Bongaaja keksii itselleen outoja tavoitteita – Lintuja lasketaan huussissa, unissa tai jopa nakuna

Keräily on keskeinen osa lintuharrastusta. Kyse ei ole munien, sulkien tai minkään muunkaan konkreettisen keräilystä vaan pinnoista.

Lähes jokainen lintuharrastaja keräilee jonkinlaisia pinnoja eli pisteitä eli havaittuja lintulajeja. Yhdestä lajista saa yhden pinnan ja pinnat koostetaan listoiksi.

Havaintojen kirjaamisella on tärkeä rooli ja historia tieteellisenä aineistona. Mutta kuten niin monessa asiassa, myös siinä voi mennä äärimmäisyyksiin.

Tavanomaisimpia pinnoja ovat vuodarit eli vuodenpinnat ja elikset eli elämänpinnat. Valtaosa harrastajista pitää kirjaa siitä, kuinka monta eri lajia havaitsee kalenterivuoden tai koko elämänsä aikana.

Moni listaa myös vaikkapa kotipihalla, mökillä tai omassa kunnassa havaitsemansa lajit. Tai laskee päivän aikana linturetkellä havaitut retkipinnat.

Mutta miltä kuulostavat esimerkiksi huussipinnat, karkauspäiväpinnat, hesarinhakupinnat, nakupinnat tai unipinnat? Kyllä, niitäkin kaikkia kerätään.

Tyypillisesti pinnojen rajaus perustuu aikaan tai paikkaan: Kuinka monta lajia havaitsee vaikkapa tunnissa, päivässä, viikossa, vuodessa tai elämässä. Tai kuinka monta lajia on havainnut lintulaudalla, pihassa, tietyssä kunnassa, Suomessa, Euroopassa tai koko maailmassa.

Myös ajan ja paikan yhdistävät formaatit ovat yleisiä. Esimerkiksi viime kesänä jo 40 vuotta täyttäneessä Kuusamon SM-lintumaratonissa kilpailevien joukkueiden pitää havaita 24 tunnin aikana mahdollisimman monta lintulajia Kuusamon kunnan alueella.

Äärimmilleen vietynä tällaiset peruspinnatkin vaativat melkoista omistautumista. Jos vaikkapa haluaa nähdä elämänsä aikana Suomessa 450 eri lajia tai maapallolla 8 000 lajia, täytyy sen eteen nähdä melkoisesti vaivaa. Nämä esimerkit ovat muuten todellisia eli nuokin rajapyykit on ylitetty.

Joillekuille sekään ei riitä. Vain taivas on rajana, kun lintuharrastaja keksii uusia, toinen toistaan hämmästyttävämpiä pinnojenkeräilymuotoja.

Eräs tuttu kerää hesarinhakupinnoja. Listalle pääsevät lajit, jotka on haettu käveltäessä ulko-ovelta postilaatikolle ja takaisin. Kuhnia ei saa, ja pinna tulee vain, mikäli lehti todella haetaan. Vaikka pihalla laulelisi sinipyrstö, ei pinnaa heru, jos lehti ei olekaan jakeluhäiriön vuoksi saapunut.

Melko omaperäinen oli myös vuonna 2003 käyty nakupinnaskaba. Siinä piti havaita vuoden aikana mahdollisimman monta lajia Suomessa – alasti. Voittaja keräsi hämmästyttävät 264 lajia, mikä vaatii jo melkoisesti pokkaa ja ensiluokkaisen ääreisverenkierron etenkin talvikuukausina.

Lastenvaunupinnoja tuli itsekin keräiltyä silloin, kun piltti oli vielä työntelyikäinen. Siinä pinnan sai jokaisesta lajista, jonka havaitsi lasta ulkoiluttaessaan. Jälkikasvun hyvinvointi oli huomioitu mainiosti, sillä sääntöjen mukaan pinna irtosi vain, jos vähintään toinen käsi piti kiinni rattaista ja lapsi ei itkenyt.

Miksi pinnoja sitten pitää keräillä? Eikö luonnosta ja linnuista voisi nautiskella kaikkea laskematta? Asiaan on nähdäkseni kaksi keskeistä syytä.

Ensinnäkin linnut lentävät taivaalla vapaina kuin, no, taivaan linnut. Niitä ei voi kontrolloida millään lailla. Lintumäärien ja -lajien laskemisella saavutetaan illuusio hallinnasta: kun lintu on ruutuvihossa, Excelissä tai kameran kortilla, se on ikään kuin järjestyksessä.

Toinen syy on kilpailullinen motivointi eli halu lyödä omat tai muiden ennätykset. Se ominaisuus tuntuu olevan erittäin vahva etenkin miesoletettujen keskuudessa.

Laitilalainen Juha Kylänpää pyöräili vuonna 2020 yli 19 000 kilometriä saavuttaakseen Suomen ekovuodariennätyksen. Hän havaitsi vain lihasvoimalla retkeillen vuodessa 283 lintulajia ja kiteytti oivallisesti miksi ryhtyi jättiurakkaan:

– Kun oli olemassa ennätys, tuli ajatus, pystyisikö sen rikkomaan.