkimus rakastamani Georges Perecin teosten sivuilta siitä, miten oikeat valinnat saavat meidät tuntemaan kuuluvamme ”happy few-ismiin”.
Olin happy, tunsin kuuluvani few’hun. Martensit olivat salaisuuteni. Ne tyydyttivät minua jollain hyvin perustavanlaatuisella ja syvällä tasolla: En ollut yksin. Liityin Dr. Martensit jalassani osaksi nimetöntä ja muodotonta joukkoa, jolla ei ollut mitään tekemistä lukioni tai siellä opiskelevien kanssa. Olin osa jotain suurempaa. Erityinen.
Ja samalla: Olin helpottunut. Ikään kuin joku toinen olisi valinnut puolestani. Aivan kuin päätös maihareiden ostamisesta ei olisi edes ollut minun. Minähän vain jäljittelin. Vastuu oli jollain toisella. Kim Gordonilla.
En juurikaan liioittele, kun sanon että lähes kaikilla opiskeluaikojeni kavereilla on Martensit. Suurin osa heistä ei käyttänyt niitä koko tätä aikaa, yli 20:tä vuotta, ehkä he piilottivat kengät vuosiksi vinteille ja kellareihin, ehkä hankkivat uudet vanhojen tilalle, mutta ne ovat yhtä kaikki ilmestyneet vaivihkaa takaisin heidän jalkoihinsa – ehkä viiden vuoden sisällä.
Filosofi Jean-Paul Sartre pohti uransa aikana esineiden suhdetta ihmisen minuuteen ja identiteettiin – koko olemassaoloon. Hän julkaisi vuonna 1943 teoksen L’Être et le Néant, jossa hän väittää että esineiden omistaminen on ihmisen olemassaolon keskeinen perusmuoto tekemisen lisäksi. Mistä – millaisesta kollektiivisesta minuudesta ja identiteetistä – siis kertoo se, että tiettyjen sosiaalisten ympyröiden koti­bileissä eteinen on samanlaisia maihareita täynnä. Joukosta erottuvat ainoastaan vegaaniset Dr. Martensit, jotka ovat tämän hetken ultimatum-tiedostavuuskengät. Bileiden jälkeen Facebookissa huudellaan vaihtuneiden Martensejen perään.
Maiharit ovat tällä hetkellä toki muodissa: lähes jokainen muotimerkki on tehnyt niistä omat versiointinsa ja kaikki halpatuotantomerkit kopioineet perässä. Mutta en usko, että se on selitys Dr. Martensien suosiolle.
Minullakin on vanhat Martensini edelleen tallella. Kaivan ne säännöllisin väliajoin esiin. Kohtaus on toistunut lukemattomia kertoja lähivuosina. Sen vuorosanat vaihtelevat hieman, samoin näyttämö, mutta suurin piirtein näin se aina menee:
Kulta, oletko nähnyt Martensejani?
En. Miten niin?
Minun tekisi mieli alkaa käyttää niitä taas.
Taas.
Niin.
Sitten kaivetaan kaappeja, pahvilaatikoita, aikoja sitten konkurssiin menneiden lähikauppojen muovipusseja, jotka ovat jääneet purkamatta muutossa. Ensimmäisellä kerralla sekoitin äitinikin mukaan näytelmään – tämä tapahtui ennen kuin hän muutti pois lapsuudenkodistani.
Lapsuudenkotini oli vanhassa kerros­talossa ja äidilläni ei ollut vain yhtä vintti- ja kellarikomeroa: suuria vinttikomeroita oli kaksi, kellarikomeroita kolme. Ne kaikki olivat täynnä tavaraa. Sedimenttejä siitä asti, kun muutimme taloon ollessani 5-vuotias.
Äitini muuton yhteydessä heitimme roskiin valtavat määrät lapsuuteni piirustuksia, matematiikan vihkoja, kirjeitä, valokuvia. Mutta emme Martensejani. Aina ne lopulta löytyvät. Niissä on kuluma oikean jalan sisäsyrjässä, kuten muissakin kengissäni. Mutta kengät mahtuvat minulle edelleen, 26 vuoden jälkeen. Sovitan niitä välillä, käytänkin. Mutta minuun iskee aina ne jalassani sama tunne: kengät tuntuvat jotenkin raskailta. Eivät konkreettisesti vaan sosiaalisesti, kulttuurisesti.
Mietin: millaiseen aatteeseen liityn tietämättäni, jos ja kun käytän niitä? Sillä aatteesta niissä on kyse. Brändeissä aina on. Ideoista, asenteista, arvoista ja elämyksistä, kuten Naomi Klein kirjoitti 20 vuotta sitten. Mihin heimoon tietämättäni kuulun? Mihin kaikkiin? Mitä kenkäni signaloivat muille?
Haluan ymmärtää. Muuten tuntuu siltä kuin päälläni olisi t-paita, jossa lukee suurilla kirjaimilla rinnuksissa iskulause, jonka sisältöä en ymmärrä. Totta kai mietin myös: Miksi hemmetissä minun pitää tehdä asioista näin monimutkaisia? Ne ovat vain kengät saatana!
Mutta eivät ole. Muoti on yksi parhaista paikoista piilottaa erilaisia ideologioita: noita pirullisia yrityksiä uusintaa ja oikeuttaa vallitsevia hierarkkisia jakoja. Muotiin voi näppärästi piilottaa hallitsevia ideologia esille – kaikkien nähtäväksi mutta silti piiloon – samalla logiikalla kuin H. C. Andersenin sadussa Keisarin uudet vaatteet: Sehän on vain muotia! Tämän täytyy olla uusinta muotia!
Valtasuhteet ovat foucaultlaisittain liikkuvia ja ne etsivät jatkuvasti uusia muotoja, joissa toteuttaa itseään. Muoti on vallalle kätevä kasvualusta; se muuttuu koko ajan ja koskettaa jokaista. Me pukeudumme joka päivä. Ja toisto vahvistaa jakoja – mitä ikinä ne ovatkaan. Vaate on harvoin olemassa vain funktionaalisella tasolla. Pukeutuminen on aina osa ideologiaa.
"The Who -bändin Pete Townshend oli ilmeisesti ensimmäinen popkulttuuri-ikoni, joka keksi kiristää kengät jalkaansa. 1460- ja 1461-malleista tuli symboli antikapitalismille.
Dr. Martensit ovat monella tapaa poikkeus identiteettipelin historiassa. Suurin osa brittien niin kutsutuista heritage-brändeistä on syntynyt yläluokan vaatetuksesta, mutta Dr. Martens on päin vastoin aina tehnyt kenkiä ”kansalle”.
Alkuun Dr. Martensilla oli vain yksi kenkämalli, ja sen loi saksalainen natsi: Klaus Maertens oli 25-vuotias Saksan armeijan lääkäri, kun hän kaatui suksilla ja mursi toisen jalkansa. Paikka oli Baijerin Alpit, ja tilanteen teki erityisen dramaattiseksi – ja bränditarinan kannalta loistavaksi – se, että käynnissä oli toinen maailmansota.
Emme tiedä tarinan yksityiskohtia: jylisikö taivaalla pommikoneita, niin kuin kuvitelmissani. Emme tiedä, makasiko hän tuntitolkulla kylmyydessä, huulet hitaasti sinertyen, ja odotti apua. Tuliko hänet viime hetkellä pelastamaan toinen hiihtäjä vai kenties bernhardinkoira kaulassaan puinen rommitynnyri. Mutta tiedämme, että pian tapahtuman jälkeen Maertens sai idean kengästä, jonka pohja olisi joustava. Sillä hän pystyisi kävelemään kipeän jalkansa kanssa.
Dr. Martensin legendaariset maiharit olivat syntyneet.
Maertens alkoi valmistaa kenkiä yhdessä insinööri Herbert Funckin kanssa heti sodan loputtua. He käyttivät aluksi Saksan armeijan ylijäämämateriaaleja: ostivat kengänpohjiin tarvittavan kumin Luftwaffelta, vanhojen armeijatakkien rykmenttinumeroista sai kenkiin nauhareiät, ja nahan sai näppärästi upseerien housuista – moni heistä kun odotti oikeudenkäyntivuoroaan, kuolemantuomiotaan tai oli paennut Etelä-Amerikkaan. Natsi-Saksan sotilaiden vaatteet pääsivät uusiokäyttöön!
Brittiläisen perinteikkään työväenkenkien valmistajan Griggsin edustajat näkivät sanomalehdessä pienen ilmoituksen, jossa Maertens mainosti keksimiään ihmekenkiä. Vuonna 1960 Maertens myi oikeudet kenkiensä Iso-Britannian markkinoihin Griggsille. Maertens ja Griggs lisäsivät yhteistyössä kenkiin keltaiset tikkaukset ja kantapään keltaisen läpyskän. Griggsillä myös keksittiin AirWair-tavaramerkki kenkien pohjille. Syntyi tuttu kahdeksanreikäinen maihari, malli 1460, joka on pysynyt lähes samanlaisena sen lanseerausvuodesta.
Sitten vasta alkoikin tapahtua, distinktiot kieppua joka suuntaan:
Pian skinit ottivat Martensit osaksi ”virallista” univormuaan, johon kuului lyhyesti leikattu tukka, Levikset ja valkoinen t-paita. The Who -bändin Pete Townshend oli ilmeisesti ensimmäinen popkulttuuri-ikoni, joka keksi kiristää kengät jalkaansa. 1460- ja 1461-malleista tuli symboli antikapitalismille.
Docceja alkoivat käyttää monet nimekkäät punkkarit, kuten Sid Vicious. 1970-luvulla lähes kaikki alakulttuurit omivat kengät itselleen: punkkareiden lisäksi myös glamrokkarit, gootit ja ska-tyypit. Ja sitten fanaattiset (ja usein väkivaltaiset) jalkapallofanit. He vetivät Martensit jalkaan, kiristivät ss-upseerien rykmenttimerkkien läpi kulkevia nauhoja ja astelivat pitkin katuja kuin ilmassa. Tai mitä he nyt tekivätkään jaloillaan.
Ja jotta ideologioiden sekamelska olisi mahdollisimman outo, 1970-luvulla toki myös Iso-Britannian poliisi otti Martensit osaksi virallista univormuaan. 1980-luvulla kuvioon tuli mukaan vielä huippumuoti, kun kaksi japanilaista marssitti catwalkille harmaisiin ja mustiin oudosti leikattuihin väljiin vaatteisiin pukeutuneita malleja, joista ei voinut sanoa, mitä sukupuolta he olivat. Tämä oli suoranainen vallankumous räikeiden värien ja vielä räikeämmän binäärisen sukupuolijaon korostamisen vuosikymmenellä. Muotikriitikot sanoivat: ”Hiroshima chic.”
Miksi Yohji Yamamoto ja Rei Kawakubo olivat pukeneet malliensa jalkoihin juuri Dr. Martensit? Mihin ne viittasivat niillä? Oliko heilläkin ollut mielessään Hiroshima ja toisen maailmansodan kauhut?
Poliittiset pohjavireet unohtuivat pian. Martensit olivat nyt ensimmäistä kertaa ”virallisesti” muodissa, eivät ainoastaan jonkin oudon alakulttuurin jalkineet. 1990-luvulla ne yrittivät palata takaisin marginaaliin, kun gootit ja grunge-tyypit omivat ne itselleen – minä muiden muassa.
Saksasta Suomeen palattuani löysin nopeasti uuden rakkaudenkohteen. Miehen nimi oli Kurt. Kurt Cobain. Nauhoitin Music Televisionilta Nirvanan Unplugged-konsertin ja pysäytin välillä videon kuvan tarkkaillakseni Kurt Cobainia: sotkuiset vaalennetut polkkahiukset, pörröinen villatakki, lököttävät housut ja Converset. Omin ne kaikki osaksi tyyliäni, ne sopivat Dr. Martenseihin.
En ole edes varma, pitikö Kurt Cobain koskaan Dr. Martenseja. (Nykyään hän pitää, taivaassa – tai niin ainakin brändin mainos väittää. Saatchi & Saatchi -mainostoimiston vuonna 2007 tekemässä mainoksessa kuollut Kurt istuu valkoisessa koltussa pilven päällä. Hänen päänsä on kallellaan kuin enkeleillä lapsuuden kiiltokuvissa. Ja jalassa hänellä on puoliksi avonaiset Martensit.)
90-luvun lopussa maiharit olivat minulle täysin vilpittömästi ja kyseenalaistamatta grunge-muodin – tietynlaisen asenteen – symboli. Ajattelin, että käyttäisin niitä ikuisesti. Että ne olivat osa uutta kapinallista identiteettiäni. Niin ajatteli moni muukin, ja he olivat tyylillisesti ja arvomaailmaltaan aivan muuta kuin minä. Tätä en tiennyt silloin. Tämän kaiken olen ottanut selville jälkikäteen, ahminut kenkien merkityksiä sisääni.
Palataan vielä Sartreen: Hänen mukaansa esineiden omistaminen voi tapahtua monin eri tavoin. Ihminen voi valmistaa esineen, hän voi ostaa sen tai hän hän voi saada esineen itselleen hallitsemalla sitä, mistä esimerkki on jonkin soittimen soittamisen hallitseminen. Lisäksi ihminen voi tietää jostain esineestä niin paljon, että saa tähän omistajuuden. Sartren jaottelun mukaan omistan Martensit kahdellakin tapaa: Minulla todella on ne kaapissa. Ja tiedän noista potkituista buutsiparoista pelottavan paljon. Mitä se kertoo minusta? Että sekä omistan-omistan että psykologisesti omistan nuo kengät. Kontrollinhalustani?
En silti voi olla hämmästelemättä, miten iso määrä Martenseihin kietoutuu erilaisia alakulttuureita, joille kaikille oli tärkeää erottautua muista nimenomaan pukeutumisella. Ja ne kaikki erottautuivat käyttämällä samanlaisia kenkiä – jotka olivat osa poliisin virallista univormua. Miten on edes mahdollista, että yhdet kengät toimivat niin monenlaisten ideologioiden alustoina? Symboleina niin monille ”vaihtoehtoisille” identiteeteille? On todella, siis todella, erikoista että kengät, joiden historia linkittyy suoraan fasismin historiaan, ovat jonkinlaisen määrittelemättömän tiedostavuuden symboli.
"Maiharit päätyivät jossain muutossa pahvilaatikkoon ja laatikko äidin vintille. Näin jälkikäteen katsottuna on helppo sanoa, että Martensit eivät sopineet uuteen identiteettiini."
Nuoruuteni oli kuin Dr. Martensin brändi: alakulttuurit menivät iloisesti sekaisin, epämääräinen vastustus muutti muotoaan. Lukion ensimmäisen luokan keväällä ystävystyin tytön kanssa, joka oli brittipoppari. Hänellä oli hiuksissaan kiinni kaksi tekokukkaa. Kävimme yhdessä heilumassa Sueden keikalla. Ja yhdessä rakastuimme Radioheadiin, Stereo Totaliin, Portisheadiin ja Karkkiautomaattiin ja aloimme käydä heidänkin keikoillaan. Paitojemme helmat lyhenivät, harmaat ruudut vaihtuivat kirkkaisiin väreihin. Farkkujen lahkeet kapenivat ja jalkoihin ilmestyivät tennarit, kaulaan puuhelmet. Ostimme ystäväporukalla vanhan Ford Transit -pakettiauton ja maalasimme sen kylkiin hopeisia tähtiä, kirjoitimme etupeltiin: Kauko. Sen sisälle mahtui nukkumaan ainakin kuusi.
Muutin suoraan lukiosta kommuuniin Kallioon, ryhdyin kasvissyöjäksi. Aloin käydä metsäbileissä, kuuntelin trancea, osallistuin kadunvaltausbileisiin ja minulla oli jääkaapin ovessa kopiokoneella tehtyjä flajeireita tulevista bileistä, joita pidettiin mitä kummallisimmissa paikoissa: Suomenlinnan linnoitusvalleilla, vanhassa huoltotunnelissa Turussa, hylätyssä kahvila­paviljongissa – kävin niissä Martensit jalassani. Jossain vaiheessa rakastuin poikaan, tai mieheen, jolla oli jalassaan vihreät Dr. Martensit, muistan ne selvästi, ja epäilen että ne olivat yksi syy miksi kiinnitin mieheen huomiota. Pian vihreät maiharit muuttivat kommuuniimme.
Eikä mennyt kauaa, kun kummatkin maiharit muuttivat pois kommuunista, omaan yhteiseen kotiin. Maalasimme sen seinät ja hankimme astioita, toimme kumpikin lapsuudenkodeistamme Iittalaa ja Artekia. Ostin kalliin viinipullonavaajan, hän japanilaisen keittiöveitsen. Minä valmistuin ja menin töihin, kävimme enää harvoin bileissä. Sain vakituisen työpaikan, hankin bleiserin ja ensimmäiset kunnon korkokenkäni, jatkoin opintojani, erosimme, pääsin muotoilulehden toimituspäälliköksi. Päätoimittajaksi. Maiharit päätyivät jossain muutossa pahvilaatikkoon ja laatikko äidin vintille. Näin jälkikäteen katsottuna on helppo sanoa, että Martensit eivät sopineet uuteen identiteettiini.
Olin asemaani (liian) nuori ja kaipasin vahvistusta. Kengät olivat liian anarkistiset, liian ristiriitaiset. Liikaa kaikkea ja liian vähän jotain. Siksi piilotin ne. Puin päälleni bleiserin ja kasapäin arkkitehtonisia mustia vaatteita. Olinhan töissä designlehdessä. Alleviivaus.
Georg Simmelin mielestä muoti on aina luokkamuotia: ”luokkiin jakautumisen tuote”. Eikä kyse ole vain Simmelin mielipiteestä: Suomessa muoti on faktisesti ollut suoraan kytköksissä luokkayhteiskuntaa edeltäneen sääty-yhteiskunnan historiaan. Miksi sillä on merkitystä? Historia vaikuttaa jollain lailla aina myös nykyhetkessä.
Sääty-yhteiskunnassa ei ollut sopivaa peittää varallisuutta. Säätyjen ajateltiin olevan jumalan luomia ja niistä tuli pitää kiinni. Vaatteista piti pystyä nopeasti näkemään, kuuluiko niiden kantaja aateliin, papistoon, porvareihin vai talonpoikiin – vai säädyttömiin niin kuin iso osa kansasta. Alunperin muodin tehtävä oli nimenomaan sääty-yhteiskunnan suojeleminen. Muodin avulla säätyläiset sulkivat muut säädyt alemmas yhteiskunnallisessa arvoasteikossa. 1500–1700-luvuilla oli vallassa useita ylellisyysasetuksia, joissa määriteltiin tarkasti, mitkä materiaalit ja koristelut olivat sopivia millekin säädylle. Pukeutumisen ei kuulunut ilmentää yksittäisen ihmisen makua tai identiteettiä vaan säädyn kollektiivista identiteettiä. Jos teki virhearvion ja pukeutui liian hienosti, sai sapiskaa: sekä oman säätynsä edustajilta että ennen kaikkea ylemmiltä.
Kun porvarit vaurastuivat yhä enemmän, keksi aateli hyvän maun käsitteen. Yhtäkkiä ei ylhäisimpään elämäntyyliin kuulunutkaan enää valita yltäkylläisyyttä: piti osata valita vähemmän mutta juuri oikeat asiat. Vaatteissakin alettiin kiinnittää huomiota leikkauksiin ja ylellisiin materiaaleihin, joiden ylellisyyden erotti vain harjaantunut silmä. Vallasta ja sen rakentamisesta ja vahvistamisesta esteettisen kuluttamisen kautta tuli piilotetumpaa – ja siksi tavallaan vaarallisempaa.
Maiharit olisivat päällisin puolin menneet läpi kaikissa säädyissä. Niissä ei ole jalometallikoristeita tai pitsiä, jotka oli varattu vain aatelille, eikä niiden materiaali ole silkkiä, brokadia tai muuta ylellistä kaukaa tuotua ostokangasta (nekin sallittuja vain säätyläisille). Dr. Martensilla on kuitenkin mallistossaan kahden kerroksen maihareita: halvempia Kiinassa tehtyjä (nekin lähes 200 euroa) ja kalliimpia, jotka ovat Made in England – näitä eksklusiivisia kenkiä on prosentti malliston kengistä. Materiaaleista löytyy mokkaa, glitteriä ja lampaankarvaa. Ja sitten on vielä ne vegaaninahkaiset Martensit. Viuh vauh distinktiiviset merkit sinkoilevat ilmassa.
"Kirjoitan ilman muuta itseni jonkinlaiseen vastenmieliseen yläpositioon. Asemaan, josta kuvittelen voivani analysoida, nähdä jonkinlaisia toistuvia kuvioita. Tunnistaa lajikäyttäytymistä. Huomaatteko miten nopeasti se käy?"
Alkusyksystä lapseni olivat nuhassa eivätkä voineet mennä kouluun. Katsoin heidän seuranaan nettitelevisiosta Voice of Finland -ohjelman live-lähetyksiä, jotka olivat siirtyneet koronan takia keväältä syksyyn. Itkin muutamaan otteeseen, en oikein tiedä miksi. Laulajat olivat nuoria ja taitavia, he tavoittelivat unelmaansa. Heistä jokainen uskoi voivansa voittaa ohjelman ja voiton mukana tulevan levytyssopimuksen (plus Genelecin kaiuttimet ja vuoden perjantaipitsat). Heistä jokainen ajatteli olevansa tähti. Erityinen. Ja: lähes jokaisella oli jalassaan kengät, joissa on keltaiset tikkaukset, paksut pohjat, jotka narskuivatnirskuivat kävellessä. Nuoruuteni maiharit.
Dr. Martensit eivät totisesti ole enää teinivuosieni few-ismiä, ajattelin – vähän ärsyyntyneenä. Vuonna 2020 ne ovat jonkin asteen univormu television laulukilpailussa, johon osallistuu ihmisiä ympäri maan. Huomasin pohtivani: mitä kengät nuorille laulajille edustavat? Jokaiselle kenties hieman eri asiaa. Tai ehkä ohjelman stylisti on pakottanut laulajat pukeutumaan niihin, ehkä Dr. Martens on ohjelman yksi sponsori.
Ja kirjoittaessani näin kirjoitan ilman muuta itseni jonkinlaiseen vastenmieliseen yläpositioon. Asemaan, josta kuvittelen voivani analysoida, nähdä jonkinlaisia toistuvia kuvioita. Tunnistaa lajikäyttäytymistä. Huomaatteko miten nopeasti se käy? Miten vaivihkaa? Miten helppo itsensä on asemoida tarkkailijaksi, kuvitella että se on objektiivista, ideologioista vapaata.
Jatkan, vaihdan rekisteriä vielä ärsyttävämmäksi: Todennäköisesti kengät näyttävät kilpailijoiden mielestä vain kivoilta. Ne ovat tämän hetken ”ysärimuodin” mukaiset – siis samaa sarjaa kuin Vitun leija -brändi, paksupohjaiset kengät ja samettiset hiuspannat. En usko, että ne linkittyvät – ainakaan kaikilla – niihin asioihin, joihin minä mielessäni kengät yhdistän: Jonkinlaiseen vaihtoehtoisuuteen. Hahmottomaan vastarintaan konservatiivisuutta vastaan. Vihreyden, tasa-arvon, feminismin ja ihmisoikeuksien hyve-signalointiin. Asioihin, jotka ovat minullekin tärkeitä. Joiden takana seison. Mutta ehkä juuri sen takia minun on vaikea käyttää Martensejani. Vanhemmiten olen nimittäin välttänyt erilaisia ismejä niin kiivaasti, että siitä on tullut minulle ismi itsessään.
En halua ripustaa identiteettiäni mihinkään ryhmäidentiteettiin, sanon, ja kuulen itsekin sanojeni vastenmielisen ylimielisyyden. En halua signaloida kuuluvani suljettuun ryhmään. Sanon. Selitän. Ryhmä sulkee aina joitain pois. Ryhmätunnukset eivät koskaan ole kaikkien saavutettavissa. Ne legitimoivat aina joidenkin valtaa. Vahvistavat erottelua ja ideologiaa. Toiseuttavat. Normalisoivat sitä.
Vastustuksestani on tullut niin ohjelmallista, että se on aikoja sitten ylittänyt itsepetoksen ja säälittävyyden rajat. Tietenkin ripustaudun koko ajan erilaisiin ryhmäidentiteetteihin. Viestin jatkuvasti esteettisillä valinnoillani ja niihin liittyvillä erotteluilla, haluan tai en. Ja useimmiten haluan. En haluaisi myöntää tätä ääneen, mutta pakkohan se on.
Dr. Martenseihin sekoittuu mielessäni kaikkien näiden kulttuuristen ristiriitaisuuksien lisäksi puhtaan henkilökohtaisia muistoja. Ennen kaikkea niitä. Niin kuin vanhoihin vaatteisiin aina: minulle ne ovat kuin vanhoja ystäviä, täynnä muistoja yhteisistä hetkistä. Ehkä sittenkin juuri se tekee kengistä minulle raskaat. Kun katson mustia naarmuisia maihareitani, näen niissä heti myös jotain kuumaa, seksikästä, vähän tuhmaa. Sillä näkiessäni Martensit näen nopeana vilahduksena mielessäni myös Sashan ja moottoripyörän, Kimin huutamassa mikrofoniin ja Kurtin hakkaamassa sitä lavan lattiaan, myöhemmin menehtyneen exäni ja hänen vihreät tupakantuoksuiset Martensinsa.
Näen vilauksen viattomuuden ajasta. Isänikin oli vielä elossa, en ollut joutunut kohtaamaan kertaakaan kuolemaa läheltä. Luulin itse eläväni ikuisesti. En pelännyt. Kuolemattomuuden illuusion aura oli minun ja ystävieni ympärillä ja otimme sen mukaisia riskejä. Emme ajatelleet, että ne ovat riskejä. Mehän luulimme, ettemme kuole ikinä.
Siitä nuoruudessa on kai kyse. Tunteesta, ettei rajoja ole. Moottoripyörällä voi vain ajaa, jatkaa vielä silloinkin kun aurinko nousee. Kurt soittaa kitaraa, ja tanssia voi aamuun asti itsetehdyt rastat heiluen.
Ehkä Dr. Martensit symboloivat tässä hullussa ja uhkaavassa maailmantilanteessa juuri sitä. Ehkä ne ovat antropologi Grant McCrackenia lainatakseni meille nelikymppisille portti nuoruutemme unelmiin. Asioihin joihin tahdomme ja yritämme edelleen uskoa. Ehkä ne ovat yhteytemme siihen ihmiseen, joka kerran olimme, joka haluamme edelleen olla. Tai ehkä onkin juuri päinvastoin: Ehkä emme vain välitä. Keski-ikäisyyden kirous ja siunaus on siinä, ettei enää kiinnosta. Pian koko 1990-luku on pois muodista ja Dr. Martensit näyttävät taas ”vanhoilta” voiceoffinlandlaistenkin silmissä. Noloilta.
Keski-ikäisenä identiteettiä ei hahmota yhtenäisenä tyylipuhtaana narratiivina vaan jatkuvasti elävänä kaaottisena ja häilyvänä kokonaisuutena. Dr. Martenseihin on piilotettu erilaisia ideologioita, mutta niitä on niin monia ja ne ovat niin ristiriitaisia, että ehkä niistäkin voi olla välittämättä – ja kengäthän suorastaan symboloivat postmodernia sirpaleidentiteettiä. Martenseja pitämällä ei osallistu ainakaan minkään yhden ideologian tai ryhmän vallan legitimointiin. Niihin voi liittää haluamansa merkityksen.
Kaivan kengät taas kerran kaapista ja vedän jalkaani. Nauhat kiristyvät jokaisen kahdeksan reikäparin läpi. Pohja narskahtaa tutun kuuloisesti lattiaa vasten, nahka on edelleen kovaa. Silmieni edessä viuhahtaa filminauha. Annan muistojen tulla, ikävienkin: Surun ja ahdistuksen. Ikävän. Ne ovat tunteita, ne eivät ole minä, ajattelen. Mutta ajattelen myös: nämä eivät enää ole minun kenkäni.
Ilmassa kävely – kuka sitä ei haluaisi?
Minä. Pakkaan kengät takaisin laatikkoon.
Anna-Kaari Hakkarainen on kirjailija, yrittäjä ja Muoto-muotoilulehden entinen päätoimittaja. Hän on julkaissut neljä romaania, ja keväällä ilmestyy hänen ensimmäinen tietokirjansa.
Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
1 kommentti