Ensin käteen jäi tuppo tukkaa – Alopecia vei Linda Leinoselta hiukset, ripset ja kulmakarvat muutamassa kuukaudessa – ja murensi itsetunnon

Pitkä vaalea tukka oli salolaisen Linda Leinosen, 38, kruunu. Hänen hiuksiaan kehuttiin upeiksi, ja hän esiintyi usein hiusmallina. Helmikuun lopussa 2017 Linda oli parturi-kampaajaopiskelijoiden mallina. Kotona hänen päänahkaansa alkoi kirvellä ja kutittaa. Linda arveli saaneensa värjäyksestä allergisen reaktion. Parin viikon päästä hän oli pesemässä hiuksiaan, kun käteen jäi tuppo tukkaa.

– Ensimmäisenä tuli mieleen, että tämä oli kosto hiusmallitöistä. Olin halunnut olla esillä ja pitänyt kauneutta vahvuutenani. Kenties olin ollut liian ylpeä, ja nyt jouduin maksamaan siitä, hän sanoo.

Hiuksia irtosi koko ajan enemmän. Pian takaraivossa oli kaljuja kohtia. Linda käytti hattuja ja kiinnitti pipoon hiuslisäkkeitä, jottei kukaan näkisi, mitä tapahtui.

– Vain vanhempani tiesivät asiasta. Muille en kertonut, koska minua hävetti.

Lindaa myös pelotti. Mitä jos hänellä oli syöpä? Kyllä hän tiesi, että syövässä hiustenlähtö johtui syöpähoidoista, ei sairaudesta itsestään, mutta ajatus ei jättänyt häntä rauhaan. Silti hän meni lääkäriin vasta reilun kuukauden päästä. Jäljellä oli enää vain takatukkaa, jonka sai letitettyä hentoiseksi hiirenhännäksi.

– Lääkäri oli pöyristynyt, kun kuuli, miten nopeasti hiukseni olivat hävinneet. Hän sanoi, ettei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Myös kulmakarvani olivat harvenneet ja ripsiä pudonnut.

Linda sai kiireellisen lähetteen Turun yliopistollisen sairaalan ihotautien poli­klinikalle. Siellä diagnoosi syntyi heti: alopecia areata eli pälvikalju. Se on auto­immuunitauti, joka aiheuttaa nopeaa läiskikästä hiustenlähtöä ja kaljuuntumista.

Lindalla oli kaljuissa kohdissa pieniä näppyjä, jotka todettiin karvatuppitulehduksen aiheuttamaksi. Hän sai siihen liuoshoidon. Jos se poistaisi tulehduksen, hiustenkasvu saattaisi alkaa uudestaan.

– Diagnoosi oli järkytys, mutta luotin, että tukka kasvaisi takaisin. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Linda Leinosesta tuntui, että alopecia vei paitsi hiukset myös naiseuden. Nyt hiusta kasvaa taas vähän, ja se on ihanaa. Hiusten pesemistä oli ollut ikävä.

Sairaus piti salata

Linda hankki peruukin, joka näytti aivan samalta kuin omat hiukset ennen. Hän ei halunnut, että kukaan saisi tietää sairaudesta.

– Tahdoin näyttää siltä kuin aiemminkin. Kielsin alopecian enkä puhunut siitä kenellekään. Kun kukaan ei tiennyt, minunkaan ei tarvinnut ajatella asiaa.

Lindan kolme poikaa sen sijaan huusivat päiväkodin portilla, että heidän äidillään oli uusi tukka ja se oli peruukki. He kertoivat siitä myös naapureille. Linda ei ollut heille vihainen, muttei itse kommentoinut heidän sanomisiaan.

– Varjelin jäljellä olevaa takatukkaa kuin suurta aarretta. Sitä minulta ei kukaan veisi. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, kun Facebookin alopeciaa sairastavien vertaistukiryhmässä vakuutettiin, että vapautuisin, jos ajaisin pääni kaljuksi.

Tämä ryhmä oli ainut paikka, jossa Lindan ei tarvinnut teeskennellä, että kaikki oli ennallaan. Muiden ihmisten tarinat toivat lohtua, ja hän sai paljon tietoa.

– Mietin pään ajelemista pitkään. Miten minä sen tekisin? En kehdannut mennä kampaajalle eikä minulla ollut parta- tai hiustenleikkuukonetta. Mutta lasteni isällä sellainen oli. Olimme eronneet hyvissä väleissä. Lopulta rohkaistuin kysymään, voisiko hän ajaa pääni kaljuksi.

Kesäkuussa Linda seisoi pienessä valkoiseksi kaakeloidussa kylpyhuoneessa entisen puolisonsa kodissa. Hän katseli peilistä jäljellä olevia haituviaan ja sanoi hiuksilleen hyvästit.

– Ex-mieheni kysyi, olenko valmis. Olinhan minä. Kun tukka tippui lattialle, silittelin päätäni. Se tuntui pehmeältä. Sänkeä ei ollut, vain sileä kiiltävä iho siinä, missä ennen oli tukkaa.

Linda huusi lapsensa katsomaan, miltä hän näytti. Kaikkien reaktio oli normaali. Itse hän koki helpotusta.

– Exäni totesi, että näytin hyvältä kaljuna. Hän oli ensimmäinen, joka näki minut, ja ensimmäinen, joka sanoi niin.

Peilistä tuijotti vieras nainen

Pään kaljuksi ajaminen ei kuitenkaan vienyt pois ahdistusta, jota Linda tunsi. Hän ei uskaltanut liikkua kodin ulkopuolella ilman peruukkia, vaikka se tuntui kuumina kesäpäivinä epämukavalta. Uimaankaan ei voinut se päässä mennä, koska tukkaa ei voinut laittaa nutturalle.

Lindalla ei ollut enää edes ripsiä eikä kulmakarvoja. Niiden menettäminen tuntui yhtä pahalta kuin hiustenlähtö. Peiliin katsoessa hän itki.

Hän oli aina ihaillut luonnollisuutta ja pitänyt sitä valttikorttinaan. Nyt peilistä tuijotti vieras nainen, jolla oli peruukki, tatuoidut kulmakarvat, tekoripset ja tekokynnet, jotka peittivät alopecian kynsiin aiheuttamat kuopat.

– Minussa ei ollut mitään aitoa. Jäljellä oli pelkkä kuori. Ajattelin, että olisin loppu­elämäni yksin. Kukaan ei voisi koskaan kiinnostua tämän näköisestä naisesta.

Pari vuotta sitten Linda vaihtoi vaalean peruukin ruskeaan.

Lindan masennus syveni niin, että hän haki apua lääkäriltä. Hän sai masennuslääkityksen ja alkoi käydä terapiassa.

Käännekohta oli, kun Linda pääsi sopeutumisvalmennukseen ja tapasi muita alopeciaa sairastavia. Hän rohkaistui ensi kertaa sanoittamaan sairauden herättämiä tunteita. Päällimmäinen oli viha, joka kohdistui häneen itseensä.

– Syytin itseäni sairastumisesta. Suvussani ei ollut alopeciaa, eikä sille ollut muutakaan selkeää selitystä. En enää tiennyt, kuka olin ja miksi olin arvokas. Itsetuntoni oli palasina.

Kaiken tämän tunnustaminen oli askel eteenpäin. Vähän myöhemmin Linda julkaisi Facebook-­sivuillaan kuvan itsestään kaljuna. Alla oli teksti ”This is my life – alopecia areata”.

– Kuva keräsi hetkessä valtavasti tyk­käyksiä ja kehuja. Sitä ennen en ollut puhunut sairaudestani halaistua sanaa. En ollut halunnut julkisesti itkeä elämääni. Oloni helpottui heti, kun olin klikannut julkaise-ruutua. Siinä minä sitten olin, sellaisena kuin olin.

Linda ei silti ollut sinut sairauden kanssa. Hän keräsi yhä itsetuntonsa rippeitä.

Sairaus pudotti myös ripset ja kulmakarvat. Linda käyttää tekoripsiä.

Itsesyyttely ei auttanut

Tuulee niin, että tukka lähtee! Jossain vaiheessa Linda havahtui siihen, että oli alkanut heittää vitsiä peruukistaan. Häntä nauratti myös, kun hänen poikansa pelleilivät peruukin kanssa ja laittoivat sen omaan päähänsä.

– Tajusin, ettei jatkuva itkeminen ja itsesyyttely auttanut minua, mutta huumori sen sijaan kyllä. Sain nauramisesta voimia ja energiaa.

Kahden vuoden kohdalla hänelle kirkastui, että hiukset eivät kasvaisi takaisin. Sitä ennen hän oli uskotellut itselleen, että niin kävisi vielä, ehkä puolen vuoden, vuoden tai puolentoista vuoden päästä.

– Otti aikansa päästää toivosta irti. Samanaikaisesti aloin hyväksyä tapahtunutta. En ollut valinnut tätä tietä, mutta minun pitäisi yrittää pärjätä sillä – ja vieläpä kääntää tapahtunut positiiviseksi.

Tässä auttoi vertaistukityö. Linda oli tehnyt sitä siitä asti, kun oli sopeutumisvalmennuksen jälkeen liittynyt Alopecia- ja vitiligoyhdistykseen ja sen hallitukseen.

– Olen aina ollut aktiivinen, toimelias ja nopea liikkeissäni. Minussa elää myös vahva halu auttaa muita. Nyt saatoin tehdä niin kuuntelemalla ja kertomalla omaa tarinaani. Samalla voimaannuin itse.

Kesällä 2021 tapahtui jotain ihmeellistä. Lindan päähän alkoi ilmaantua pientä vauvan haituvaa. Näin oli käynyt aiemminkin, mutta kasvu oli tyssännyt siihen. Nyt haituvat jatkoivat kasvamistaan.

Toivon kipinä syttyi jälleen. Ei voi kuitenkaan tietää, kasvavatko hiukset koskaan kokonaan takaisin.

Nyt tukka on takaa jo aika pitkä, mutta päänahka on täynnä kaljuja laikkuja. Näky ei ole Lindasta kaunis, mutta hän sanoo nauttivansa suuresti, kun saa pestä ja kuivata hiuksiaan.

– Se tunne on sanoin kuvaamattoman ihana. Sitä oli kamalan ikävä.

Linda Leinonen haluaa antaa alopecialle kasvot. – Ennen en olisi uskaltanut, mutta nyt tiedän, että mitä avoimempi olen, sitä helpompi oloni on. Sairauden salaaminen oli raskasta ja söi voimia.

Mies suhtautui luontevasti

Lindan pelko yksin jäämisestä osoittautui turhaksi. Kesällä 2022 hän tapasi kiinnostavan miehen. Kun tapaamiset tihentyivät, hän sai kerrotuksi tälle sairaudestaan. Mies totesi, ettei sillä ollut merkitystä.

– Syksyllä oloni oli niin turvallinen, että rohkenin olla hänen edessään ilman peruukkia. Siihen asti olin nukkunut se päässäni. Minua jännitti kovasti. Varmistin suihkusta tullessani, ettei hän vain pelästy. Tuntui valtavan huojentavalta, että hän suhtautui kaljuuni luontevasti.

Linda ymmärsi löytäneensä ihmisen, jonka halusi pitää elämässään. Aiemmissa parisuhteissaan hänen piti näyttää hyvältä, olla tietynlainen. Se sai sai hänet uskomaan, ettei kelpaa enää kenellekään.

– Luokittelin itsekin ihmisiä ulkonäön mukaan. Sairauteni myötä oivalsin, ettei se, miltä ihminen näyttää, kerro millainen hän on. Jokainen kantaa sisällään omaa tarinaansa ja elettyä elämää.

Nyt haussa on yhteinen koti, jossa on tilaa Lindan pojille ja miehen lapselle hänen entisestä liitostaan sekä helmikuussa syntyvälle vauvalle. Lindaa kiinnostaa, miten loppuraskaus ja imetysaika vaikuttavat hiustenkasvuun. Joskushan raskaushormonit kiihdyttävät sitä.

Jos niin ei tapahdu, voi olla, että hän ajaa päänsä uudelleen kaljuksi. Se tekisi peruukin käytöstä helpompaa.

Häpeän tunne on yllättävän tiukassa

Pari vuotta sitten Linda vaihtoi vaalean peruukin ruskeaan. Hänestä se korostaa hänen kasvojaan paremmin.

– Tämäkin muutos vaati rohkeutta, mutta sitä minulla on koko ajan enemmän.

Häpeän tunne istuu kuitenkin yhä, seitsemän sairausvuoden jälkeen, yllättävän tiukassa. Lähikaupassa Linda voi nykyisin käydä ilman tekoripsiä, mutta kun kodin ovikello soi, pojat varmistavat, että hänellä on peruukki päässä.

– Oven saa avata vasta sitten. Toivon, että sekin aika tulee, kun viis veisaan siitä, mitä muut ajattelevat, kun näkevät minut toisenlaisena kuin ovat tottuneet.