Alvar Aalto oli maistissa, johtaja paskantärkeä ja sali ei soinut – Kapellimestarilegenda Jorma Panula, 94, muistelee Finlandia-talon syntyaikoja

Jorma Panula, 94, istuu Finlandia-talon Säynätsalo-kokoushuoneessa ja ilmoittaa, että hän ei halua olla tässä jutussa mikään Helsingin kaupunginorkesterin entinen ylikapellimestari, vaan hän on Helsingin kaupunginorkesterin entinen kapellimestari. ”Tuollaisia yli-sanoja, aivan turhia ja joutavia.”

Seuraavaksi hän ilmoittaa, että hänen entiseen kapellimestarin työhuoneeseensa on turha mennä tutustumaan.

– Siellä oli vain pöytä, pari tuolia ja sohva, jossa saatoin välillä vähän maata. Eikä siellä ole mitään muistoja niiltä ajoilta. Kapellimestarin huoneessa levätään ja hoidetaan asioita. Se on varmaan entisellään. Kaikki, millä on kapellimestarille tässä talossa merkitystä, tapahtuu musiikkisaleissa.

Tässä kokoushuoneessa on ihan hyvä ja rauhallinen paikka muistella.

Oikeastaan meidän pitäisi nyt olla istumassa suuren Finlandia-salin nahkapenkeillä, jossa Panula olisi saattanut muistella menneitä ja salissa johtamiaan konsertteja, mutta tänään Finlandia-saliin rakennetaan iltaa varten Svenska Litteratursällskapet i Finlandin 140-vuotispääjuhlaa ja saliin on kiellettyä saapua.

Tulimme siis kokoushuoneeseen, johon talon henkilökunta on varannut meille kahvia ja rauhaa.

– Vaikka tämäkin paikka on muuttunut, tässä olivat ennen orkesterin solistien tilat. Ja tästä kuljettiin kamarimusiikkisaliin. Tämä kaikki oli silloin avointa tilaa. Katse pääsi kulkemaan tässä. Ja nyt tähän on tehty näitä koppeja. Mutta se nyt on tällaista.

94-vuotiaana hän on taiteen akateemikko, suomalaisen kapellimestari-ihmeen luoja, kaiken nähnyt ja kokenut suomalaisen musiikin ikihonka. Ja äsken hän on astellut ensi kertaa kahteen vuosikymmeneen vanhalle työpaikalleen Finlandia-taloon. Taloon, josta hänellä on muistoja ja mielipide. Tai itse asiassa useampikin.

Uudelleen avatun Finlandia-talon viimeisintä remonttia on ehditty kiitellä jo maailman medioissakin. Wallpaper valitsi talon voittajaksi Design Awards 2025 -kilpailun arkkitehtuurisarjassa. Kulttuurikeskusteluissa kehutaan talon hienovaraista remonttia, joka on säilyttänyt arkkitehti Alvar Aallon myöhäisen merkkiteoksen henkeä ja silti onnistunut uudistumaan.

Talon suuri yleisölämpiö, piazza, kokoaa edelleen yhteen myöhäisen Aallon arkkitehtuurin perusteita. Marmoria, kokolattiamatto, mustanahkaiset sohvat, polveilevat puusäleiset seinäpinnat, lattiasta kattoon ulottuvista ikkunoista näkymät Töölönlahdelle. Yhdistelmä suomalaisuutta, välimerellistä arkkitehtuuritraditiota ja myöhäisfunktionaalisuutta.

Paljon on vanhaa ja paljon niin taitavasti tehtyä uutta, että tottunutkaan silmä ei helposti erota, oliko tämä tiikkipinta tai messinki tässä jo ennen remonttia. Taloon on saatu remontin myötä myös lukuisia uusia tiloja, jotka ovat avanneet taloa kaikelle kansalle ja turisteille. On viinibaari, suomalaisen designin myymälä, Aalto-näyttelytila, vaihtuva myyntitila, henkilökunnan asuintiloista tehtyjä hotellihuoneita, alakerran bistro ja taidetta, jota on tuotu tiloihin ja terasseille.

Finlandia-salissa on viikoittain kevyen musiikin esityksiä ja erilaisia spektaakkeleita.

Ennen kansalta sulkeutunut rakennus on avannut ovensa ohikulkijoille, matkailijoille ja turisteille.

Talon ulkoseinien surullisenkuuluisa marmoripinta on järjestyksessään jo kolmas. Tällä kertaa lupaillaan varmempaa säänkestävyyttä, kun käyristyvä ja hapertuva Carraran marmori on vaihdettu Lasan alueen valkoiseen marmoriin. Sen tulisi asiantuntijoiden mukaan kestää seinissä ainakin 50 vuotta.

Myymälästä voi ostaa mukaansa entisen seinän marmorinpalasia.

Hetken aikaa talon uuteen henkeen tutustumaan ehtinyt Jorma Panula myöntää talon olevan kokonaistaideteos – ja remontoitu upeaan kuntoon.

– Onhan tämä kaunis katsoa, on tämä komea talo. Mutta minulle tällaiselle musiikille rakennetulla talolla on vain yksi tehtävä. Soiko rakennus vai eikö se soi, Panula sanoo – ja jatkaa, että tämä talo ei soinut silloin eikä se soi nytkään.

Hän sanoo aina pitäneensä kamarimusiikkisalista, nykyisestä Helsinki-salista, mutta Panulalle ongelma oli aina pääosan esittäjä, Finlandia-sali.

Vuonna 1964 Helsingin Kaupunginorkesterille valittiin uutta kapellimestaria. Loppusuoralla olivat olleet Jean Sibeliuksen vävy Jussi Jalas, 58, sekä nuori huimapää Jorma Panula, 34, joka oli ansainnut kapellimestarina kannuksia jo ulkomaita myöten.

Valinta päätyi Panulaan. Jos ei olisi, hän olisi ehkä lähtenyt maailmalle ja suomalainen kapellimestari-ihme olisi kenties jäänyt syntymättä.

Helsingin Kaupunginorkesterin johtoon astui mies, jolla on pohjalainen luonteenlaatu, taito ja halu avata suunsa, ja erityinen taito saada esiin musiikin sielu.

Taito johtaa ja halu ohjata.

Vuonna 1965 HKO:n kapellimestarina aloittanut Panula päätyi suomalaisen musiikkimaailman keskeisimpiin kuuluvalle paikalle. Mutta samalla hän päätyi myös kulttuuripoliittisen kiistelyn ja kabinettien keskelle. Suunnitteilla ollut Finlandia-talo oli osa Helsingin kaupungin organisaatiota, ja kuiskaajia hiipi kulisseissa. Myös valtakunnallinen huomio hanketta kohtaan oli suurta.

Kaupunginorkesterille oli puuhattu omaa konserttitaloa jo vuosikymmenten ajan. Kaikki näkivät, että Suomeen ja Helsinkiin sellainen tarvitaan, mutta siihen yksimielisyys päättyikin.

Yhä musiikkitalo Helsingistä puuttui, mutta asiassa oli alkanut vihdoin tapahtua. Alvar Aallolta oli saatu vuosikymmenen alussa Helsingin keskustasuunnitelma, jossa akateemikko Aalto oli piirtänyt lavealla pensselillä Helsingin keskustan tätä osaa uusiksi. Töölönlahden rantaa myötäilemään Aalto oli piirtänyt kulttuurirakennusten sarjan, johon hän oli hahmotellut myös uuden Finlandia-talon hahmon.

Mutta jo siinä vaiheessa oli selvää, että pelkkää musiikkitaloa ei kaupunkiin saataisi. Talosta tulisi konsertti- ja kongressitalo. Ja sen tilojen suunnittelussa monet muut seikat tulisivat ajamaan orkesterimusiikillisten erityistarpeiden edelle.

Panula ottaa tuolissaan takanojan ja alkaa kertoa Finlandia-talon ja Jorma Panulan värikkäästä suhteesta. Sen juuret alkoivat Panulan mukaan kauniista, mutta virheellisestä, ajatuksesta, että samaan taloon yhdistettiin musiikkitalo ja kongressikeskus. Se oli helsinkiläispäättäjien kompromissi: näin voitaisiin palvella sekä klassista musiikkia että saada kaupunkiin kaivattuja kongressi- ja kokoustiloja.

Panulan mukaan tämä johti siihen, että kumpikaan osapuoli ei saanut mitä tarvitsi ja erityisesti musiikki joutui taipumaan muiden tarpeiden edessä. Talossa oli jatkuvaa pulaa tilasta, vielä silloinkin kun kongressisiipi valmistui ETY-kokouksen alla.

Kuin kolmiota yritettäisiin saada ympyrän muotoisesta reiästä sisään.

Ylijumalalliseen asemaan Suomessa noussut akateemikko Alvar Aalto oli jo kuusissakymmenissä, kun hän johti Finlandia-talon suunnittelua. Talosta olisi tuleva suuri synteesi hänen arkkitehtuuristaan. Se näkyi myös Finlandia- talon suunnittelussa. Tilojen tuli ilmentää Aallon näkemystä.

Aallolla oli myös visio suuresta konserttisalista nousevalla katolla ja tilan viuhkamaisella rakenteella. Ajatus oli muuttuvan akustiikan aikaansaaminen konserttisaliin siten, että salin akustisia olosuhteita voitaisiin yksinkertaisin toimenpitein säätää laajassa skaalassa ilman, että tämä vaikuttaisi salin arkkitehtuuriin. Aallon erityisenä toivomuksena oli, että mahdollisimman suuri osa salin pinnoista voitaisiin jättää ilman akustisia erikoisrakenteita.

Eli arkkitehdillä oli visio ja orkesterimusiikilla tarpeet. Ne eivät hedelmällisellä tavalla kohdanneet Finlandia-salin kohdalla.

Helsingin kaupunginorkesterista oli nimetty musiikkitilojen huonesuunnitteluun jo vuonna 1962 intendentti Nils-Erik Ringbom, Panulan sanojen mukaan byrokraatti, joka ei Panulan mukaan juuri orkesterin suuntaan korviaan kääntänyt.

– Orkesterilla oli komitea, jossa yritettiin nostaa esiin muun muassa puhaltajien toiveita. Jousilla on ihan eri tarpeet kuin puhaltajilla. Orkesterin toiveita yritettiin viestittää suunnittelijoille, mutta Ringbom ei niitä edistänyt, Panula murisee.

Ringbom oli Panulan mukaan näyttänyt Helsingin Sanomille vielä puutteelliset suunnitelmakuvat, ja asiasta alkoi tulla julkista. Jo valmiiksi kuuma soppa alkoi entisestään kuumentua.

– Vihdoin tuli minulle ja orkesterin eräälle soolosellistille kutsu Aallon toimistolle. Olisiko se ollut vuonna 1969. Menimme toimistolle, jossa Alvar meitä odotti. Alvarin lempipunaviini oli pöydällä ja mestari oli jo vähän napannut. ’Oliko herroilla toivomuksia?’ hän kysyi. ’Kuinka iso tila kuorolle tarvitaan, riittääkö 110 hengen tila?’ Minä sanoin, että kun Mahleria esitetään, niin kyllä siihen 300 hengen kuorolle pitää olla tilat. Tähän Aalto: ’No sitten me laitetaan ne!’ Panula muistelee.

Keskustelu jatkui. Panula sanoi, että orkesteri ei voi soittaa yhdessä tasossa kuin ladossa. Orkesterin soittajien pitää kuulla toisiaan, ja eri soittimilla on erilaiset tarpeet. Orkesterilavalle pitää saada tehtyä moniasteinen porrastus.

Siihen Aalto sanoi Panulan mukaan: ”Selvä, sitten sellainen tehdään! Tehdään hydraulisesti nousevat ja laskevat korokkeet.”

Mutta salin suurin ongelma oli Panulan mukaan sen rakenne ja muoto. Perinteinen kenkälaatikkomuoto on toiminut maailman konserttisaleissa satoja vuosia, ja muitakin toimivia vaihtoehtoja on, mutta Aallon hellimät nouseva katto, polveilevat seinät ja salin viuhkamuoto olivat tekemässä salista ongelmallista orkesterikäyttöön.

Moni musiikin ammattilainen tiedosti salia uhkaavat ääniongelmat, mutta akateemikko Aallolla oli visionsa. Ja täysi luottamus siihen, että asiat voidaan hoitaa vaihtoehtoisilla tavoilla.

– Aalto lupasi säädettävän akustiikan, jossa ei tarvitse kuin painaa nappia, niin olosuhteet muuttuvat sinfoniaorkesterin soitolle otollisiksi, Panula sanoo ja naurahtaa, että eihän se niin sitten tehnyt.

Asiaa ei varsinaisesti Panulan mukaan auttanut myöskään se, että Aalto vaati akustisten asioiden toiseksi koordinoijaksi oman insinööri-poikansa Hamilkarin, jolla Panulan mukaan ei ollut osaamista konserttisalien akustiikasta. Kaupunki halusi Panulan mukaan uskoa Aaltoa.

Panula ei tilanteesta pitänyt ja avasi Ilta-Sanomien toimittajalle sanaisen arkkunsa. Kesken kesälomaansa Panula sai soiton. Linjan toisessa päässä oli kiihtynyt Nils-Erik Ringbom. Ilta-Sanomien etusivulla luki Panulan muistin mukaan jotenkin näin: ”Finlandia-talosta tulee susi, sanoo Panula.”

– Ja siitä tulivat kauheat rähinät. Helsingin kaupungin tiedotuspäällikkö, Finlandia-talon ensimmäiseksi johtajaksi nouseva Bengt Broms haukkui minut pataluhaksi. Siinä oli paskantärkeä, kravattiaan näpelöivä herra.

Tilanne oli hankala, mutta se ei siitä juuri muuttunut. Orkesterin jäseniä kutsuttiin tapaamisiin, mielipiteitä kirjattiin, mutta suuria muutoksia ei Panulan mukaan enää tehty.

Pitkään valmisteltu Finlandia-talon rakentaminen saatiin vihdoin 1970-luvun alussa käyntiin. Harjannostajaisissa soitti Jorma Panulan johtama puhallinorkesteri kevyttä ohjelmistoa.

Salin akustiset ongelmat alkoivat käydä toteen, kun orkesteri pääsi kokeilemaan soittoa syksyllä 1971.

Panula listaa ongelmapaikkoja orkesterin kannalta. Sali oli kuiva, ja se hajotti äänet. Jälkikaiku oli mitätön. Salissa ei Panulan mukaan ollut kaikupohjaa. Vaikka kattoa oli muokattu ja kohennettu, ei se sopinut sointiin. Monet soitinryhmät eivät myöskään kuulleet lavalla toisiaan.

Mutta avajaisiin ja musiikkitarjontaan panostettiin. Talon kotiorkesterina toimineen HKO:n kapellimestari Jorma Panula johti 5.12.1971 talon avajaisissa konsertin, katsomossa oli valtakunnan kermaa.

Kuultiin Jean Sibeliusta, Aulis Sallista ja Einojuhani Rautavaaraa.

Avajaisiin kutsuttiin solistiksi maailmankuulu viulisti Isaac Stern, jonka tuli esittää Sibeliuksen Viulukonsertto.

– Kun Stern tuli saliin, hän alkoi etsiä paikkaa, missä hän voisi soittaa ja kuulla soittonsa. Lopulta hän päätyi viulunsa kanssa ihan lavan takaosaan, jossa olisi ollut hyvä sointi. Mutta eihän solisti sieltä voinut soittaa, Panula hymähtää.

Seuraavana vuonna Panula oli jo muualla. Hän siirtyi Sibelius-Akatemiaan orkesterinjohdon professoriksi. Ja sai aikaan legendan, joka tultaisiin tuntemaan suomalaisena ihmeenä. Panulan koulun läpikäynyt kapellimestari nousi yksi toisensa jälkeen maailman huipulle.

Mutta nyt on tarinoitu tarpeeksi. Panula nappaa tuolikeppinsä ja suuntaa kohti edustuslämpiötä. Täällä ylikapellimestari tapasi usein maailmantähtiä ja päättäjiä.

– Tuolta alhaalta tuli Kekkonenkin sisään ja jatkoi tuosta portaita ylös aitioonsa. Kekkonen oli hyvä seuramies, mutta ei se oikein musiikkimiehiä ollut. Hyräili toki kansanlauluja. Toi se minulle muikkuja ja otettiin Kekkosen kanssa silloin tällöin vähän pokaaliakin, Panula sanoo ja hymyilee.

Edustustilan seinällä on Heikki Marilan hehkuva kukkamaalaus.

– Silloin talossa oli minusta paremmat taulut. Oli maisemia. Minä tykkään Vienojasta ja Nelimarkasta, ne on alajärveläisiä, meirän krannista, hehkuttaa Kauhajoelta kotoisin oleva Panula.

Panula alkaa muistella Sibelius-viulukilpailuja, jonka tuomaristo vietti aikaansa tässä lämpiössä. Mieleen muistuu sekin kerta, kun tuomaristoon kulunut Okko Kamu oli tuonut golfputterinsa mukaan ja puttaili kokolattiamatolla.

Tilaan saapuu suomenruotsalaiseen iltajuhlaan valmistautuva teatteri- ja oopperaohjaaja Erik Söderblom. Hän ja Panula ovat perhetuttuja jo pitkältä ajalta, kun Söderblomin isä Ulf oli Kansallisoopperan kapellimestarina suomalaisen oopperan kulta-aikaan.

Kun Söderblomin kanssa kuulumiset on vaihdettu, tekee Panula nopean liikkeen ja syöksyy portaisiin.

– Tästä sitä mentiin, hän sanoo ja kävelee portaiden alaovelle.

Kuvata ei tänään saa, mutta ei kai pieni kurkistus haittaa. Panula seisoo orkesterin sivuovella ja katselee entistä työmaataan. Finlandia-salin akustiikkaa on tässä remontissa palautettu alkuperäiseen kuivaan malliin, joka sopii salin nykyiseen monipuoliseen kulttuurikäyttöön.

– Juu, tuossa on nuo Alvarin piirtämät hydrauliset porrasteet. Ja joo, tuolla urut, joita ei alkujaan ollut. Tästä näkee myös sen, että sali on kyllä kaunis, vaikka eivät sointia myöhemmät sähköiset akustointikorjauksetkaan merkittävästi parantaneet, Panula tuumaa.

Hän muistelee, kuinka kovan työn takana oli saada lupa tuoda lavalle mattoja, jotta hydraulisista hissikuiluista tuleva veto ei olisi käynyt orkesterin naisten hameiden alle. Ja oli sekin, kun kontrabassoja yritettiin saada siirtymään takariviin, jotta saataisiin jousille paremmin taustatukea ja muhevampaa sointia, mutta vanhan liiton bassomiehet eivät tähän suostuneet.

– Se oli ongelma, sillä jos valssia soittaa humm-kak-kaa, niin jos siitä ottaa sen basson humin pois, niin jäljelle jää kakkaa, Panula virnistää.

Näkyykö maestron silmissä kuitenkin hippunen kaihoa?

Kierros talossa on päättynyt. Olemme käyneet piazzalla ja kävelleet käytäviä ja tuttuja paikkoja pitkin. Nyt edessämme on uuden ykköskerroksen Bistron antimia. Mantelikalaa, marinoituja jättiporkkanoita ja pienet valkoviinit. Jälkkäriksi on tulossa talon teemaan sopivasti marmorikuulaksi tehty suklaapallo mustaherukkatäytteellä.

Seuraamme on liittynyt Finlandia-taloa jo yli vuosikymmenen johtanut Johanna Tolonen, joka on halunnut tulla tapaamaan musiikkilegendaa ja talon entisen kotiorkesterin entistä ylikapellimestaria.

Tolonen kertoo talon uuden ajan olleen menestys. Viinibaari on löydetty, ohjelmaa on jokaisena päivänä ja talosta on muotoutumassa Alvar Aallon muotoilun ja uuden suomalaisen muotoilun näyteikkuna.

Klassinen konserttimusiikki on siirtynyt talosta kivenheiton päähän Musiikkitaloon, joka on ottanut paikan klassisen konserttiareenana, joka Finlandia-talosta kerran piti tulla.

Keskustelu sujuu mutkattomasti ja mukavissa merkeissä. Sen aikana käy ilmi sekin, että Panula ei itse asiassa pidä yhtään Wagnerin musiikista, joka on ”sellaasta itsetietoosta”.

Panula kiittää talon väkeä opaskierroksesta, mainiosta ruokatarjoilusta ja soittaa paikalle chafööriä, Marja-vaimoaan. On aika lähteä kotiin Kirkkonummen Veikkolaan. Sieltä Panula taas lähtee seuraavaksi viikonlopuksi opettamaan nuoria kapellimestarikykyjä Panula-akatemiaansa.

– Sanovat, että lapsen pitäisi odottaa, että ryhtyy kapellimestariksi. Minä sanon, että heti kun partituuri pysyy kädessä, niin siitä vaan. Sieltä akatemiasta ne ovat ennenkin nuorina huipulle tulleet, kaikki nämä Klaus Mäkelät ja Tarmo Peltokosketkin.