”Annan muistojen tulla, surun ja ikävän – nämä eivät enää ole minun kenkäni” – Anna-Kaari Hakkaraisen essee: Dear Dr Martens
Aina uusi sukupolvi teini-ikäisiä hankkii jalkoihinsa Dr. Martens -maiharit viestiäkseen kuulumista tiettyyn ryhmään ja erottautuakseen toisista. Siksi ne ovat täynnä merkityksiä.
Vuosi oli 1995. Muistan sen luokkakuvasta. Seison siinä keskirivissä. Päälläni on vihreä ribbipaita, vihreäruudullinen löysä olkainmekko ja jalassa, kyllä: Ne. Dr. Martensit.
Kengät eivät näy kuvassa, mutta muistan miltä ne tuntuivat jalassa. Olin ostanut ne loppukesästä ja kulkenut ne jalassani lukion ensimmäisenä päivänä kouluun, vaikka päivä oli ollut liian lämmin korkeavartisille nahkakengille. Nahka oli kovaa, ja minulle tuli rakot kumpaakin kantapäähän. Kenkien pohjat joustivat kävellessä ja päästivät narskuvannirskuvaa ääntä koulun linoleum-lattiaa vasten.
Se, että aloitin lukion Dr. Martenseissa, ei ollut loogista: Harrastin partiota, optimistijollapurjehdusta, steppausta ja pianonsoittoa. Luin Herman Hesseä ja Jane Austenia. Hypin varmaankin vielä yhdeksännellä luokalla twistiä, keräsin postimerkkejä, kirjoitin runoja ja pidin keskusradiossa aamunavauksen tupakoinnin vaaroista (itse toki aloitin tupakoinnin lukion lopussa).
Kommentit