Eeva

Ankara uskonto jätti häpeän

Ankara uskonto jätti häpeän

Vanhoillislestadiolaisessa kodissa varttunut Maija-Leena Rova on kantanut mukanaan kipua ja häpeää, josta hän tuntee vapautuneensa vasta kuusikymppisenä.
Teksti Pirjo Houni
Mainos

Itävaltalaisen Friedrich von Trappin komea olemus. Sen Maija-Leena Rova halusi kiihkeästi teininä nähdä elokuvateatterin suurella valkokankaalla. Friedrich oli laulavan perheen vanhin poika ja Maija-Leenan suuri ihastus. Mutta ei, äiti pysyi tiukkana. Vanhoillislestadiolaisen perheen tyttärellä ei ollut asiaa katsomaan Sound of Musicia, sillä elokuvat olivat syntiä.

”Suojelen sinua synnin houkutuksilta ja pahalta maailmalta”, äiti sanoi. Vetoomukset eivät auttaneet, vaikka elokuva oli ikärajaltaan sallittu ja kaikki muutkin tytöt olivat menossa näytökseen.

Maija-Leena halusi olla kuten muut, mutta taas kerran hän jäi kaveripiirinsä ulkopuolelle. Lapsuuden kokemukset ja kotona vallinnut vaikenemisen kulttuuri vaikuttivat voimakkaasti persoonallisuuteen.

Maija-Leena alkoi työstää lapsuudenkokemuksiaan eläkkeelle jäätyään.

Kului monta vuosikymmentä, ennen kuin valtiotieteiden tohtori Maija-Leena Rova pystyi käymään läpi omaa menneisyyttään tiukasti uskonnollisessa yhteisössä.

”Silloin tällöin joku arvista aukeaa vieläkin, vaikka olen jo eläkkeellä”, hän kirjoittaa lokakuussa ilmestyneessä antologiassaan Uskonsota keittiössä. Siihen on koottu kymmenen lestadiolaisperheessä eläneen, mutta yhteisöstä erkaantuneen ihmisen tarinat.

Joukossa on myös hänen oma kertomuksensa. Kokemuksia arvioidaan myös psykologisesta, hengellisestä ja ihmisoikeuksien näkökulmasta.

”Toivon, että kirjasta olisi apua niille, jotka kipuilevat uskonnollisissa liikkeissä.”

Kirjan syntyä edelsi kaksi tapahtumaa, vanhempien kuolema ja oma avioero.

”En olisi voinut tehdä kirjaa niin kauan, kuin vanhempani elivät. Vapauduin vasta heidän kuolemansa jälkeen.”

Maija-Leena Rova työskenteli työ- ja elinkeinoministeriössä neuvottelevana virkamiehenä, kunnes jäi eläkkeelle vuonna 2013. Oli aikaa palata vielä kerran lestadiolaisuuteen ja analysoida lapsuuden kokemuksia.

Avioerollakin oli merkityksensä. Maija-Leena oli tottunut lapsuudesta lähtien myötäilemään toisten mielipiteitä.

”Minun ei tarvinnut enää pohtia, mitä mieltä kumppanini olisi avautumisestani.”

“Seuroissa oli ahdistavaa ja pelottavaa”

Maija-Leena varttui yhdeksänlapsisen oululaisperheen toiseksi nuorimmaisena. Lapsia syntyi perheeseen puolentoista – kolmen vuoden välein. Rauhanyhdistyksen seuroissa perhe kävi kolmena iltana viikossa.

”Jännitin aina, näkisikö joku kavereistani, kun kuljimme monta kertaa viikossa kilometrin matkan seuroihin. Äiti ja isä edellä, me lapset perässä.”

Seuroissa papit ja maallikkosaarnaajat saarnasivat omia tulkintojaan uskonasioista.

”Pienestä tytöstä tuntui rankalta istua seuroissa kaksi tuntia hiljaa äidin ja isän vieressä. Puheet olivat tunnepitoisia ja nuotti nouseva. Syntinen ei pääsisi taivaan iloihin, vaan joutuisi helvetin tuliin.”

Usein joku seuroissa istuneista naisista pompahti ylös ja alkoi anella syntejään anteeksi valkoinen nenäliina kädessä huiskien. Joskus Jeesusta ’kiittävä’ ja hiestä märkä nainen saateltiin puolipyörtyneenä ulos.

”Se oli ahdistavaa ja pelottavaakin. Jännitin aina, hyppääkö äitikin ylös tuolistaan ’kiittämään’. Onneksi hän ei koskaan tehnyt sitä.”

Kun kotona pidettiin seuroja ja äiti availi väenpaljouden tuoman kuumuuden vuoksi ikkunoita, Maija-Leena sulki niitä vaivihkaa hänen perässään. Tyttö ei halunnut kenenkään Oulun pääkadulla kulkevan kuulevan kotoaan kantautuvaa virrenveisuuta.

Koulukavereitaankaan hän ei halunnut pyytää kotiin, koska lestadiolaistausta olisi paljastunut. Häntä nolotti jopa äidin ulkomuoto. Synkästi pukeutuva ja tiukalle nutturalle hiuksensa vetänyt suurperheen äiti näytti pikemminkin hänen mummoltaan kuin äidiltä.

”Koulun, seurojen ja kotitöiden lisäksi elämääni ei mahtunut mitään muuta. Ne täyttivät kaiken ajan.”

Maija-Leena alkoi kyseenalaistaa uskontonsa kieltoja ja sääntöjä teini-iässä.

Haavat hymyn takana

Maija-Leena Rova sanoo lapsuuteensa liittyneen monia häpeän syitä. Perheen tiukka lestadiolaisuus leimasi suhdetta koko ympäröivään maailmaan ja vaikutti persoonallisuuteen. Hänestä kasvoi jännittäjä, koska oli liian monia asioita, joita oli peiteltävä.

Televisio tuli 1960-luvulla koteihin, muttei lestadiolaisperheisiin. Television kautta avautui kokonainen nuorisokulttuurin maailma – musiikki, televisiosarjat ja elokuvat. Maija-Leena jäi niistä paitsi. Hänen perheessään kuunneltiin Siionin virsiä.

”Lukemiseenkaan ei ollut aikaa, ja ehkä vanhempani pelkäsivät myös kirjojen synnillisiä vaikutuksia.”

Lapsuuteen kuului voimakas halu kuulua porukkaan, mutta Maija-Leena oli ulkona kaikesta siitä, mistä välitunneilla puhuttiin. Kaverit keräsivät vihkoihin iskelmien sanoituksia. Maija-Leena hehkutti laulun ihania sanoja, vaikkei tuntenut yhtään iskelmää.

”Opin peittämään tietämättömyyteni ja näyttelemään selvitäkseni sosiaalisista tilanteista. Päästin suustani valkoisia valheita ja olin tietävinäni, mistä tytöt keskustelivat, kun he juttelivat televisiosarjoista tai filmitähdistä. Vedin roolia, ja se oli raskasta.”

Maija-Leena oppi mukautumaan ja sopeutumaan. Jälkeenpäin hän on jutellut koulukaverinsa kanssa Oulun nuoruudestaan. Kaverille oli jäänyt muistikuva Maija-Leenasta iloisena tyttönä. Oppikoulun kolmannella luokalla hän sai hymytyttöpatsaankin.

”Kaverini ei ymmärtänyt, millaiset haavat iloisen kuoren sisällä samaan aikaan oli.”

“Perheessämme riehui uskonsota”

Lapsuuden ympäristö muokkasi Maija-Leenasta tottelevaisen ja nöyrän, mutta mielessään hän kapinoi. Äiti oli vanhoillislestadiolaista sukua, isä kääntynyt uskoon äidin mukana.

”Käännynnäisten tapaan isä oli uskonnollisesti jyrkempi ja luonteeltaan äitiä impulsiivisempi.”

Suuressa perheessä vanhemmat sisarukset joutuivat hoitamaan nuorempiaan. Maija-Leenan mielestä heiltä vietiin samalla osa lapsuutta ja nuoruutta, joka heille olisi kuulunut. Vanhemmat eivät puolestaan pystyneet antamaan kaikille lapsille sitä huomiota, jonka nämä olisivat ansainneet.

”Koin lapsena näkymättömyyttä. Äidin työmäärä oli valtava, ja hän halusi käyttää aikaa myös uskonnollisten tekstien lukemiseen.”

Maija-Leenalla oli vanhimpaan siskoon kolmentoista vuoden ikäero.

”Siskoni sanoikin jossain vaiheessa, että hän on ollut oikeastaan minulle kuin äiti.”

Kun Maija-Leena oli noin kymmenvuotias, vanhoillislestadiolaisuudessa syttyi opillinen riita maallikkosiiven ja pappissiiven välille. Jo kotoa muuttaneet aikuiset sisarukset tukivat maallikkosiipeä, vanhemmat erosivat pappissiiven mukana liikkeestä.

”Äiti ja isä olivat tutkineet iltakaudet Raamattua ja päätyneet omaan tulkintaansa. Keittiöstä kantautui ajoittain kiivasta väittelyä sakramenteista, perisynnistä ja muista uskonasioista, kun perheenjäsenet kiistelivät opillisista kysymyksistä. Minua se ahdisti.”

Aikuiset sisarukset joutuivat tuomitsemaan eri linjoille lähteneet vanhempansa. Vanhemmat lopettivat seuroissa käymisen. Uskovaisina he pysyivät sen jälkeenkin.

”Perheessämme riehui uskonsota, joka hajotti niin perheemme kuin sen sisäisen sopusoinnun. Päätin silloin, että aikuisena en aio olla uskovainen. Onneksi vanhempani ja sisarukset tekivät myöhemmin rauhan.”

Lapsi vaistosi, että oli paljon asioita, joista ei ollut hyvä puhua. Äiti oli tiukasta uskonnollisuudesta huolimatta lempeä, mutta kieltoja ja sääntöjä ei selitetty. Maija-Leena tottui vaikenemisen kulttuuriin.

”Lestadiolaiset demonisoivat ulkopuolisen maailman. Myöhemmin huomasin, ettei se sitten niin paha ollutkaan.”

Kapina ja irtaantuminen

Maija-Leena Rova sanoo lestadiolaisuuden imeytyneen verenkiertoonsa niin, ettei se lähde sieltä helpolla pois.

”Jos olisin pystynyt selvittämään menneisyyteeni liittyviä tunnelukkoja ja sieluuni jääneitä haavoja muulla tavoin, ei kirjaakaan olisi tarvinnut kirjoittaa.”

Kun Maija-Leena pääsi ylioppilaaksi, hän olisi halunnut juhlat, joissa olisi naurettu ja nostettu kuohuviinilasia. Uskovaisessa kodissa sellainen ei käynyt. Juhlat jäivät pitämättä.

Äiti toivoi, että tytär olisi jäänyt Ouluun ja hakeutunut opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Suurperheen ja lasten saamisen lomassa töitä olisi järjestynyt lyhyemmiksikin ajoiksi.

Maija-Leena halusi ottaa etäisyyttä kotikaupunkiin ja lähti opiskelemaan valtiotieteitä Turkuun. Hän avioitui maistraatissa miehen kanssa, joka ei ollut uskovainen.

”Vanhempien mielestä olin joutunut väärälle tielle. He valvoivat ja rukoilivat puolestani yökaudet. Olin alkanut kyseenalaistaa kieltoja jo varhaisteininä, mutta he eivät sitä tienneet. Kävin kapinaani pääni sisällä.”

Maija-Leenalle irrottautuminen lestadiolaisuudesta tapahtui vähitellen.

”Erkaantumisen jälkeen itselle on rakennettava uusi identiteetti. Se on usein pitkä ja tuskallinen prosessi ja voi vaatia suuriakin ponnisteluja. Raskainta on, jos läheiset ja perhe hylkäävät eronneen. Seurauksena voi olla masennusta ja mielenterveysongelmia.”

Antologiassa suurin osa kirjoittaa tarinansa omalla nimellään, muutama nimimerkillä.

”Ymmärrän heitäkin, jotka haluavat puhua nimettöminä.”

Maija-Leena sanoo lestadiolaisyhteisön tuovan parhaimmillaan perheeseen turvallisuutta. Säännöt ovat selkeät, eikä tarvitse itse miettiä, kuinka toimia ja käyttäytyä.

”Uskossa olevat tukevat toisiaan. Vanhempani antoivat minulle mallia hyvästä parisuhteesta. Perhe voi olla hyvinkin harmoninen, jos lapset onnistutaan kasvattamaan samaan uskoon.”

Tiukkaan uskonnollisuuteen sisältyvät elämää rajoittavat kiellot ja vaikeneminen. Kaikenlainen fyysinen läheisyys on seurustelevilta pareilta kiellettyä. Avioliitossa ei saa käyttää ehkäisyä, sillä lapset ovat Jumalan tahto. Silläkin uhalla, että synnyttävän suurperheen äidin terveys saattaa olla vaarassa.

”Naisen asema oli yhtenä syynä siihen, että halusin erkaantua liikkeestä. Perheemme hajoaminen uskonsotaan oli sille viimeinen niitti.”

Nykyään Maija-Leena nauttii Helsingin kulttuuritarjonnasta. Nuoruudessa monet niistä olivat kiellettyjä.

“Näistä asioista on puhuttava”

Maija-Leena Rovan mielestä lestadiolainen liike kaipaa kipeästi avointa keskustelua ja tiukkojen kieltojen purkamista.

”Hiljaisuuden sijaan asioista olisi puhuttava.”

Eläkkeelle jäätyään Maija-Leenalla on ensimmäistä kertaa tunne, että päätösvalta on hänen omissa käsissään.

”Olin ollut aiemmin monissa yhteisöissä liiankin nöyrä. Pystyn vihdoinkin sanomaan näkemykseni, vaikka tiedän, ettei toinen pidä mielipiteistäni. Se on ollut ratkaiseva askel eteenpäin.”

Sitä taustaa vasten kirjan kirjoittaminen on vaatinut paljon rohkeutta. Seuraavaksi jännittää sen vastaanotto. Lestadiolaiset ovat kuin perhe, ja jos perhettä alkaa joku kritisoida, jäsenillä on tapana nousta puolustukseen.

”Elämäni on kaiken jälkeen aiempaa vapaampaa. Voin tehdä omat päätökseni ja valintani, ja vastata niistä itse. Yritän suunnata mielenkiintoni kaikkeen myönteiseen.”

”Viihdyn kotikaupungissani Helsingissä, jossa on paljon kulttuurielämyksiä. Niitäkin, jotka minulta ovat jääneet nuoruudessani kokematta.”

Kirjan valmistuttua Maija-Leena Rova on hakeutumassa vapaaehtoistyöhön Suomen Punaisen Ristiin. Hän haluaa auttaa maahanmuuttajina Suomeen saapuneita lapsia ja naisia sopeutumaan oloihimme.

”Minun on helppo samaistua muukalaisuuden tunteeseen.”

Kuvat: Kari Kaipainen

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 10/2016. Nettiversiota on päivitetty.

Julkaistu: 18.11.2016