Image

Alfaurospomojen aika on ohi



Alfaurospomojen aika on ohi

Ville Blåfield miettii, miksi yhä höröttää saunailtojen äijävitseille, vaikka alfaurosjohtajien aika meni jo.
Teksti Ville Blåfield
Kuvat Tuomas Ikonen

Olisin tuskin edennyt kovin korkealle 1970-luvun työelämässä. Jos sinun pitäisi etsiä joukosta alfauros, tuskin päätyisit minuun. Veliverkostoja paremmin olen aina viihtynyt markkinoinnin mimmien seurassa. 

Vaikka kyllä 2000-luvullakin olen oppinut joukon alfakikkoja, joihin toisinaan turvaudun. Kun vanhan koulukunnan äijätoimitusjohtaja soittaa, ääneni laskee vaistomaisesti pari sävelastetta ja puheeseen tulee erikoinen lätkäjätkä-nuotti: ”Jepjep… Nääinpä… Pidetään sovittuna!”

Joskus jonkun johtoryhmän saunaillassa hörötellessäni kauniisti sanottuna heteronormatiivisille kaskuille mietin, mikä olisi kavereideni tuomio roolisuorituksestani. Ainakin epäuskottava. Säälittävä? Heikko.

Nykytyöelämässä alfakikkoja ja -rooleja tarvitaan onneksi vähemmän ja vähemmän. Aika ajoi kauppaneuvos Paukkujen ohi. 

Professorit Peter Cappelli, Monika Hamori ja Rocio Bonet ovat tehneet historiallista vertailua suuryritysten johtajista. 1900-luvun alussa firmoja johtivat niiden perustajat ja omistajat. 1920-luvulla trendi ensi kertaa kääntyi, ja johtopaikkoja alkoivat kiertää palkkapomot. Vuosisadan puolivälissä ylimpiin johtotehtäviin nousi uusi joukko: koko uransa yritystä palvelevat company manit. Tämän senioriteetin vastavoima marssi esiin 1980-luvulla, kun ajatus elinikäisestä työsuhteesta mureni ja nuori juppijohtajien armeija valtasi yritykset. Samalla johtopaikoille alkoivat nousta myös naiset, mutta vielä 1980-luvulla heistä ei ollut johtamiskulttuurin murtajiksi. Alfaurosten rinnalle nousivat vain alfanaaraat.

Pomotrendit ovat sahanneet kuin hameen pituus muodissa: aina äärilaidasta toiseen.

Cappellin, Hamorin ja Bonetin tuorein aineisto on vuodelta 2011. Tuloksia esitellään maaliskuun Harvard Business Review’ssä. Ja taas tutkijat näkevät kulmahuoneissa vallankumouksen. Talouskriisien jälkeen haetaan pysyvyyttä ja kokemusta – johtotehtäviin nostetaan iäkkäämpiä, koulutetumpia ja yritykselle lojaalimpia pomoja. Tämän uuden seniorikaartin on kuitenkin taivuttava kulttuurinmuutokseen – ehkä muututtava itsekin. Alfaurosten ja -naaraiden sijaan nyt haetaan vastuuta jakavia tiiminvetäjiä.

Yhdysvaltalaisen Dana Ardin teos The Fall of the Alphas (2013) kuvaa tätä muutosta. Ardi vertaa vanhan ja uuden johtamiskulttuurin eroa armeijaan ja sinfoniaorkesteriin. Vanha johtamistapa oli hierarkinen ja johtajan näkemystä kyseenalaistamaton. Nyt olemme Ardin mukaan siirtyneet beta-aikaan, jossa johtajan on suhtauduttava työntekijöihinsä kuin sinfoniaorkesteriin. Myös kapellimestarilta odotetaan näkemystä ja auktoriteettia, mutta hänellä on edessään satakunta erikoisasiantuntijaa. Jousia ei johdeta huutamalla ykkösviulistille, vaan kapellimestarin on saavutettava koko yhteisön todellinen kunnioitus.

Bisneskirja tietysti pelaa yksinkertaistuksin, mutta jotain kovin tunnistettavaa vertauskuvassa on. Muutoksen tuntee työpaikoilla. Voi käydä niin, että työyhteisö jo koostuu ajalle tyypillisistä itsenäisesti ajattelevista yksilöistä, mutta johto yrittää yhä pelata vanhan maailman alfakortein. Silloin työntekijöiltä vaaditaan joko hyvää huumorintajua tai entistä suurempaa itsenäisyyttä – kykyä hoitaa hommansa kalkkeutuneista pomoista huolimatta.

Samasta syystä johtoryhmän äijien saunaetiketti tuntuu tahmaiselta. Mitä peliä tässä pelataan, voisi siinä pyyhe lantiolla röhnöttäessään pysähtyä itseltään kysymään. Eikö kongi soinut jo? ■

1 Haaveiletko johtotehtävistä? Panosta koulutuksen lisäksi kansainväliseen kokemukseen. Molempien painoarvo on viimeisen vuosikymmenen aikana kasvanut entisestään suuryritysten ykköspaikoilla.

2 Älä pelkää urahyppyjä sivulle tai alas. Dana Ardin mukaan alfajohtajanormin mukana työelämästä katoavat myös viivasuorat, aina ylöspäin pyrkivät uratiet.

3 Osuiko vertaus sinfoniaorkesteriin? Suositeltava teos joukkojen johtamisesta on myös kapellimestari Leif Segerstamin mahtava elämäkerta Leif Segerstam Nyt! (Teos, 2005).

Julkaistu: 11.4.2014