Aleksander Barkovilla on eväät johtaa joukkueensa Stanley Cupin voittoon – Sebastian Aholla ja Miro Heiskasella ei

Sanotaan se heti kärkeen. Sydäntäni särkee katsoa, miten nuoret taiteilijapelaajanerot Sebastian Aho ja Miro Heiskanen pelaavat National Hockey Leaguessa, joka paremmin kolmella kirjaimella tunnetaan – NHL:ssä. Sen sijaan sydämeni pulppuaa iloa tarkastellessani kokeneemman, työteliäämmän, luotettavamman ja taitavan Aleksander Barkovin pelaamista NHL:ssä.

Utelias ja nälkäinen lukija toki tahtoo kuulla perusteluni, miksi kahden ensin mainitun osalta olen hieman mielimurteissani ja viimeksi mainitun suhteen hyvilläni.

Caroline Hurricanesin keskushyökkääjä Aho ja etenkin Dallas Starsin puolustaja Heiskanen ovat – jopa näin pudotuspelisesongin aikana – jäällä enimmäkseen hyökätäkseen.

Aho myös puolustaa osin, mutta vain osin, tunnollisesti. Heiskanen sen sijaan puolustaa aivan kuin vain sen minimimäärän, mitä puolustettava on.

Aho on jopa erinomainen kiekkorosvo, mikä on puolustamista sekin. Aho riistää pelivälineen todella usein taitavan liikkumisensa, terävien käsiensä ja nopean pelipäänsä konstein.

Ongelmiin Aho joutuu sitä mukaa, mitä lähemmäksi omaa maalia oma ja vastustajan viisikko siirtyvät pelaamaan.

Heiskasella on ”nälkäinen mailansa”, jolla hän tuikkii ja puolustaa parhaimmillaan ihan hyvin eri puolilla kaukaloa. Lisäksi hänen luistimien terän liuku – tässä hän on maailman TOP6 puolustaja, liu’ultaan siis – auttaa häntä paikkaamaan ja korvaamaan sen, kun hän puolustamisen sijoittumiseltaan on aavistuksen väärässä paikassa tämän tästä.

Aivan oman maalin edessä, siis siinä tavallisen puolustajan keskeisimmällä työmaalla, Heiskanen on tuon tuosta suorastaan luokattoman huono.

On pilkun paikan pilkkaamista arvostella tämän tason pelaajien puutteita. Vaan onko sittenkään?

Tohdin arvella, että sekä Aho että Heiskanen olisivat voineet hakeutua nykyistä pelirepertoaariaan monipuolisemman pelaamisen laatupiiriin. Niin, että myös se puolustaminen olisi moitteetonta, sitä tarkoitan.

Ounastelen, että NHL sarjana on tehnyt Heiskaselle ja Aholle sen, että he ovat edellä kuvaamassani mitassa hieman torsoja pelaajina sen sijaan, että olisivat kokonaisvaltaisia pelaajia kuten Aleksander Barkov vuorostaan.

NHL:ssä rehottaa tähtikultti, joka enemmän tai vähemmän pilaa sellaisen tähtipelaajan, joka ei itse huoli pitää kiinni kokonaisvaltaisesta joukkuepelaajan joukkueelle pelaamisen eetoksesta.

Aho ja Heiskanen ovat upeita NHL:n runkosarjapelaajia, kerta kaikkiaan loistokkaita. Siis jos sitä pelaamista katsoo hieman läpi sormien, kuten sitä katsotaan, ja niin he katsovat itsekin.

On, hei, rentoa ja kivaa olla tähtipelaaja NHL:ssä!

Heiskanen ja Aho ovat joukkueissaan asemassa, jossa heidän puolivillaista puolustamistaan siedetään mennen tullen.

Mietin Barkovia, Ahoa ja Heiskasta, heitä verraten. Totta kai kyse on pelaajan persoonastakin. Barkovin luonne on todellisen pelaajan luonne. Ahollakin sellaista on jonkin verran, Heiskasella vähemmän.

Ja siis tarkoitan nyt pelaajan luonteella sellaista luonnetta, jossa tingitä mistään pelaamisen ulottuvuudesta. Nämä tällaiset pelaajan luonteen kanssa operoivat tähtipelaajat ovat niitä pelaajia, jotka vetävät perässään koko joukkuetta kohti mestaruutta.

Ounastelen, että epäonnekseen Heiskanen ja Aho liittyivät NHL:ään surkealla hetkellä. Voi olla, että tämä, mitä pian sanon, koskee enemmän Ahoa kuin Heiskasta, koska Aho on hyökkääjä.

Aho liittyi NHL:ään sesongiksi 2016-2017 summaten heti 82 pelissä 49 pistettä. Kyseessä oli välitön läpimurto eliittipelaajien kandidaatiksi. Heiskanen liittyi NHL:ään Aho vuotta myöhemmin kaudeksi 2017-2018. Heiskanen pelasi 82 peliä teki 33 tehopistettä. Oli välittömästi selvää, että myös Heiskanen astui välittömästi tulevien tähtipelaajien tielle.

Nuo kaksi kautta, syksystä 2016 kevääseen 2018 ovat NHL:n historian kaksi kamalinta sesonkia sikäli, että tuolloin sarjassa kaikkien seurojen joukkueet sahasivat taktiikkataulunsa ja siirtyivät pelaamaan yksilökeskeistä coast-to-coast -jääkiekkoa. Tuo tuollainen lätkä etsimällä etsi luisteluvoimaisia, taitavia ja hyvän pelipään omistavia pelaajia – kuten Ahoa ja Heiskasta. Ilmankos he pelasivat itsensä välittömästi itsensä sarjan kärkipelaajien tuntumaan.

NHL oli tuolloin hetken kuin NBA. Pelaajien sarja, pelaajien peli. Peli muljahti tuolloin pois valmentajien käsistä pitkälti siksi, että syksyn 2016 maailmancupin pohjoisamerikkalaisten nuorten joukkue oli laukannut nuorten varsojen lailla jäällä pidäkkeettä ja pelikirjatta – hyvä ettei kaikki muiden maiden maajoukkueet laudalta lyöden.

Siitä otettiin mallia NHL:ssä. Nuo pelaamisen laineet löivät aina SM-liigaan asti, mutta Suomessa vältettiin pahin katastrofi sillä, että Jukka Jalosen Leijonat näytti keväästä 2019 lähtien eri suunnan suomalaiselle jääkiekkoilulle. Nythän NHL:ssä ollaan tultu koko ajan lähemmäksi ja lähemmäksi Meidän peliä, peliä, jossa on mukana sävyisät rytmit.

Tulkintani mukaan Sebastian Aho antoi pois tai tuli antaneeksi pois itsestään siinä jossain vuosien 2016–2022 NHL-rytäkässä mahdollisuuden olla klassinen sentteri, kuten Barkov on.

Aho pelaa edelleen, vaikka NHL-lätkään on palaamassa tolkku kovaa kyytiä, ikään kuin sentterin ja laiturin hybridiä, hän on sekä sentteri että laituri jäällä yhtä aikaa; ja toisaalta, hän ei ole jäällä varsinaisesti sen enempää sentteri kuin laiturikaan.

Tuossa on Ahon dilemma.

Aho on viisas nuori mies. Hän olisi voinut olla maailman jääkiekkoilun uusi professori, Igor Larionov, mutta se juna meni. Viisas hän on siinä mielessä, että ulkomuistini mukaan Aho tässä hiljan mainitsi, että hän tahtoisi Leijonissa pelata tulevissa suurturnauksissa Mikko Rantasen ja Barkovin kanssa. Ja siis siten, että hän laiturina, Barkov sentterinä. Niinpä niin. Hän, laiturina.

Miro Heiskasesta sanon vielä sen, että hän on aivan kuin entinen hyökkääjä, joka jo junioreissa siirtyy pakiksi. Puolustajana tuollaiset pelaajat sitten vain noukkivat puolustajan tehtävien osalta rusinat pullasta. Jos luonne ja tavoitteet eivät ole maksimaalisen kovat, se on sitten kamala paikka luutia yksi vastaan yksi siinä oman maalin edessä.

Juuri nyt näyttää siltä, ettei Aholla ja Heiskasella ole paluuta sillä tavalla nykyisiltä raiteiltaan monipuolisemmiksi pelaajiksi, että he kohoaisivat sellaisten pelaajien luokkaan, jotka vievät joukkueensa joskus peräti Stanley Cupin voittajiksi joukkueensa avainpelaajina.

Toisin on Aleksander Barkovin laita. Katsokaa, juryn naiset ja herrat, miten Barkov pelaa!

Barkovin pelaamista ohjaa ennen muuta joukkuepelaamisen – ja pidemmälle vieden: joukkueella pelaamisen – huoneentaulu. Klassinen sentteri on klassinen sentteri. Joukkuepelaaja on joukkuepelaaja.

Siinä ollaan upeiden yhtälöiden äärellä. Sanon pari: Puolustaminen on yhtä arvokasta kuin hyökkääminen on yhtä arvokasta kuin puolustaminen; toimet hyvästä puolustamisesta johtavat hyvään hyökkäämiseen, josta on taas luontevaa siirtyä erinomaiseen puolustamiseen.

Lopetan huojennukseen.

Olisihan siinä sitten kuitenkin kaikki korkeimmin ylävivahtein kuviteltavissa oleva, jos tuleva päävalmentaja Antti Pennanen sijoittaa Leijonissa Ahon vasempaan laitaan, Barkovin keskelle, Rantasen oikealle, Heiskasen vasemmaksi pakiksi ja kenet lieneekään oikea käsi alhaalla pelaavan pakin oikeaksi puolustajaksi sekä Juuse Saroksen maaliin.

Tuo porukka pelaamaan Meidän peliä niin a’vot!