Anna Brotkinin essee: Kiltisti hauska

Olipa kerran elokuvaohjaaja Todd Phillips. Todd Phillipsillä oli paha mieli, sillä inhottava woke-kulttuuri oli pilannut hänen komedia­ohjaajan uransa. Phillips oli ohjannut mm. Kauhea kankkunen -komediatrilogian, mutta nyt huumori oli kerta kaikkiaan kielletty. Mitä teki sorrettu Todd Phillips? Sellaisen draamaelokuvan kuin Joker. Siitäs saatte, typerät mielensäpahoittajat! Draaman suojissa Phillips oli turvassa, kun komedia oli kerran evätty. Paitsi että taas joku tiedostava Twitter-käyttäjä pahastui ja alkoi kysellä vaikeita kysymyksiä Jokerin maailmankuvasta. Todd-parka. Mutta onneksi tarinalla on onnellinen loppu. Todd Phillips sai Jokerille 11 Oscar-ehdokkuutta, jotka ovat pieni lohdutuspalkinto kaltoin kohdellulle miehelle, jolta riistettiin komedian ilo.

Yhtä asiaa en ymmärrä. Jos Phillipsin komediateokset ovat hänen mielestään hauskoja, miksei hän puolusta niitä ja jätä takakireät ilonpilaajat omaan arvoonsa? Luulisi että Todd Phillips voisi vain olla välittämättä heistä ja tehdä uuden polttarielokuvan, jossa darraiset äijät sekoilevat lomakohteissa.

Todd Phillips ei tietenkään ole yksin. Esimerkiksi komediaikoni Jerry Seinfeld ei enää suostu kertomaan vitsejään huumorintajuttomille yliopisto-opiskelijoille, jotka eivät tajua nauraa oikeissa paikoissa. Suomessakin jauhetaan, kuinka ”mistään ei saa enää vitsailla”.

Ja tottahan se on. Komedian kirjoittaminen on vaikeaa. Se on vaikeampaa vuonna 2020 kuin silloin ennen, sillä nykyään pitää miettiä. Pitää pysähtyä ja ajatella. Katsoa tekstiään ja kohdata häpeä: tämä tuli minun aivoistani, minun sisimpäni tuotti tällaista kamaa ja nyt minun pitää punnita, haluanko muidenkin näkevän tämän vai en. Onko tämä se mitä haluan muille sanoa, vai olisiko se jotain muuta. Onko tämä hauskaa?

Tai no, perutaanpa yksi lause: nykyään ei ole pakko miettiä yhtään mitään. Yksikään feministi tai vähemmistövaltuutettu ei tunge väkisin Twitteristä kenenkään kotiin ja pakota miettimään sanomisiaan. Ihminen voi edelleen päättää ignoorata julkisen keskustelun, jokeltaa vitsinsä ulos, painaa ”julkaise”, sulkea internetin ja nukkua yönsä hyvin. En sanoisi, että sananvapaus on kaventunut vaan että se on välillä suorastaan pelottavan laaja.

Se, mikä on muuttunut, on se, että myös vastakysymykset julkaistaan. Julkisessa keskustelussa on enemmän ääniä.

Valmistuin Aalto-yliopistosta käsikirjoittajaksi vuonna 2016, suunnilleen samoihin aikoihin kun sanat representaatio ja feminismi alkoivat tulla vastaan päivittäisessä nettikeskustelussa. Vihdoin myös mainstreamiin murtautui tieto siitä, että stereotyyppiset vitsit eivät ole koskaan olleet kohteidensa omasta mielestä mitenkään erityisen hauskoja. Vähemmistöistä alettiin puhua, samoin vallasta ja etuoikeuksista.

Komediasarjoista, kuten Frendit, Simpsonit ja Sinkkuelämää löydettiin lukuisia homofobisia ja rasistisia vitsejä, jotka vielä sarjojen julkaisujen aikaan eivät olleet nousseet samalla tavalla puheenaiheiksi. Vastaavista suomalaistapauksista ensimmäisten joukossa oli vuonna 2015 syntynyt kohu näyttelijä Riku Niemisen käyttämästä blackfacesta sketsisarjassa 1001 Rikua. Vuotta myöhemmin Yle hyllytti niinikään blacfacea sisältäneen Pekka ja Pätkä -elokuvan ja vuonna 2018 Yle poisti stereotyyppisen intiaanihahmon Herra Heinämäki -lastensarjasta. Alkuvuodesta 2019 keskustelua aiheutti Sami Hedbergin Kokovartalomies-sketsisarjan saamelaishahmo. Tuorein tapaus on Pirkka-Pekka Petelius anteeksipyyntö vanhoista saamelaissketseistä.

On alkanut olla selvää, että vitseissä olisi parempi punch up eli lyödä ylöspäin (esimerkiksi valtaapitäviä ja hyväosaisia kohtaan) mieluummin kuin punch down eli pilkata vähemmistöjä ja yhteiskunnallisesti heikommassa asemassa olevia. Tavallaan tämä on tuttua jo ala-asteelta: älä kiusaa heikompia.

Olin juuri valmistunut ja vihdoin tajunnut, että haluan kirjoittaa nimenomaan komediaa, kun minulle kerrottiin, että komedia on vaikea laji. Brutaali laji. Naurattaminen on vaikeaa. Vitsien kirjoittaminen on vaikeaa. Korrektius se vasta onkin vaikeaa, aikana jolloin kaikki lumihiutaleet loukkaantuvat kaikesta koko ajan ja kyseenalaistavat kaiken.

Ajattelin silti, että vaikea ei ole synonyymi mahdottomalle. Halusin yrittää. Ajattelin, että on pakko pystyä olemaan hauska olematta mulkku.

Totta kai tätäkin tekstiä on vaikea kirjoittaa, koska joudun miettimään, etten vahingossa tulisi loukanneeksi ketään. Ja edelleen: luojan kiitos, että joudun miettimään. Vaikeampaa olisi elää niiden seurauksien kanssa, mitä miettimättä kirjoitettu juttu olisi voinut saada aikaan. En halua olla Todd Phillips, mutta pelkään hänen kohtaloaan. Suutunko heti, jos joku joskus erehtyy kyseenalaistamaan vitsini, tai suutunko, jos joku ei tykkää teoksistani? Raivostuisinko ja vaihtaisin alaa tai lajityyppiä? Eihän niin voi käydä, olen aikuinen, mietin. Toisaalta myös Todd Phillips on aikuinen. Silti hän kiukustui ja hylkäsi komedian.

Tyhjiössä olisi kuitenkin mahdotonta kirjoittaa. Kun on käsikirjoitus, josta tulee tv-sarja, sillä on myös katsojia ja heillä tulkintansa. Niin kauan kun kirjoitan yleisölle, teksti herättää reaktioita, jotka eivät ole omiani ja joita en pysty hallitsemaan. Jos en tätä hyväksy, kannattaa vaihtaa ammattia.

Sanotaan, että tarinan viimeinen eli kolmas näytös paljastaa kirjoittajansa maailmankuvan. Ajatellaan tarinaa naisesta, joka on kusipää kaikkia kohtaan. Tämä ei vielä itsessään kerro kusipäisyydestä yhtään mitään: ei sen hyvyydestä tai huonoudesta. Tarinan tulkinta ja sen moraali rakentuvat vasta tarinan lopusta käsin. Oleellista on, miten tarina päättyy.

Jos tarina päättyy niin, että kusipää pysyy kusipäänä ja saa ylennyksen ja lisää rakkautta toimintansa ansiosta, tarinan väittämä maailmasta on, että moisella tavalla kannattaa toimia, sillä se palkitaan. Jos hän taas menettää rakastettunsa ja rahansa käytöksensä vuoksi, tarinan väittämä on, että huonolla käytöksellä on hintansa, siinä voi menettää rahansa ja rakastettunsa.

Juonenkäänteet kertovat maailmankuvastani, halusin tai en.

Muistan edelleen, milloin ensimmäisen kerran kohtasin kritiikkiä siitä, että kirjoittamani käsikirjoitus on stereotyyppinen.

Opiskelin kolmatta vuotta elokuvakäsikirjoittamista ja olin kirjoittanut lyhytelokuvakäsikirjoituksen kurssilla, jossa olimme tutustuneet loiseläimiä käsittelevään tutkimukseen. Olimme tavanneet tutkijoita ja käyneet Viikissä katselemassa loisia lasipurkeissa. Kirjoittamassani yliluonnollisessa lyhytelokuvassa aihetta käytettiin metaforisesti: vastarakastuneen heteroparin rakkaushuuman rikkoi se, että loiseksi paljastuva nainen ripustautui mieheen ja lopulta imi tämän kuiviin kuin loinen.

Teksti ei ollut millään tapaa mullistava, mutta olin tyytyväinen, että olin kerrankin valinnut jotain arkirealismista poikkeavaa. Tekstini luettiin kurssilla, ja opiskelukaverini esitti kysymyksen: ”Eikö tää ole vähän epäfeministinen?” Hänen ja muutaman muun näkemys oli, että käsikirjoitukseni tulee esitelleeksi naisen, joka takertuu mieheen ja käyttää tätä hyväkseen. Hänen mielestään oli epäfeminististä esittää naisen rooli heterosuhteessa näin.

Omasta mielestäni asia oli suorastaan päinvastoin. Puolustin tekstiäni. Kerrankin nainen saa olla paha ja aktiivinen eikä aina se kiltti sivustaseuraaja, joka kysyy sankarilta, voiko pidellä tämän tavaroita sillä aikaa kun tämä käy toimimassa. Minulle feminismi on sitä, että näemme ruudulla kaikenlaisia naisia: emme ainoastaan pyhimyksiä ja hoivaajia, kilttejä maailmanparantajia, vaan myös niitä inhottavia. Itsekkäitä, ilkeitä, omaa etuaan tavoittelevia. Pahoja. ”En väitä, että kaikki naiset ovat inhottavia, vaan että tämä hahmo on”, sanoin.

Kävimme aiheesta keskustelun, ja esitin rauhallista vaikka tosiasiassa olin kuin Todd Phillips.

Ärsyynnyin siitä, että minua ei ymmärretty, että joku esitti kysymyksen. Että joku kritisoi. Ihminen haluaa olla rakastettu, se on kai erityispiirteemme, enkä ollut suojassa. Luokassa esitin tietenkin tyyntä. Kiva kun keskustellaan!

Menin kotiin ja mielenosoituksellisesti vaihdoin molemmat hahmot miehiksi, vain osoittaakseni pointtini. Ei tässä ole sukupuolilla mitään väliä. Tarina vaatii yhden kamalan hahmon, ja on ihan sama, kuka se on.

Seison edelleen käsikirjoituksen takana. Ymmärrän opiskelukaverini näkemyksen, mutta olemme eri mieltä. Mitä opin? Ainakin sen, että maailma ei mennyt pirstaleiksi. Keskustelimme, ajattelimme. Ehkä opimme jotain.

Marraskuu 2017. Minut on kutsuttu palaveriin. Istun Yellow Film & TV:n Olli Haikan sohvalla jännittyneenä. Olen 30-vuotias vastavalmistunut käsikirjoittaja, kirjoittanut muutamia sketsejä Putoukseen ja Pelimies-nimiseen poliittiseen satiiriin, sekä muutamia jaksoja komediasarjoihin. Minua kysytään kirjoittamaan Ylelle uutta tv-sarjaa, joka kertoisi nuorista urbaaneista kaupunkilaisista. Innostun. Tajuan heti, että tämä voisi olla tilaisuuteni kirjoittaa komediaa. Toiveita sarjan suhteen Ylellä on vain muutama. Sarjassa pitäisi olla parikymppinen päähenkilö sekä keski-ikäinen vanhempi, joka muuttaa tämän luokse.

Tämä on suhteellisen tavallista ja tavallaan järkevää. Halutaan joku hahmo ”sekoittamaan pakkaa”. Edustamaan katsojaa. Joku joka sanoo ääneen, että mitä te täällä sekoilette. Draamaa syntyy jännitteistä, keskenään erilaisista hahmoista.

Päädymme siihen, että päähenkilö voisi olla junantuoma parikymppinen helsinkiläisnainen ja tämän luokse muuttava vanhempi taas hänen maakunnasta saapuva keski-ikäinen isänsä. Ensimmäinen ajatukseni on tämä: jos päähenkilöt kerran ovat suvaitsevaisia Kalliossa asuvia woke-millenniaaleja, niin pitäisikö isän sitten vastapainona olla tyhmyyksiä laukova maalainen? Tiedättehän. Se hölmö maalaisserkku, joka ihmettelee ääneen taksikuskin tummaa ihonväriä, kauralatten korkeaa hintaa ja jonkun homoutta.

Heti kun tämä ajatus tulee mieleeni, se inhottaa minua.

Se inhottaa minua, koska vihaan sitä, että komedioissa joku tietämättömyyttään loukkaa muita. Se ei ole mielestäni hauskaa, vaikka tarkoitus olisikin nauraa sille, miten tyhmä joku on. En vain jaksa nauraa, koska en voi olla ajattelematta, naurammeko tässä nyt kuitenkin sille, että se sanoi homo?

Komedian kirjoittamiseen liittyy sellainen ärsyttävä piirre, että ihan ensimmäiseksi tuleva intuitiivinen idea on usein kliseinen. Mielemme on täynnä kaikenlaista kuonaa. Tunnistamme stereotypiat, vaikka kuinka vihaisimme niitä. Nalkuttava takakireä vaimo, check. Utelias anoppi, check. Hyvännäköinen tyhjäpääbimbo, check. Ruma ja sosiaalisesti taitamaton älykkö, check.

Kirjoittajana ajattelen, että kyse on ammattitaidosta. Osaanko ajatella pidemmälle? Valitsenko kirjoittaa stereotypioita vai arkkityyppejä?

Kirjoittaminen on raadollista, sillä se on jatkuvaa paljastamista ja paljastumista. Kirjoittamalla paljastan muille: näin minä ajattelen, näin minä näen maailman. On kuitenkin eri asia toistaa jo näkemäänsä fiktiota kuin yrittää katsoa maailmaa ja kirjoittaa näkemästään. Mielestäni koskettavimmat ja hauskimmat jutut viittaavat olemassa olevaan maailmaan, eivät muihin teoksiin.

En halua, että isän hahmo on rasisti, edes tietämättömyyttään. Ja vaikka maailmassa onkin rasismia, kysymys siitä, onko valheellista esittää maailma, jossa ei ole rasismia, on epärelevantti. Minä olen tämän fiktiivisen maailman valtias. Toisin sanoen minä voin paperilla päättää, että tässä fiktiivisessä maailmassa ei ole rasismia. Simsalabim!

Ohjaaja Anna Dahlman ja tuottaja Pietari Vappula ovat kanssani samoilla linjoilla. Haluamme tehdä lempeää komediaa, joka ei naura hahmoilleen ja osoittele vaan jossa nauramme itse itsellemme. Dahlman muistuttaa prosessin aikana, että television katsojat ovat älykkäitä. Kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta; he tajuavat kyllä, mille nauravat.

Aikuiset-sarjan kirjoitusprosessin aikana isähahmo Markku muovautuu suorastaan feministiseksi hahmoksi. Tukee tytärtään tämän typerimmissäkin päähänpistoissa. Toimii kommentaattorina millenniaalien elämälle mutta ei huutele jostain totaalisen toisesta moraaliuniversumista käsin. On herkkä ja kiva muille. Katsojat tykkäävät Markusta. Olispa mullakin tollainen isä, joku sanoo.

En halunnut rangaista Markun hahmoa tyhmyydestä vaan rakastaa hahmoani ja tehdä hänestä silti hauskan. Tajuan, että saan haaveilla. Voin kirjoittaa jotain, mitä haluaisin nähdä reaalimaailmassakin enemmän, en ainoastaan jotain, mitä olen jo nähnyt ja mihin olen superkyllästynyt.

Miksi en käyttäisi valtaani ammatissa, jossa voin realistisen maailman sijasta valottaa jotain utopistista maailmaa? Fiktio on tästä ihanaa: kaikki on mahdollista. Minä voin leikkiä. Minä voin päättää maailman rajat ja säännöt, sen että tässä maailmassa toimitaan näin. Tässä maailmassa tämä on hauskaa. Tule mukaan, jos olet samaa mieltä.

Oivallus on voimauttava. Miltä tuntuukaan kirjoittaa sellainen maailma, jollainen haluaisin sen olevan. Vähän pehmeämpi, vähän lempeämpi. Vähän kiltimpi. Vähän parempi.

Mutta voiko se olla hauska?

Helmikuu 2019. Kuukausi ennen Aikuiset-sarjan julkaisua herään yöllä hikisenä ja tajuan nähneeni painajaista. Painajaisessa Aikuiset on julkaistu, mutta sen sijaan, että ihmiset pitäisivät sarjaa hauskana, he löytävät siitä paljon ongelmia.

Myöhemmin sarjan tuottaja Pietari Vappula kertoo pelänneensä tismalleen samaa. Mitä jos kukaan ei naura. Mitä jos sarjaan on jäänyt jotain loukkaavaa, stereotyyppistä, josta syntyy kohu, joka peittää alleen kaiken sen kivan ja hyvän, jota olemme mielestämme sarjaan laittaneet? Tiedän, että osaisin puolustaa sarjan valintoja, sillä ne on moneen kertaan mietitty. Mutta mitä jos jokin asia onkin jäänyt huomaamatta?

Sarja julkaistaan ja mitään kohua ei synny. Yleisö kokee, että sarja katsoo hahmojaan lämmöllä. Itseironiamme välittyy. Kuvaamme maailmaa sisältäpäin. Olemme onnistuneet välittämään jotain, mikä on ollut meille tärkeää. Ja mikä parasta. He nauravat.

Myöhemmin, kun olemme kuvaamassa Aikuisiin uutta jaksoa, lyhyttä ystävänpäiväspesiaalia, pelkoni palaavat. Otan tietoisen riskin ja kirjoitan jaksoon lyhyen sivujuonen, jossa sivuhenkilö Yola on yhtäkkiä herännyt kaikkiin maailman epäkohtiin kerralla ja pitää kaikkea näkemäänsä ongelmallisena. Yola on woke, mutta hänellä menee termit sekaisin. Pelkään jonkun lukevan juonilinjan niin, että haluan pilkata tiedostavia ihmisiä, vaikka haluan vain nauraa sille itselleni, joka herää öisin miettimään näitä asioita ja yrittää välillä kaivaa merkityksiä irti paikoista, joissa niitä ei ole.

Hyvän komedian erityispiirteisiin kuuluu se, että se perustuu aina havainnolle. Se on aina jollain tavalla totta. Ihminen tunnistaa itsensä, ystävänsä, ajan hengen. Jos vitsin takana ei ole oikeaa havaintoa todellisuudesta, ei katsoja tiedä, mille tulisi nauraa. Siksi todellisuudesta irrallaan olevista utopioista on vaikea kirjoittaa komediaa.

Toinen komedian erityispiirre on se, että se syntyy epäsovinnaisuudesta. Epäsopivuudesta. Ylivetämisestä. Siitä että tapahtuu jotain vähän off, vähän väärää, vähän too much. Siitä, että jollain on housuissa reikä hienoilla illallisilla, siitä että joku sanoo väärän asian väärässä paikassa väärään aikaan. Siitä, että tulee vähän epämukava olo. Tässäkin taustalla on tuttuus, sen tunnistaminen, miten sketsien tilanteissa ikään kuin kuuluisi toimia.

Lokakuu 2018. Selaan läppärin näytöltä uutisia. ”Mies ei saa oikein sanoa enää mitään mielipidettä”, sanoo Kauko Röyhkä Helsingin Sanomissa. Olen parhaillaan Suomen katsotuimman viihdeohjelman Putouksen pääkäsikirjoittaja ja Hesarin juttu huutaa minua tarttumaan siihen. Onhan siinä nyt jotain koomista, että mies kertoo Hesarin henkilöhaastattelussa mielipiteitään samalla kun sanoo, ettei mitään mielipidettä saa enää sanoa.

En jaksaisi aihetta tavallaan enää yhtään, mutta kun minut palkattiin ohjelmaan, ajattelin tarttuvani juuri tällaisiin aiheisiin. Ajankohtaisiin, yhteiskunnallisiinkin. Niihin joihin tuntuu ­vaikealta tarttua. Kirjoitan sketsin, jossa on Ylen A-studiota parodioiva keskusteluohjelma, jossa asetetaan sananvapauden vastustajat ja puolustajat vastakkain, ”ääripäiksi”.

Sketsissä käsitellään miestä, joka on sitä mieltä, ettei hän saa sanoa mitään. Paikalle kutsutaan miehen vaimo ja työkaveri, jotka molemmat kertovat, että mies kyllä saa sanoa kaikenlaista ja sanookin.

Treeneissä sketsi ei saa kovin hyvää vastaanottoa, eikä se tunnu toimivan. Joitain ärsyttää, että Laura Huhtasaaren hahmo sanoo, että naisilta pitäisi poistaa sananvapaus ja antaa se miehille. Heistä se on epäreilua Huhtasaarta kohtaan. Minä taas ajattelen, että Laura Huhtasaari käyttää valtaa ja päättää meidän asioistamme. Se on punching up, mielipiteen ilmaus. Yritän puolustaa juttua sanomalla, että se parodioi julkista keskustelua, mutta olen väsynyt enkä jaksa puolustaa juttuani. Sitä paitsi itseänikin uuvuttaa kuunnella repliikkejä siitä, että mitään ei saa sanoa. Sketsi ei naurata. Tuntuu, että asia on liian tosi ja että sitä pitäisi etäännyttää vielä enemmän.

Kuoppaamme sketsin. Tunnen itseni epäonnistuneeksi, että annan niin helpolla periksi tai etten osaa kirjoittaa aiheesta toimivaa satiiria. Mutta en halua luovuttaa kokonaan ja teen mieluummin kompromissin kuin annan kokonaan periksi. Yöllä kirjoitan sketsin uudelleen niin, että sketsissä kinastellaan kissoista ja koirista. Siinä on sama absurdi sävy, mutta aihe ei ole yhtä terävä.

Olen aika varma, että vielä jonain päivänä kirjoitan jotain, joka loukkaa jotakuta. Varmasti niin on jo tapahtunutkin.

Putousta katsoi parhaillaan yli miljoona suomalaista. Toivon, että vastuuni tuo mukanaan myös mahdollisuuden keskustella. Oppia. Pyytää anteeksi jos teen virheen. Yritän kirjoittaa fiktiiviset hahmonikin epätäydellisiksi ja keskeneräisiksi, koska sitä me kaikki olemme.

Jos jotain komedian kirjoittamisesta olen oppinut, on se tämä: jotta saan mitään kirjoitettua, on minun pakko saada hiljennettyä sisäinen kriitikkoni. On mahdotonta kirjoittaa vapaasti ja samaan aikaan ajatella, mitä muut ajattelevat. Olen päätynyt hoitamaan asian niin, että kirjoitan ensin ja ajattelen sitten. Yritän etsiä vapautta kirjoittamalla, antaa alitajuntani puhua ja vasta sitten katsoa, mitä tapahtui.

Komedian kirjoittaminen on jatkuvaa häpeän kohtaamista. En voi kiertää tätä, on osattava oppia elämään sen kanssa. Kun näen, mitä olen kirjoittanut, yleensä ensimmäiseksi häpeän. Ajatukset, kuten ”kenen mielestä tämä on muka hauskaa EI VARMASTI KENENKÄÄN” ja ”miksi kuvittelin että tämä voisi ikinä olla kenenkään mielestä hauskaa”, vuorottelevat. Komediakirjoittaminen on tämän sietämistä. Ja samaan aikaan se on parasta mitä tiedän. Uskon, että yhdessä nauramisen kautta aukeaa jokin uniikki väylä osua johonkin oikeaan. Johonkin puhdistavaan, eheyttävään, voimauttavaan.

En ymmärrä, missä tyhjiössä Todd Phillips haluaisi komediaelokuviaan tehdä. Ilmeisesti sellaisessa, jossa hänen teoksiinsa ei saa reagoida – paitsi tavalla, jonka hän hyväksyy. Mutta mitä muuta kirjoittaja tekee kuin yrittää olla yhteydessä muihin? Miksi tehdä työtä, joka tähtää yleisön kanssa keskusteluun, jos ei halua keskustella yleisön kanssa? Maailmassa on aika monta muuta ammattia,jonka tuloksiin ei ota kukaan Twitterissä kantaa.

Tammikuu 2020. Herään yöllä ja avaan puhelimen. Luen vielä kerran valmiita tekstejäni läpi ja mietin, että voiko tässä olla jotain loukkaavaa. Paljastuuko tyhmyyteni nyt kaikille? Olenko ilkeä? Olenko väärässä? Sitten tajuan, että ei.

Todd Phillips on väärässä. Woke-kulttuuri ei pilaa komediaa. Se, että minä, etuoikeuksissani piehtaroiva valkoinen keskiluokkainen kermaperse, joudun miettimään kaksi kertaa, mitä sanon, kenties heräämään yöllä miettimään vielä kolmannen kerran ja kenties joskus kuulemaan joltain, että tekstini on loukannut, niin todella hyvä. Se on alku. Luojan kiitos maailmasta on tullut tällainen. En malta odottaa, mitä kaikkea vielä opinkaan.