Aleksis Kivestä Junnu Vainioon: Monimuotoinen ja monimutkainen Saimaa tuotti päänvaivaa kartoittajille ja innoitusta kulttuuri-ihmisille

Saimaa, kuten niin moni muukin asia kiehtovassa ja pyörryttävässä todellisuudessa, tuntuu äkkiseltään tuttavalliselta ja itsestään selvältä asialta. Siellähän se suuri järvi kaakossa kimaltaa kutsuvasti kotijärvenä eräille ja turistikohteena useille. Lähemmin tarkasteltuna Saimaa muuttuu määritelmiämme pakenevaksi monimutkaiseksi mysteeriksi.

Se on joko yksi jättijärvi, Suomen suurin ja Euroopan neljänneksi suurin, tai sitten 18 pienempää järveä. Kukaan ei varmuudella tiedä, mistä Saimaa alkaa ja minne se loppuu.

Puhutaan Suur-Saimaasta ja Pien-Saimaasta. Toisaalta käytössä ovat nimitykset Etelä-Saimaa ja Pohjois-Saimaa. Nämä eivät puolestaan ole aivan sama asia kuin Ala-Saimaa ja Ylä-Saimaa, vaikka vähän sinne päin.

Ykseyden kannattajat käyttävät määritelmää Varsinainen Saimaa altaan dominoivista osista. Jotkut tahot suosivat paljon laajemman vesistöalueen pyhää kolmijakoa pohjoiseksi, keskiseksi ja eteläiseksi Saimaaksi.

Monimuotoinen ja monimutkainen Saimaan vesistö on ihastuttava ja loputon työmaa akvaattisten tieteiden taitajille: limnologeille, potamologeille ja hydrologeille, eli järvien, jokien ja elävien vesien tutkijoille.

1800-luvun puolivälin kartoittajalle yli 4 000 neliökilometrin matalavetisen allasryppään ja ainakin 13 000 saaren sokkeloittaman vesilabyrintin hässäkkä oli painajaismainen haaste. Tehtävään tarvittiin erityinen kyky.

Sellainen oli viipurilaissyntyinen tutkimusretkeilijä ja maailmanympäripurjehtija, Tyynen valtameren ja Atlantin myrskyt selvittänyt Johan Bartram, joka purjehti, kartoitti ja viitoitti Saimaan vesiä kahdeksan vuoden ajan. Pontevan Bartramin kartta-Saimaa ulottui pohjoisessa Kuopioon asti.

Samaan aikaan, kun kapteeni Bartram seilasi Saimaalla, Uno Cygnaeus, hänen tuttavansa ja nuoruuden aikojen työtoverinsa Alaskan Sitkan suomalaisvenäläisestä siirtokunnasta, kartoitti ja viitoitti kansakoulujärjestelmän peruslinjoja.

Saimaa on nimenä eli sanana kiintoisa pähkinä Cygnaeuksen kaltaisille humanisteille ja muille kielentutkijoille.

Tietoa ihmisen esihistoriasta voi saada kuoppia kaivamalla tai kieltä tutkimalla. Käyttämämme kieli säilöö häkellyttävän määrän kaukaista menneisyyttä; kieli on esihistoriallisista muistomerkeistä vanhin.

Saimaa-nimen arvellaan olevan muinaiskieltä, jota ei enää ole. Pari–kolme–neljätuhatta vuotta sitten sitä kuitenkin vielä puhuttiin Saimaan rannoilla. Kadonneen kielen syrjäytti saame.

Saamenkieliset oppivat ja omaksuivat alkuperäisemmiltä asukkailta ison veden näppärän nimen. Myös nimet Imatra, Inari ja Päijänne ovat samaa vieraskielistä perua ja saamen välityksellä suomeen kulkeutuneita.

Nykyisen Suomen valtion alue on ollut lähes kokonaisuudessaan saamenkielinen keskiajalle asti, ja sitä ennen täällä on puhuttu vaikka minkälaisia kivikautisia kieliä.

Eteläisten merenrantojen suomenkielisten asukkaiden vinkkelistä Saimaa oli pitkään lappalaisten erämaajärvi, joten se on tunnettu rinnakkaisnimillä Lappvesi ja Lappjärvi. Lappeenrannan nimi kantaa samaa saamelaista perintöä.

Saimaa kirjoitettiin ennen vanhaan vaihteleviin muotoihin Saima, Saiman tai Saimen. Saimaa on edelleen ruotsiksi Saimen.

Tämän e-Saimaan valitsi myös kaksikielinen, nimimerkkiä Kiwi tai Kivi tekeleissään käyttänyt kansalliskirjailija Alexis Stenvall näytelmäänsä Yö ja päivä.

Vuonna 1867 julkaistun näytelmän rooliluettelon perässä lukee, että näytelmä tapahtuu Savossa, Saimen rannalla. Sen jälkeen kirjailija kuvaa tarkemmin yksinäytöksisen melodraamansa toivottavia pahvikulisseja: ”… keskellä aitaa punaseksi maalattu portti, jonka kummallaki puolella seisoo tuuhea koivu; kauempana näkyy eräs lahti Saimesta ja sen toisella puolella sinertäviä metsiä.”

Aleksis Kivi oli elämänsä vedossa Saimaa-näytelmäänsä kirjoittaessaan. Ensimmäisen suomenkielisen modernin romaanin Seitsemän veljestä käsikirjoitus oli hyvässä vauhdissa.

Yö ja päivä ei ole kuitenkaan kovin kummoinen näytelmä, eikä ankarasti katsottuna edes Kiven originaali, vaan mukaelma tanskalaisen Henrik Hertzin draamasta Kong Renés datter.

Rahasta oli kova pula, ja Kivi yritti ratkaista toimeentulonsa kivenkovan ongelman madaltamalla rimaa.

Aleksis Kivi on huonoimmillaankin hyvä. Saimaan pahvikulisseissa kuullaan uljasta runoutta, kun lapsena sokeutunut Liisa saa ihmeen ja puoskaroinnin keinoin näkönsä takaisin ja alkaa opettaa elämän paaduttamien kansalaisten silmille tuoretta, haltioitunutta näkemisen kykyä.

Kivi sijoitti epämääräisessä menneisyydessä tapahtuvan juttunsa itäiseen Suomeen, koska kömpelö ja epäuskottava juoni vaati keskenään riiteleville, yhteistä nuottaa vetämään pakotetuille kalastajaperheille ulkoisen uhan, eli venäläiset vainolaiset.

Oikeassa elämässä kirjailija Kivi ei ikinä käynyt Saimaan rannoilla, ei lähelläkään.

Joel Lehtonen vei Putkinotkossaan (1920) pohjoisen Saimaan maisemat suomalaisen sanataiteen huipulle asiantuntijan ottein. Hänellä oli nimittäin mökki samassa saaressa, jonne hän sijoitti kuolemattoman savolaisen supersankarinsa Juutas Käkriäisen.

”Savon eteläosassa, lähellä Karjalan heimon asuinseutujen rajaa, on kaunis ja karu paikkakunta. Saimaa, joskus muualla leveä ja vapaa, supistuu siellä ahtaiden maisemien väliin, niin että ainoastaan harvoin saattaa nähdä ulapalla sellaisen kohdan, jossa silmä ei tapaa missään toista rantaa: vedenkalvo yhtyy siintävään avaruuteen aivan kuin merellä.”

Runeberg ja Topelius olivat runoilleet 1800-luvun puolivälissä kansallisen heräämisen hengessä lintuperspektiivistä nähdyn järvimaiseman ihanteellisen isänmaan peilikuvaksi, kuvaksi puhtaiden suomalaisten puhtaasta suomalaisesta luonnosta.

Putkinotkossa sukelletaan lyyrisistä yläilmoista sisälle maisemaan, jalkaudutaan keskelle kesäistä maastoa, hikoillaan, kiroillaan ja haistaan. Kimmeltävän taideteoksen humoristinen kerronta on rehevää kuin Saimaan saariston rantapusikko.

Oppinut Lehtonen oli kuvia kumartelematon, kapinallinen kynäilijä. Vähintään yhtä raju ja radikaali on toinen Saimaan rantojen asukki, Eeva Kilpi, todellinen edelläkävijä, joka oivalsi jo 1970-luvun tuotannossaan täysin poikkeuksellisella tavalla ja ihmeellisen selvänäköisesti, minkälainen uhka itsensä ja olemuksensa vikapäisesti arvioiva ihminen on ympäristölleen.

Luonto on Kilven hienon ja ihastuttavan eroottisen tuotannon pääosassa oikeutetusti ja aina. Luonto ei petä.

Eläinten, kasvien ja virusten kuoro laulaa muistovärssyn Kilven runossa Ihmisen haudalla vuodelta 1987:

”Niin monta rantaa, suota, harvinaista kukkaa säästyy / niin moni metsä rauhassa kasvaa saa / kun tämä herra tässä ja toiset hänenlaisensa / nyt liiketoimet täällä lopettaa.”

Luonto, elämä ja erotiikka olivat tärkeitä myös Kilpeä kymmenen vuotta nuoremmalle runoilijalle, Juha Vainiolle.

Vainio, lauluntekijä evoluution armosta, levytti niin ikään 1980-luvulla loisteliaan taistelulaulun inhimillisyyden ja inhimillisemmän ekologian puolesta, lohduksi ihmisille, kunniaksi eläimille ja ylistykseksi Saimaalle ja luonnon hauraalle väkevyydelle. Vanhojapoikia viiksekkäitä -kappaleen syntyhistoria on tunnettu ja hyvin dokumentoitu, mutta koska se on niin hyvä juttu, sen voi kertoa aina uudelleen. Esimerkiksi juuri nyt ja tässä.

Mikkeliläinen toimittaja ja norpansuojeluaktivisti Veikko Kilkki lähetti Junnulle kirjeen, jossa pyysi biisinikkaria tekemään laulun saimaannorpasta.

Kilkillä oli idea iskelmään. Hän oli tutustunut Puumalassa asuvaan kyläseppään ja pelimanniin Nestori Reposeen, joka soitteli haitaria rannassa houkutellen norppia uimaan soittoa kohti. ”Kunhan ei kävisi samalla lailla norpille kuin muillekin saariston vanhoillepojille viiksekkäille. Että jäisivät ilman akkaa”, oli Nestori surrut Kilkille.

Vainio huomasi, että tässä on valmis tarina. Hän vaihtoi haitarin huuliharpuksi. Hän myös tarvitsi lyriikkaansa Nestorille nelitavuisen sukunimen ja kysyi entiseltä naapuriltaan Nestori Miikkulaiselta, saisiko käyttää tämän nimeä. Miikkulainen antoi luvan, kunhan kyseessä ei olisi pornolaulu.

Eihän se ollut, vaan hienostunut, filosofinen esitys luonnosta ja ihmisluonnosta. Samoin kuin Junnun toinen kappale, luonnon jylhän ja ikiaikaisen kiertotalouden kiteyttävä Perunalaulu:

”On moni meistä täysin korvaamaton mielestään / niin etenkin, jos rahaa on ja rasvaa / Mut joka ainut ylennetään samaan tehtävään / päämääränämme perunaa on kasvaa / Saat olla ministeri taikka kanisteri vaan / mut hiljaa henkes lähtiessään vislaa / ja ylväs vartes vaossa on kerran pottumaan / josta joku sinut votkapulloon tislaa.”