Vuoden alussa vietin kuukauden Sisilian itärannikolla sijaitsevassa Syrakusassa. Kaupunki perustettiin vuonna 734 ennen ajanlaskun alkua, ja siellä on yhä antiikin Kreikan aikaisia rakennuksia – komeimpina amfiteatteri ja Apollon temppelin jäänteet.

”Historiaa on joka puolella!” totesi innokas matka­opas kerran, ja Syrakusassa historiaa on myös kaiken sisällä: katedraalin barokkijulkisivun takana, kirkon hämärässä, seisovat Athenen pyhäkön doorilaiset pylväät.

Katedraali sijaitsee kaupungin vanhimmassa osassa, pienellä Ortigian saarella. Siellä on myös pimeä, tunkkainen asuntoni, jota kutsun tuttavallisesti roskakuiluksi. Onneksi Sisilian tammikuu on kuin Suomen toukokuu, joten oleskelen enimmäkseen ulkona: kävelen ja istun kuppiloissa, syön pistaasimuruilla maustettuja leivoksia tai perunalastuja, humallun ja hemmottelen silmiäni barokki­arkkitehtuurin kermanvaalealla yltäkylläisyydellä.

Monet rakennuksista ovat lähes rauniona, mutta ne näyttävät rapistumaan suunnitelluilta, kuten Harry Salmenniemi kirjoittaa novellissaan Yöllä taivas (2019), ja pysyvät pystyssä enemmän tai vähemmän arvokkaasti. En tiedä, minkä voimalla, jääräpäisyyden vai Pyhän Lucian armon.

Sesongin ulkopuolella Ortigia on melkein autio. Rappiosta huolimatta se on kaunis – parhaimmillaan niin kaunis, että sydän tuntuu nyrjähtävän ja roikkuvan tyhjyydessä yhden langan varassa. Kietoudun pilvisen päivän auringonlaskun laventelinsineen, ja meren laajuus työntyy rintaan kuin keihäs…

Kävelyilläni eksyn usein samaan, saaren koillisnurkassa sijaitsevaan kortteliin. Jostain syystä alue vetää puoleensa, vaikka siellä ei ole mitään tekemistä eikä oikein katsottavaakaan: asuinrakennuksia, iso palmu ja nurkassa kyhjöttävä rähjäinen vespa Graziella-nimisellä pikkuaukiolla. Jotain tuttua paikassa on; selittämätöntä, kodin­tuntuista.

Mutta en ole tullut kotiin vaan matkalle. Joten jatkan vaelteluani, haistelen merta, rapsutan katukissoja, katselen näyteikkunoita. Ostokset teen vihannestorin värikkäässä sekamelskassa, jossa pulut yrittävät napata rypäleitä, kissanpennut väijyvät kalatiskien alla ja myyjät huutavat kilpaa. Ostan hienoja kesäkurpitsoja ja pieniä, makeita paprikoita, persiljaa, joskus palan pecorinoa. Ja jumalaisia tarocco-appelsiineja, joiden verenpunainen hedelmäliha sulaa suuhun kuin marenki.

Appelsiinit eivät ole matkustaneet kaukaa: ne kypsyvät alle sadan kilometrin päässä ärhentelevän Etnan juuressa. Näin luulen, kunnes kirjakaupasta mukaan tarttuu Italian sitrushedelmähistoriasta kertova The Land Where the Lemons Grow (2014).

Helena Attleen viehättävä kirja pursuaa tietoa sitrusten taksonomiasta ja mutaatioista, Medicien vahahedelmäkokoelmasta ja Italian ja Yhdysvaltojen välisestä sitruskaupasta 1800-luvulla. Sitrushedelmät toivat Italiaan aikoinaan suurta vaurautta, ja niillä oli satojen vuosien ajan valtava sosiaalinen ja poliittinen merkitys.

Attlee kertoo myös, että sitruunan ja pomeranssin toivat Italiaan arabit, ja että Sisilia, samalla tavalla kuin Portugali ja osa Espanjaa, kuului keskiajalla islamilaiseen kalifaattiin.

Tämän luettuani Syrakusan yksityiskohdat kierähtävät oikeaan asentoon: pistaasit, seinien keraamiset koristelaatat, rihkama­kauppojen mauria esittävät veistokset. Graziellan kortteli, johon aina eksyn. Se osoittautuu kaupungin ainoaksi paikaksi, jossa on vielä arabirakennusten rippeitä.

Palaan tiedon kanssa aukiolle ja huomaan tuon portin kaaressa, tuon ikkunan muodossa, tuossa koristelistassa arabiarkkitehtuurin piirteitä. Historiaa joka puolella. Samalla ymmärrän, miksi paikka tuntuu niin kotoisalta: se näyttää tutulta iranilaiseen silmääni. Sillä vaikka Iran ei ole arabimaa, on noiden kulttuurien kauneuden­tajussa paljon samaa.

Eivätkä yhtäläisyydet rajoitu vain itään. Kun katson tarkemmin, alan erottaa myös barokkirakennusten koukeroissa islamilaisen ornamentiikan muotoja.

Sisilia kaapattiin osaksi Abbadisien valtakuntaa varhaiskeskiajalla, vuonna 827, ja arabit hallitsivat saarta kaksi ja puolisataa vuotta. Muslimikulttuuri näkyi ja kuului. Sisilian pääkaupungissa Palermossa – tai arabinimistön mukaisesti Bal’harmissa – oli parhaimmillaan yli 300 moskeijaa. Laskelman teki 900-luvulla elänyt maantieteilijä Ibn Hawqal.

Ennen muslimien saapumista sisilialaiset kärvistelivät ensin Rooman, sitten Bysantin alamaisina. Abbadisien aika oli saaren alkuperäisväestön kannalta onnekasta, sillä vaikka heillä ei ollut samoja oikeuksia kuin valloittajilla, heitä kohdeltiin ainakin aiempaa mukavammin.

Mukavaa oli sekin, että uudet tulokkaat kuljettivat saarelle kaikenlaista hyvää: sitrushedelmien lisäksi aprikoosin ja artisokan, melonin ja munakoison, pinaatin, pistaasin ja persikan, granaatti­omenan, taatelin ja sokerin sekä durumvehnän, pastan tärkeimmän raaka-aineen. Ja mikä tärkeintä, arabit toivat mukanaan tiedon ja taidot, joilla herkut saatiin kasvamaan.

Kun arabimaanviljelijät saapuivat Sisiliaan, he löysivät vain roomalaisten akveduktien ja patojen raunioita. Uusi kastelumenetelmä oli nokkela sekoitus eri puolilla kalifaattia kehitettyjä järjestelmiä. Se käynnisti saarella maanviljelyksellisen vallankumouksen, joka kesti vuosisatojen ajan, ja Sisiliasta tuli yksi Välimeren tärkeimmistä kauppapaikoista.

Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa vallankumous, jonka arabit aloittivat.

”Ancora imparo”, kuuluu italialainen sanonta, jonka Michelangelon uskotaan lausuneen kuolinvuoteellaan. Opettelen yhä.

Lausahdus on samaan aikaan nöyrä ja juhlava. Sen on helppo nähdä kiteyttävän yleviä mielikuvia renessanssin ja eurooppalaisen sivistysaatteen hengestä. Noita mielikuvia olen itsekin vaalinut, opettajana ja esseistinä, ja vaalin yhä.

Mutta mitä enemmän syvennyn Sisilian historiasta versoviin arabeskeihin, sitä paremmin tajuan, että renessanssin sivistys ei ollut eurooppalainen keksintö lainkaan.

Nimitystä ”pimeä keskiaika” on kritisoitu historiantutkimuksessa retoriikkana, jolla renessanssiajattelijat pyrkivät erottautumaan heitä edeltäneestä ajanjaksosta. Pimeydestä puhuminen ei kuitenkaan ole kaukaa haettua – ainakaan jos Eurooppaa vertaa keskiajan arabimaihin.

Abbadisien valtakunta kukoisti vuodesta 750 aina vuoden 1258 mongolivalloitukseen. Kalifaatin loistava keskus oli Bagdad, tuolloin nimeltään Madinat as-Salam, rauhan kaupunki. Kalifi al-Mansur perusti sinne kirjaston, jonka nimeksi tuli Bayt Ul-Hikma, Viisauden talo. Se oli julkinen akatemia, historioitsija David Levering Lewisin sanoin ”suuri ajatushautomo”, jossa tutkittiin ja käännettiin persian-, sanskritin- ja kreikankielisiä käsikirjoituksia.

150 vuoden aikana arabit käänsivät kaikki saatavilla olleet kreikkalaiset tieteelliset ja filosofiset teokset. Samanaikaisesti eurooppalaiset tekivät kaikkensa antiikin viisauden hävittämiseksi: kirjoituksia hukattiin, tuhottiin tai käännettiin tunnistamattomiksi. Joissain luostareissa munkit yrittivät ylläpitää klassista tietämystä, mutta tulokset olivat vaatimattomia.

Muslimit uskoivat, että tieto ja tutkimus ovat tapoja päästä lähemmäksi jumalaa, mutta kristityt erottivat pyhän ja maallisen tiedon tiukasti toisistaan, jälkimmäisen kustannuksella. Vielä vuonna 1600 filosofi Giordano Bruno poltettiin roviolla, ja vuonna 1633 Galileo Galilei tuomittiin harhaoppisuudesta vapaan tieteellisen ajattelun puolustajana.

Edistystä ei helpottanut se, ettei eurooppalaisilla ollut kelloa eikä kalenteria. Suunnitelmallisuus oli vaikeaa, kun ei ollut muuta kuin yö ja päivä. Pääsiäinen oli tärkeä, mutta kirkonmiehetkään eivät tienneet, milloin sitä kuului viettää.

Tietoa kyllä oli, esimerkiksi Ptolemaioksen kirjoittama yksinkertainen opas auringon ja kuun aseman määrittelemiseen. Aikakauden oppineet eivät kuitenkaan ymmärtäneet siitä mitään, sillä matematiikan tutkimus ja opetus oli parhaimmissakin katedraalikouluissa alkeellista.

Arabeilla oli jo varhaiskeskiajalla edistynyt planisfäärinen astrolabi, jolla aikaa mitattiin tarkasti. Heillä oli kehittynyt järjestelmä lainopillisten kysymysten käsittelyyn sekä filosofian, tieteen ja tekniikan tuntemusta. Kiinalaisten keksimä paperi oli käytössä jo 700-luvulla. Arabeilla oli ymmärrystä myös kirurgiasta, farmakologiasta ja epidemiologiasta – ja henkilökohtaisesta hygieniasta.

Takapajuisuus ei estänyt eurooppalaisia hakkaamasta kristin­oppia vääräuskoisten päähän. Arabien näkökulmasta ristiretkeläisten on täytynyt olla tyrmistyttävä näky: mölisevä joukko kakanhajuisia öykkäreitä, jotka turvautuivat tiedon sijaan jumalantuomioihin ja manaamiseen.

Yhteenotoista huolimatta ristiretkiliike sotkeutui vähitellen idän elämään. Muslimit alkoivat sivistää eurooppalaisia, ja idän ja lännen välinen kauppa kasvoi. Paavi yritti parhaansa mukaan rajoittaa vuorovaikutusta, mutta Eurooppaan virtasi öljyä, parfyymejä, tekstiilejä, arvometalleja, uutta tekniikkaa – ja uusia ajatuksia.

Antiikin traditio oli eurooppalaisilta kadoksissa sydänkeskiajalle asti, jolloin arabit välittivät sen takaisin länteen. Tämä on historiantunneilta tuttua.

Huomiotta on kuitenkin useimmiten jäänyt se, että kreikkalainen sivistys siivilöityi väistämättä arabien silmien läpi. Esimerkiksi Aristoteleen tuotannon kylkiäisinä kulkivat usein filosofi Averroësin eli Ibn Rušdin kommentaarit. ”Kommentaattorin”, kuten Ibn Rušdia kutsuttiin, näkemykset Aristoteleen ajattelusta hallitsivat 1200–1300-lukujen eurooppalaista ajattelua.

Idän vaikutus lääketieteeseen oli niin ikään merkittävä: arabit käänsivät Dioskorideen De Materia Medican, ja kun teos teki comebackin 1500-luvulla, se yli kaksinkertaisti Euroopassa saatavilla olevan lääketieteellisten ja farmakologisten tekstien korpuksen. Mukana tuli jotain vieläkin merkittävämpää: Persiasta peräisin oleva sairaalalaitoksen idea. Varhaisimmat eurooppalaissairaalat kopioivat Lähi-idän mallia, ja potilaita hoidettiin arabialaisten tai persialaisten oppien mukaan.

Nykyaikaisen lääketieteen isänä pidetään toista Aristoteleen kommentaattoria, maanmiestäni Avicennaa eli Ibn Sīnāa, joka kokosi vuonna 1025 valmistuneeseen ensyklopediseen teokseensa antiikin tiedot ja teoriat, Persian ja Intian perinteet sekä parhaat lääketieteen aikalaiskäsitykset.

Onkin syytä huomata, että keskiajan kulttuurin ja tieteen kukoistus­kausi ei ollut vain etnisesti arabeiksi luokiteltavien kansojen aikaansaannosta. Kreikkalaisilla, juutalaisilla, Syyrian kristityillä, turkkilaisilla, kurdeilla ja persialaisilla, joihin kuului muslimien lisäksi niin zarathustralaisia kuin kristittyjä, oli merkittävä rooli tieteen ja filosofian eri osa-alueiden kehittäjinä.

Arabien aikaansaannoksista kuitenkin puhutaan, sillä tutkimus tehtiin useimmiten arabihallitsijoiden suojeluksessa ja työkielenä oli lähes aina arabia. Arabiaksi luotiin suuri määrä tieteellistä sanastoa, joka on nykyäänkin käytössä, kuten alkoholi (al-kuhl), kemia (al-kimiya), sodium (sudiyum) ja algoritmi – 800-luvulla eläneen persialaismatemaatikko al-Khwarizmin mukaan.

Al-Khwarizmin perintöä on lisäksi algebra, jonka tutkimuksen hän aloitti yhdistelemällä hinduilta ja varhaisesta Babyloniasta saatua matemaattista osaamista.

Matematiikka on ylipäänsä paljon velkaa arabialaiselle tutkimukselle. Länsimaissa yhä käytössä olevat arabialaiset numerot – ja nollan käsitteen! – toi Eurooppaan Gerbert Aurillacilainen, joka tunnettiin myöhemmin paavi Sylvester II:na. Hänen arabioppineiden opetusten pohjalta tekemänsä tutkimukset olivat niin käänteentekeviä, että David Levering Lewis vertaa niitä Einsteinin saavutuksiin.

Myös Fibonaccina tunnettu Leonardo Pisano, yksi kaikkien aikojen suurimmista matemaatikoista, sai oppinsa aritmetiikasta ja kirjanpidosta muslimikauppiailta ja arabiankielisestä kirjallisuudesta.

Matemaattiset innovaatiot mahdollistivat arkkitehtuurin kehittymisen, täsmällisen suunnittelun ja rakentamisen. Esimerkiksi goottilaisten kirkkojen suippokaarten rakennustekniikka omaksuttiin arabeilta. Rakastamieni barokkipuutarhojen symmetrisiä muotoja tuskin olisi ilman arabien tutkimuksia geometriasta.

Filosofian, matematiikan ja rakennustekniikan lisäksi arabitieteilijät rokkasivat optiikkaa, maantiedettä, kemiaa – ja tähtitiedettä. On vihjeitä siitä, että Kopernikuksen mullistavat teoriat olisivat pohjautuneet persialaistutkija Nasir al-din Tusin malliin ja syyrialaisen astronomi Ibn al-Shatirin 1300-luvulla kehittämään planeettajärjestelmään. Näin kirjoittaa Jonathan Lyons teoksessaan Viisauden talo – Länsimaiden arabialainen perintö (2009).

Yksittäisiä tieteenaloja ja oivalluksiakin suuremman merkityksen eurooppalaisen sivistyksen nousulle toi arabien tieteellinen maailmankuva. Lyonsin mukaan esimerkiksi astrolabi ei ollut vain kätevä mittausvehje. Se muutti käsityksen siitä, mikä maailmankaikkeus oli – ei enää ”käsityskyvyn ulkopuolella oleva jumalainen taidonnäyte” vaan tutkimuskohde, jota saattoi tarkastella ja analysoida.

Keksinnön myötä aika ja etäisyys muuttuivat käsittämättömistä abstraktioista luvuin ilmaistaviksi suureiksi. Se avasi mahdollisuudet kokeellisen tieteen kehittymiselle ja järjestäytyneiden yhteiskuntien luomiselle.

Arabialainen tiede raikasti Euroopan älyllistä ilmapiiriä sydänkeski­ajan lopusta 1500-luvun yli ja vaikutti ratkaisevasti tutkimuksen ja korkeakoulutuksen kehittymiseen.

Varsinkin Ibn Rušdin kommentaarit muuttivat länsimaista ajattelua, sillä ne toivat eurooppalaiseen filosofiaan matemaattisen ja rationalistisen lähestymistavan. Lyons sanoo Ibn Rušdin olleen lähes viisisataa vuotta edellä modernin filosofian perustajana pidettyä René Descartesia.

Ristiretkien kohtaamisten lisäksi keskiajan arabien sivistys ui Eurooppaan Välimeren yli. Sydänkeski­ajan Espanjassa vallitsi 800 vuoden ajan convivencia, kristittyjen, muslimien ja juutalaisten rauhanomainen rinnakkaiselo ja yhteistyö. Arabien hallitsema Córdoba oli tuolloin maailman kehittyneimpiä kaupunkeja. Siellä oli katuvalot – 700 vuotta ennen Lontoota –, ja kirurgit suorittivat onnistuneita kaihileikkauksia teroitetuista kalanruodoista valmistetuilla instrumenteilla jo 1000-luvun tienoilla.

Toinen sivistyksen kannalta tärkeä paikka oli Palermo. Arabien aika Sisiliassa päättyi 1000-luvulla, kun saaren valtasivat normannit, mutta heidän vaikutuksensa kesti vielä satoja vuosia. Palermo oli monikulttuurinen kaupunki, jossa puhuttiin arabiaa, latinaa, kreikkaa ja normannien ranskaa. Kristityt naiset ihailivat arabien muotia ja koristelivat sormensa hennalla. Normannihallitsijoiden suvaitsevaisuus näkyi kaikilla elämänalueilla, niin hallinnossa, tieteessä kuin kulttuurissa.

Vuodesta 1130 alkaen Sisiliaa johti suosikkikuninkaani Roger II – kreikkalaisilta ja arabialaisilta opettajilta koulutuksensa saanut kosmopoliitti, josta tuli yksi Europan vaikutusvaltaisimmista hallitsijoista. Roger teki Sisiliasta johtavan merimahdin, ja hänen aikanaan koettiin huikea talouskasvu. Sen keskuksia olivat Palermon lisäksi Messina ja Syrakusa, joka periksiantamattomalle luonteelleen ominaisesti kukistui normanneille viimeisenä.

Roger II oli renessanssimies ennen renessanssia. Ancora imparo olisi voinut olla hänen mottonsa, sillä hän oli ahkera opiskelija ja suuri tieteiden ja kirjallisuuden rakastaja. Hän kutsui hoviinsa arabi­tieteilijöitä tutkimaan sekä hellenististä että arabialaista traditiota ja toimi mesenaattina myös arabi-insinööreille, -taiteilijoille ja -käsityöläisille. Erään kronikoitsijan mukaan kuningas arvosti yli kaiken ”rehellisiä ja viisaita miehiä, olivat he sitten hänen maanmiehiään tai syntyneet muualla, maallikoita tai hengenmiehiä”.

Roger II:n rakennuttama Cappella Palatina kiteyttää ajan ja paikan hengen täydellisesti: Palermossa sijaitsevan kirkon muoto on normanneille ominaisesti romaaninen, mutta kupoli ja mosaiikit ovat bysanttilaiset ja holvikaaret arabialaiset. Kiinnostavin elementti on muslimikirvesmiesten veistämä sisäkatto, joka esittää persialaisesta ja hindumytologiasta peräisin olevia maallisia aiheita – juomareita, tanssijoita ja muusikoita. Se on outo näky katolisessa kirkossa, etenkin kun suoraan alapuolella on Raamatun tapahtumia esittävä kuvasarja.

Espanjaan verrattuna Sisilian rooli arabien älyllisen perinnön välittäjänä on pieni mutta hieno. Palermossa käännettiin Aristotelesta, Platonia ja Ptolemaiosta. Astronomiaa ja astrologiaa tutkittiin iloisesti sekaisin. Palermolaisten tutkijoiden tietoa hyödynnettiin etenkin lääketieteen saralla, Salernon koulussa, jossa skolastisen lääketieteen katsotaan syntyneen.

Vuoden 1138 tienoilla Roger II kutsui Sisiliaan maineikkaan maantieteilijä al-Idrisin laatimaan uutta maailmankarttaa. Myöhemmin esimerkiksi Kristoffer Kolumbus hyötyi hänen saavutuksistaan. Joskin tutkimusmatkailijoita saattoivat rohkaista heidän väärät tulkintansa arabiankielisistä teksteistä.

Seuraavien hallitsijoiden aikana muslimien asema Sisiliassa heikkeni vähitellen. Varsinkin älymystöä muutti pois 1100-luvulla arabimaihin tai Espanjaan. Lopullisen kuoliniskun saaren arabikulttuuri sai Rogerin tyttärenpojan, keisari Fredrik II:n hallituskaudella 1200-luvulla – tosin ei hänen tahdostaan. Fredrik nimittäin rakasti muslimien opetuksia, noudatti arabilääkärien peseytymisohjeita ja piti mukanaan henkilökohtaista, väittelytaidossa kunnostautunutta muslimioppinutta, jotta pystyi opiskelemaan filosofiaa matkoillaan.

Keisarin avarakatseisuus ”järkytti Rooman paikalleen pysähtyneitä kirkonmiehiä”, kuten Jonathan Lyons kirjoittaa, ja hänet julistettiin kahdesti kirkonkiroukseen. Kirkko myös lietsoi huhukampanjaa, jonka mukaan Fredrik II oli antikristus. Kun Sisilian muslimit alkoivat kapinoida Paavi Innocentius III:n ristiretkiä vastaan, hallitsija painostettiin karkottamaan heidät pois.

Tutkija Aziz Ahmadin mukaan on historian ironiaa, että islamilaisen kulttuurin ja ajattelun hävitti Sisiliasta hallitsija, joka oli niiden suuri ihailija.

Arabikulttuurin alasajosta seurasi rikkaan Sisilian rappio. Muslimien mukana menetettiin etenkin tärkeää maatalousosaamista. Normannien jälkeen saari lankesi Aragonian kuningaskunnalle, jonka taisteluissa ranskalaiset sotilaat aiheuttivat nälänhädän tuhoamalla satoja, metsiä ja hedelmätarhoja – ja arabien rakentamat kastelujärjestelmät.

Sivistystä pitää vaalia. Jos viisautta ei ruoki, se kuihtuu. Jos tietoa ei säilytä, se katoaa. Keskiajan Eurooppa on tästä kiusallinen esimerkki. Sittemmin länsimaiden ja arabivaltioiden osat ovat dramaattisesti vaihtuneet. Mitä tapahtui islamin kulta-ajan älyllisesti uteliaalle ilmapiirille?

Arabimaiden nykyisen kriisin syyt ovat niin monimutkaisia, ettei niitä pysty tässä tyydyttävästi käsittelemään, mutta numerot kertovat jotain: YK:n vuosina 2002–2004 laatiman Arab Human Development -raportin mukaan arabivaltiot käyttävät bruttokansantuotteestaan tutkimukseen ja kehitykseen hädin tuskin 0,2 prosenttia, kun Suomen vastaava luku on 2,7 prosenttia. Arabimaissa julkaistujen kirjojen osuus on 0,8 prosenttia koko maailman tuotannosta, vaikka arabia on maailman viidenneksi puhutuin kieli.

Osittain taloudellista ja kulttuurista taantumusta selittää naisten heikko asema, etenkin lukutaidottomien naisten suuri osuus. Kuinka sellainen maa voi menestyä, joka jättää puolet poten­tiaalistaan käyttämättä? Naisten vähättelyn näkee myös siitä, että heitä ei historiankirjoissa näy: tutkimus oppineista persialais- ja arabinaisista on melkein kokonaan tekemättä.

Suurin ongelma on kuitenkin väkivalta, jonka taustalla on etnisiin, uskonnollisiin ja uskonopillisiin ryhmiin poteroituminen. Sekin on seurausta sivistymättömyydestä. Ibn Rušd selitti yhtälön aikoinaan näin: ”Tietämättömyys johtaa pelkoon, pelko johtaa vihaan, viha johtaa väkivaltaan.”

Ja noidankehä jatkuu, sillä epävarmuudessa elävät ihmiset eivät ehdi ajatella muuta kuin ”hengissä pysymistä, syömistä ja naimista”, kuten Hassan Blasimin romaanissa Allah99 (2019) sanotaan. ”Varmaan mikä tahansa maailmankolkka, joka vuosien ajan altistuu järkyttäville väkivalta-aalloille, sairastuu ja hajoaa. Itseluottamuksen lisäksi sieltä katoaa myös sielu ja vastustuskyky”, Blasim kirjoittaa.

Poteroituminen vaivaa valitettavasti myös länsimaita. Islam koetaan yhä vieraaksi uskonnoksi, vaikka se on aina kuulunut eurooppalaiseen kulttuuripiiriin – ja vaikka arabiankielisillä ja eurooppalaisilla kulttuureilla on kautta aikojen ollut paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia piirteitä.

Tämä näkyy siinä, miten historiaa luetaan. Historioitsija Michael Hamilton Morganin mukaan lännen suuruuden juuret nähdään antiikin saavutuksissa, joiden äärelle Eurooppa ”taianomaisesti” heräsi keskiajan jälkeen. Renessanssia, valistusta sekä tieteen ja talouden vallankumouksia pidetään seurauksina hellenistisen perinteen löytämisestä.

Arabien ja muiden sivistyskansojen älyllinen panos on työnnetty alaviitteisiin, vaikka on perusteltua sanoa, että he kylvivät Eurooppaan paitsi appelsiinin myös renessanssin siemenen.

”Keskiaikaista Eurooppaa satoja vuosia tiedoillaan hallinneet arabialaisten oppien suurmiehet, kuten al-Khwarizmi, Avicenna, al-Idrisi ja Averroës ovat tämän päivän koulutetuillekin maallikkolukijoille vain nimiä muiden joukossa”, kirjoittaa Jonathan Lyons.

Euroopan olisi jo aika tunnustaa velkansa arabialaiselle tutkimukselle ja viisaudelle. Jos ei muuten, niin edes oman etunsa vuoksi.

”Maailmanhistoria ei tunne yhtään menestystarinaa, jonka pääosissa olisi rodulliseen, kulttuuriseen tai uskonnolliseen omahyväisyyteensä käpertynyt yhteiskunta”, Islamin ja kristikunnan rajoilla -teoksen (1998) historioitsijat toteavat. Moni tutkija uskoo, että keskiajan Sisilian vauraus oli nimenomaan kulttuurien rinnakkaiselon ansiota.

Oma merkityksensä oli varmasti silläkin, että toisin kuin moni nykyinen valtaapitävä, normannit ymmärsivät arvostaa kaiken maailman dosenttejaan.

Seikkailen Ortigian kapeilla kujilla ja väistelen kakka-ansoja. Ohitan Piazza Duomon ja yritän kuvitella, miltä kaupunki on näyttänyt keskiajalla. Se on hankalaa. Viimeiset normannien aikaiset rakennukset sortuivat vuoden 1693 maanjäristyksessä, ja Syrakusa rakennettiin kokonaan uudestaan.

Nekin loiston päivät ovat ohi, ja ajan hammas rouskuttelee menemään. Melkein jokaista rakennusta on paikkailtu kummallisilla purkkaviritelmillä, koska mitään ei ole varaa korjata. Parvekkeiden alareunat on peitetty vihreällä verkolla, jotta barokkikimpaleet eivät putoaisi ohikulkijoiden niskaan. Yksi Ortigian taloista on kokonaan katukissojen valtaama.

Joskus kaupunkia rikastaneen arabikulttuurin kuulee vain vaimeina kuiskauksina.

Mutta Välimeri ei näytä enää niin isolta. Jatkan rantabulevardia etelään, katselen aalloissa poukkoilevia veneitä, ja meri muuttuu silmissäni sillaksi: se ei erota mantereita, uskontoja, kulttuureja eikä ajatuksia vaan yhdistää ne.

Kun aamulla puristan tarocco-appelsiinin mehuksi, valutan juomalasiini suvaitsevaisuuden, yhteistyön, luovuuden, kehityksen ja suurten ideoiden tuhatvuotista historiaa.

Ja opettelen yhä.