Apu

Anja Snellman & Lupakirja herkkyyteen

Anja Snellman & Lupakirja herkkyyteen

Anja Snellmanin elämässä moni asia meni uusiksi tilaisuudessa, jossa puhuttiin erityis­herkkyydestä. Lapsuudesta asti ilmenneisiin ongelmiin eivät olleetkaan syyllisiä vain alkoholisti-isä ja perheen ristiriidat.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Kari Kaipainen
Mainos

Vuosi sitten, lähempänä joulua kirjailija, terapeutti Anja Snellman, 61, oli psykoterapian opiskeluihinsa liittyvässä koulutustilaisuudessa. Hän oli alkanut opiskella alaa viitisen vuotta aikaisemmin journalistin ja kirjailijan töidensä ohessa.

– Tilaisuudessa oli muutama ihminen kertomassa erityisherkkyydestään. Kun kuuntelin heidän kertomuksiaan lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan, jokin sisälläni loksahti. Olihan aihe ennestään tuttu, ja siitä on puhuttu maailmalla jo 1990-luvulta alkaen. Tilaisuuden jälkeen luin uudelleen asiaan liittyvät perusfaktat. 

Helsingin Sanomien HSTV:lle tekemäänsä Arka paikka -ohjelmasarjaansa Snellman kutsui vieraaksi HSP Suomen erityisherkät ry:n puheenjohtajan Petri Konttisen.

– Konttisen kanssa jutellessa asiat vielä varmistuivat. Juttelin myös mieheni kanssa. Hän luki samat kirjat ja sanoi, että sivusta katsoen tämä kaikki kyllä kuulostaa sinulta.

– Olin juuri tuolloin kirjoittamassa Kreikka-aiheista romaania, mutta tämä HSP-asia alkoi niin paljon häiritä, että oli pakko laittaa se toinen työ narikkaan ja kirjoittaa Antautuminen pois alta. Päässä vilisi muistoja, lapsuuden ja nuoruuden kokemukset vyöryivät päälle. Päällimmäisenä oli koko ajan valtava helpotuksen tunne, Snellman kuvailee.

– Olen koko elämäni ajatellut, että tietyt perheasiat, minun käyttäytymiseni ja siskoni ominaisuudet liittyvät virtahepoon olohuoneessa, alkoholistiperheessä kasvamiseen. Okei – sekin on totta, mutta äkkiä kuusikymppisenä selviää, että ilman isän alkoholismia olisin siltikin ollut tällainen!

Snellmanin olohuoneessa asusti muitakin eläimiä kuin virtahepo. 

Koko mennyt elämä aina lapsuudesta alkaen piti miettiä uusiksi, pohjamutia myöten.

Jostain aina ilmestyy pieniä vastaankäymisiä, elämä tukistaa, pettymykset puristavat, muistot valtaavat mielen, pahan mielen jälkikivut, hylkäämisten haamusäryt, putoan syvälle – isän kuolemaan ja äidin sairauteen, siskon yksinäiseen elämään – ja sitten taas tunnen eläväni.

– Kirjojen kritiikit kuuluvat elämän pelkokategoriaan. En ole tullut yhtään paksunahkaisemmaksi. 

Muistan jokaisen, joka on kirjoittanut ilkeästi. Toki muistan myös hyvät kritiikit.

Tänä syksynä ilmestynyt Anja Snellmanin 26. teos Antautuminen (Wsoy) kertoo siitä, kuinka elämänmittaisille kokemuksille arkuudesta, aistiherkkyydestä, ylivirittyneisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteista löytyy yllättävä selitys: erityisherkkyys.

Neuvolan papereissa luki ”ihmispelko”. Se oli määre, Se oli yhtä kuin minä, Se sana kulki kanssani ensimmäiset elinvuodet. Siitä ei puhuttu kodin seinien ulkopuolella, mutta se mainittiin matalalla äänellä aina silloin kun minua oli ovikellon soiton tai postiluukun rapsahduksen jälkeen huhuiltu pitkään ja minut oli löydetty vessasta lavuaarin alta, tai olohuoneen ikkunalaudalta verhojen takaa, tai eteisen nurkasta pitkien takkien alta seinää vasten painautuneena.

Kirjassa on vahva omakohtaisuuden leima.

Epäselvä Epä-älyllinen Epäkypsä Epäsuosittu Epähenkilö Epätoivottu ne leijailivat päässä eikä niistä saanut otetta, ne olivat kuisketta ja nopeaa puhetta, kuoro. Se aloitti ja lopetti milloin tahtoi, aamulla, päivällä, illalla, hyvin mieluusti aamuyöllä. Epänaisellinen Epäaistillinen Epäkiinnostava Epäeroottinen Epäsopiva Epäreilu Epäkäs Epäilyttävä, kaiken kaikkiaan.

Anja Snellman (s. Kauranen) syntyi ja kasvoi Helsingin Kalliossa. Hän kävi koulua Aleksis Kiven koulussa,  Alppilan yhteislyseossa ja opiskeli Helsingin yliopistossa muun muassa englantilaista filologiaa, soveltavaa psykologiaa ja kotimaista kirjallisuutta.  

Snellmanin vuonna 1981 julkaistu esikoisromaani Sonja O. kävi täällä muodostui kulttikirjaksi. 

Nyt kirjailijanuraa on kestänyt jo 34 vuotta, ja se käsittää kaksikymmentäkuusi julkaistua teosta, romaaneja sekä kolme runokokoelmaa, elokuvakäsikirjoituksia sekä kuunnelmia. Tuotantoa on käännetty yli 20 kielelle ja romaaneista on tehty lukuisia elokuva- ja teatterisovituksia. Tällä hetkellä Alli Haapasalo työstää romaania Syysprinssi elokuvaksi.

Viime tammikuussa hän valmistui psykoterapeutiksi, lopullinen ammattinimikkeen käyttöoikeus odottaa Valviran vahvistusta. Hän työskentelee terapeuttina Psykoterapiakeskus Vastaamossa sekä Helsingin Diakonissalaitoksen Munkkisaaren päihdeklinikalla. 

Ja opiskelut jatkuvat: Snellman tekee maisterityötään HSP-piirteistä Pentti Saarikosken elämässä ja tuotannossa. 

Kun en kerta kaikkiaan osannut kertoa perussyytä heittoisille mielentiloilleni, peruutuksille, kieltäytymisille, ahdistuksille, hiljaisuudelle, suuttumisille, aloin keksiä kaikenlaista: milloin se oli kirjoitusblokki, menneen maailman huokaileva ikävä, toisen polven evakkous eli alkava slaavilainen melankolia, myöhemmin kreetalainen daemon meridianus, se että olin taas ollut pitkään uneton.

– Ehkä erityisherkkyyden löytämisen kautta antaisin nuorelle Anja Kauraselle sellaisen neuvon, että älä pelkää niin paljon. Älä ajattele niin paljon, mitä muut sinusta ajattelevat.

Käsitteen ”erityisherkkä” (highly sensitive person, HSP) on kehittänyt psykologian tohtori, amerikkalainen psykoterapeutti Elaine Aron, joka on tutkinut erityisherkkyyttä 1990-luvulta alkaen. Suomessa asiasta alettiin puhua laajemmin vasta vuosina 2013–2014.

Kirjailija, terapeutti Anja Snellman tapaa kaltaisiaan kaikkialla.

– Nykyään tapaan koko ajan uusia HSP-ihmisiä, viimeksi Turun kirjamessuilla. Olin missä tahansa puhumassa erityisherkkyydestä tai Antautumisesta, aina sieltä tulee muutama ihminen hämmentyneenä kertomaan, että nyt jotain taisi liikahtaa sisälläni.

Tosin termin suomennos on herättänyt ärtymystä. Etenkin sana ”erityis”. Että mitä ne oikein luulee olevansa, jotain erityisiä, parempia, muita herkempiä? 

– Käytän itse sanaa HSP, paljon myös puhutaan sensomotorisesti herkistä ihmisistä. Jos tämä olisi syndrooma, reaktiot olisivat takuulla erilaisia. Voisi vaan tyynesti paukauttaa, että mulla on tämä Aaronin syndrooma, se ei ainakaan kuulostaisi suomalaisen korvaan niin häiritsevältä.

Onko erityisherkkyys, HSP tai sensomotorinen herkkyys ihmiselle kirous vai siunaus? Sekä että, sanoo Anja Snellman. Omasta kokemuksestaan.

– Kirjoittajalle ja terapeutille eritysherkkyyden tuomat ominaisuudet ovat mahtavia, esimerkkeinä tietty herkkyys uumoilla ympäristöä, voimakas intuition ja empatian kyky, vaikka myötäeläminen ehkä onkin vähän ylikehittynyt. Tosin siihenkin oppii laittamaan rajoja. 

– Tarkkailen jatkuvasti ihmisiä ja ilmiöitä, tuntosarvia päässäni on ehdottomasti useampi kuin kaksi. Koen voimakasta ja pakahduttavaa iloa kaikista ihan pienistäkin asioista. Ja sehän aikanaan nolotti lapsia, kun äiti hihkui ja teki Aku Ankka -hyppyjä sekä kuperkeikkoja nähdessään kevään ensimmäisen leskenlehden.

Erityisherkkyys on synnynnäinen neurologinen ominaisuus, Snellman sanoo. Se ei ole sairaus, diagnoosi eikä mielenterveysongelma.

– Eikä ole olemassakaan HSP-prototyyppiä. Mutta sen tunnistaa itsessään esimerkiksi siitä, että on aina tuntenut olevansa tietyillä tavoin erilainen kuin muut. Tajuaa aistivimmaisuuden, kuormittumisen ihmissuhteista, väsyy, vatvoo, loukkaantuu herkästi, on herkkä ihan kaikelle ympärillään, ylipäänsä ylireagoi asioihin, Snellman kuvailee.

Hän puhuu siitä, kuinka HSP-ihmiset rekisteröivät valtavasti asioita samalla hetkellä. Kun HSP tulee uuteen tilaan, hän on kaikin aistein läsnä. Synapsit vain aivoissa paukkuvat, kun valot, hajut, tunnelma, värit, äänet ja ihmiset lähettävät ärsykkeitä. 

– HSP-ihminen myös rekisteröi koko ajan ihmisten mikroilmeitä, äänensävyjä, uumoilee ja keskittyy helposti omaan intuitioonsa. Ja koska ihminen elää koko ajan kiihkeässä vireessä, se aiheuttaa myös helvetillistä kuormittumista: väsyy nopeammin, jumittuu, turhautuu, lopulta mahdollisesti uupuu.

Usein erityisherkkyyteen liittyy myös järjestelmällisyys, perfektionistisuus, Aspergerin oireyhtymän tyyppinen käytös.

– Olen itse esimerkiksi aina rakastanut tiettyjä numeroita, listoja, toistoja ja rituaaleja, mikä sekin kuormittaa mutta samalla myös helpottaa. Se on eräänlaista itsehoitoa, itsensä tasoittelemista.

Minä vietin aikaa ikkunassa. Minä istuin päiväkaudet keittiön ikkunalaudalla ja katselin pihalla leikkiviä lapsia. Laskin niitä, mukavinta oli kun oli parillinen luku, ja joskus asetin itselleni sääntöjä: lähden pois vasta kun luku muuttuu parittomaksi, tai kun tulee joku siniasuinen mukaan, tai kun alkaa sataa.

Onko suhtautumistapa sinuun muuttunut, voiko sille Snellmanille enää sanoa mitään, kun se on niin herkkä? 

– En ole vielä huomannut. Sitä paitsi saa tälle nauraakin, ja pitääkin nauraa. Onhan se huvittavaa, jos joku muistaa vielä 17 vuoden takaa, millainen ilme jollakin oli, kun se sanoi jonkin asian, joka mahdollisesti oli tarkoitettu ilkeydeksi.

... Miten minä tulevina vuosina muuttuisin yhä epäsosiaalisemmaksi, seurassa hiljaisemmaksi, joka ikistä sanaa, äänensävyä, ilmettä, tuoksua tulkitsevaksi ja päiväkausia märehtiväksi, levottomaksi. 

– Jos kirjoittaisin aiheesta vielä toisen kirjan, siitä tulisi HSP-huumorikirja. Keräisin siihen hauskoja tarinoita siitä, millaisiin tilanteisiin tämä on minua ja muita kaltaisiani vienyt. 

Olen aina kammonnut esimerkiksi räikeitä, meluisia ja ruuhkaisia automarketteja. Erityisherkkyyden oivaltamisen myötä olen saanut ikään kuin lupakirjan moniin asioihin. Esimerkiksi olla menemättä näihin marketteihin, Anja Snellman hymyilee.

Ja että iltapäivälehden rikoslööpit saattoivat järkyttää minua päiväkausiksi, että opaskoirien näkeminen sai nielemään kyyneliä, että puhelimeen vastaaminen oli joskus ylivoimaisen vaikeaa, että kovan kukkaishunajan pinnan koskettaminen teki hyvän mielen ja tasanukkainen rikkumaton viili helpotti säpsähtelevää oloani.

Pelottiko antaa kasvonsa näin rajulle asialle?

– Kun elämässään on pelännyt kaikkea niin paljon kuin minä, pelko ei ole minulle enää outoa. Kirjoittaessa mietin lähinnä sitä, että voin olla avuksi tarjoamalla Antautumisesta myös vertaistukikirjan. Palaute on ollut valtavan hyvää. Romaani on puhuttanut, antanut lohtua sekä ajatuksen siitä, että ”kun toi on selvinnyt, niin minäkin selviän”. ●

Kursivoidut otteet ovat Anja Snellmanin 

kirjasta Antautuminen (WSOY, 2015).

Teksti Eve Hietamies, kuvat Kari Kaipainen

Julkaistu: 6.11.2015