All of Us Strangersin rakkaustarina on juuri niin satuttava ja tosi kuin toivoa voi

Jotkut elokuvat osoittavat mahtinsa välittömästi, ensimmäisestä kuvasta lähtien. Sellainen oli esimerkiksi The Zone of Interest, jonka askeettisen virheettömyyden aikana minä annoin koko maailmalle anteeksi aivan kaiken. Toiset elokuvat toimivat salakavalammin. Olo saattaa olla katsomiskokemuksen aikana epäröivä ja hapuileva, ja mielessä käy että no tästä ei jää paljoa kotiin vietävää. Vähän myöhemmin tajuaa seisovansa Lidlissä banaaniterttu kädessä eikä tiedä, onko tuijottanut tyhjyyteen viisi sekuntia vai tunnin tai miten ihmeessä tästä mullistuksesta nyt sitten toivutaan. Tällainen kokemus oli brittiläisen Andrew Haighin uutuuselokuva All of Us Strangers.

Haighin uutukaisessa kolmekymppinen käsikirjoittaja Adam (Andrew Scott) elelee Lontoossa lähes autiossa pilvenpiirtäjässä yksinäisyyden turvakuplassa ja koettaa kirjoittaa kauan sitten edesmenneistä vanhemmistaan. Hiljaisuuttaan humiseva kupla puhkeaa, kun Adam tuntuu yhtäkkiä saavan vanhempiinsa (Claire Foy ja Jamie Bell) epätavallisen yhteyden, ja viehättävä naapuri Harry (pakahduttava Paul Mescal) soittaa ovikelloa jo toistamiseen. Rakkaus, anteeksianto ja yhteys ovat ehkä sittenkin mahdollisia, niin tässä elämässä kuin edellisessäkin. Tai sitten eivät.

usein elokuvasta paljastuu noin neljännen minuutin kohdalla, perustuuko se romaaniin vai ei, eli yrittääkö se kertoa jotakin sellaista, mitä on varsin vaikea ilmaista kuvalla, kuten tunnetilaa (irrallisuus) tai aistimusta (etäisyys). All of Us Strangers ei ole tässä suhteessa poikkeus, ja se perustuukin japanilaisen Taichi Yamadan romaaniin. Haigh on kuitenkin tehnyt tarinasta omansa, ei vain tuomalla tarinan Tokiosta Lontooseen ja tekemällä heteroparista miesparin vaan elokuvallisen kokonaisnäkemyksensä, toisin sanoen itsensä kautta.

All of Us Strangersissa on kosolti kosketuspintoja uushenkisyyden eri puoliin: rakkaus energiana, ajan epälineaarisuus, deelit, terapiakulttuuri, läsnäolon voima. Silti se ei ole julistuksellinen tai tendenssielokuva. Sitä voi lukea tästä zeitgeistista käsin, tai olla lukematta. Elokuvan lähtökohta on matrixmainen epäelämä ja turtumus, jossa ihminen on luotsattu eristyksiin sekä muista ihmisistä että omasta sisimmästään. Silti juuri nykyhetki on ainoa, mitä kannattaa vaalia, ja menneisyydessä eläminen vie turmioon, kuten Yamadan suht simppelissä romaanissakin. Haighin toteutus on sitä hienovaraisempi, ja onkin harmi, että sittenkin Adamin lapsuuden ja sovinnonteon kyytiin pääseminen teki minulla tiukkaa, toisin kuin vaikka Céline Sciamman samalla alueella operoivan Maja lapsuuden laidalla -elokuvan tapauksessa. Kenties syynä on se, että All of Us Strangersin perhekuvio oli makuuni liian sentimentaalinen, ja sokeri tiettävästi turruttaa ihmisestä tunteet.

sen sijaan adamin ja Harryn rakkaustarina oli juuri niin satuttava ja tosi kuin ikinä toivoa voi. Siinä ollaan kokonaan Haighin valtakunnassa, pikemminkin tapailevassa kuin viipyilevässä kerronnassa, jossa vahva musiikki – Promised Land, Death of a Party, The Power of Love – kuljettaa vaikuttavasti rakkauden eri vaiheita. All of Us Strangersin on kuvannut eteläafrikkalainen Jamie D. Ramsay, jonka aiempi työ Beauty voitti Cannesissa Queer Palm Awardin, ja joka oli pari vuotta sitten Varietyn 10 Cinematographers to Watch -listalla. Ramsayn kuvissa on valtavasti sekä urbaania metallista kauneutta että intiimiyttä. Miten pelottava ja ihmeellinen voi olla suurkaupungin siluetti tai ovelle astuva läheisyys, toisen ihmisen kasvojen haavoittuvuus.

All of Us Strangers muistuttaa, miten kivuliasta on olla sattumoisin joidenkuiden lapsi, kahden ihmisen jotka ovat valinneet toisensa sentään jollain kriteereillä. Siitä vääränlaisuuden kokemuksesta voi parantua kenties vain yhden tietyn ihmisen sylissä, ja miten hirvittävän sattumanvaraista ja sittenkin ehkä ennalta määrättyä tämä kaikki on. Seuraavaksi havahtuu Lidlistä banaaniterttu kourassa. Sen saa jotenkin maksettua ja lähdettyä kotiin, jossa on pilkkopimeää ja jonne kukaan muu ei ole tulossa, eikä tiedä onko se hyvä asia vai ei. Tai vie banaanit keittiöön ja katsoo puolisoaan ja lapsiaan ja ihmettelee, keitä nämä ihmiset oikein mahtavat olla ja mistä he ovat tänne ilmestyneet. Onnekkaimmassa tapauksessa heitä päättää rakastaa enemmän kuin koskaan, nyt kun vielä on tilaisuus.

All of Us Strangers, ohjaus Andrew Haigh