Alina Tomnikov: Antaisin puolet omaisuudestani, jotta äidilläni ei olisi kipuja

Lapsuuteni sitkein haave oli asua puussa. Rakastin kiipeilyä sekä pientä vaaran ja samalla hallinnan tunnetta, joka oksien korkeudessa tuli. Saatoin istua tunteja puun latvassa – kotipihalla oli sopiva mänty – ja lukea kirjaa ja syödä eväitä. 

Teini-iässä ihailin erityisesti isääni. Hän oli supersankari, aivan sama mitä hän teki. Aikuisiällä olen pikku hiljaa ymmärtänyt, ettei hänkään ole täydellinen. Se tuntuu hyvältä. Nuorena halusin olla The Fifth Element -elokuvan Leeloo, oranssitukkainen taistelija, joka putoaa avaruudesta, oppii puhumaan, ajaa lentävillä autoilla, pelastaa maailman ja siinä sivussa rakastuu. Myöhemmin ymmärsin, että en halua olla hän, vaan näytellä sellaisia hahmoja.

Minuun jäi pysyvät jäljet, kun ulkonäköni otettiin ensi kertaa puheeksi ja se määriteltiin tietynlaiseksi. Olin kahdentoista; oli kesä, olin juuri laittanut pyörän lukkoon, tukka meni suuhun tuulessa ja odottelin kesäteatteriharjoitusten alkamista. Tuon jälkeen määritelmä on kulkenut mukanani. Välillä olen kapinoinut sitä vastaan, joskus olen ollut hämmentynyt tai vihainen, joskus kiitollinen. Nykyisin ajattelen, että minä olen ihan vaan tämmönen ja that’s it.

Jos lääkärini ehdottaisi minulle homeopatiaa, sanoisin, että okra.

Pelkään kuollakseni vanhanaikaisia hissejä. Varsinkin sellaisia, missä näkee hissikuiluun ja joka paikassa on rakoja. Muutin juuri hetki sitten taloon, jossa on juuri tällainen hissi, joten siedätyshoito on nyt kuumimmillaan. Valoa on näkyvissä.

Vihaan sydämeni pohjasta tuomitsevaa ajattelua. Silti en ole itsekään kokonaan sen ulkopuolella. Huomaan itsekin vahingossa mielessäni tuomitsevani, vaikka edes sekunnin verran. Ehkä juuri tämän takia uteliaisuus ja myötätunto ovat mielestäni elämän tärkeimpiä arvoja. Ne voittavat.

Viimeksi rakastuin pastaan, jota tanssiva puolisoni valmisti. Ei siinä ollut muuta kuin makaronia, koskenlaskija-sulatejuustoa, kaupan vöneriä ja jotain mausteita sekoitettuna kattilaan, mutta jotenkin se sai hymyn huulille ja sydämessä läikähti. Ehkä se oli se tanssi. 

Ystäväni ihmettelevät tapaani puhua asiasta kuin asiasta todella polveilevasti, ihmeellisillä esimerkeillä tai vertauskuvilla. Itselleni kaikki siinä impulssien ketjussa on kuitenkin loogista ja kuuluu samaan tarinaan. Puhuisin vaikka tomaatista. Mielelläni.

Antaisin puolet omaisuudestani, jotta äidilläni ei olisi kipuja.

Jos elän yli satavuotiaaksi, aion hymyillä paljon ja puhua vähän. Nykyisin puhun paljon. Olisi hienoa puhua lyhyesti viisaita ja hymyillä se oma satavuotias naama ihan ruttuun.

Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut suunnistamaan. En millään tasolla. En metsissä, en kauppakeskuksissa, kaduilla, isoissa taloissa tai edes kolmen peräkkäisen käännöksen reiteillä.

Aion vielä opetella ymmärtämään osakemarkkinoita. Edes jollain tasolla. Ikinä en voisi lähteä siihen itse oikeasti mukaan, jätän sen muille, mutta haluaisin ymmärtää.