Ensin tuli jättimenestys, elokuva Tuntematon sotilas. Mutta sitten Aku Louhimies joutui myrskyn silmään – kirjaimellisesti pirunsarvineen uutiskuvissa.

Hän sanoo puhuvansa kohusta nyt viimeisen kerran.

Miten synkkiin aiheisiin usein tarttuva ohjaaja on muuttunut?

Vakava. Vaativa. Tiukkailmeinen ja ehkä vaikeasti lähestyttävä. Sellainen ennakkomielikuva on ohjaaja, käsikirjoittaja Aku Louhimiehestä.

Hän on kuvannut töissään sotaa, väkivaltaa, huumemaailmaa, yhteiskunnan laidalta suistuneita ja ihmismielen synkimpiä varjoja – ja toki myös komediaa ja seksuaalisuutta.

Kertovatko nämä aiheet hänen luonteenpiirteistään? Ainakin ne viestivät kiinnostuksesta vahvoihin, tunteisiin vaikuttaviin tarinoihin.

Suomalaisen elokuva-alan Jussi-palkintoja hän on saanut useita, ja hänet on palkittu myös kansainvälisillä areenoilla. Vuoden 2017 Tuntematon sotilas -elokuvasta on tullut kansan rakastama. Se on kerännyt elokuvateattereihin pitkälti yli miljoona katsojaa.

Louhimiestä on myös kritisoitu, kovaa. Ehkä kovempaa kuin ketään muuta suomalaista elokuvantekijää lähivuosina. Onkohan se muuttanut häntä?

Valokuvissa Aku Louhimies näyttää usein tinkimättömältä. Katse on suora ja melkein poraava, ilme hymytön.

Nyt helsinkiläishotellin aulassa istuu kuitenkin hymyilevä mies, joka juttelee rennosti aamupuuhistaan. Päivä on alkanut legoleikeillä 3,5-vuotiaan tyttären kanssa. Sitten isä ja tytär ovat kulkeneet käsi kädessä päiväkotiin. Iltapäivällä mies on menossa kahveille 81-vuotiaan äitinsä luokse.

Tiukkuudesta ei ole tietoakaan. Päinvastoin Louhimies on rauhallinen ja jotenkin seesteisen oloinen. Ikkunoiden takana Bulevardilla kiirehtivät ihmiset ja jymistelevät raitiovaunut tuntuvat olevan kaukana täältä. Kadunvarren puut ovat puhjenneet lehteen.

Louhimiehen viime viikot ovat kuluneet kiireisen aikataulun rytmissä seuraavan elokuvan, Lapin sodan, näyttelijöiden koekuvauksissa ja pohjoisen kuvauspaikkoja hakiessa.

Varmaa on, että tarinassa nähdään suuria maisemia ja tunteita sekä kaikki kauneus ja elämä, jota sota tuhosi. Louhimies on tässä selvästi omimmillaan, innoissaan, tarinaan uppoutunut. Sitten hän alkaa puhua toivosta.

Sitä tarvitaan aina. Synkimpiinkin tarinoihin pitäisi jäädä toivon siemen, myös sodasta kertoviin.

Hän sanoo ylläpitävänsä mielellään optimismia, sillä ilman sitä ei ole tulevaisuutta.

Maaliskuun 19. päivä 2018 putosi uutispommi. Ylen iltauutisissa joukko naisnäyttelijöitä syytti Louhimiestä nöyryyttävistä ja liian kovista otteista kuvaustilanteissa. Pääuutisen muokatussa kuvassa Louhimiehen päähän oli liitetty pirunsarvet.

Uutisten jälkeen aihetta jatkettiin A-studiossa. Keskustelu polveili, ja katsojalle saattoi jäädä epäselvä olo, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Huhumylly sai siivet alleen, ja ohjaaja joutui myrskyn silmään.

Juttu oli herkullinen. Kaikki suuret mediat tarttuivat siihen. Louhimies oli hetkessä koko kansan puheenaihe.

– Media alkaa helposti toistaa klikkiotsikoita, hän toteaa nyt yli seitsemän vuotta myöhemmin.

Saman kevään Jussi-gaalassa ahdistuneen oloinen Louhimies pyysi anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa. Hän oli selkeästi sokissa saamastaan negatiivisesta huomiosta. Louhimies näytti jäävän myrskyssä pitkälti omilleen, ainakin julkisuudessa.

Kohun jälkeen hänen entinen puolisonsa ja heidän kahden yhteisen tyttärensä äiti, näyttelijä ja valokuvaaja Laura Malmivaara kirjoitti autobiografisen esikoisromaaninsa Vaiti. Hän ja Louhimies olivat eronneet jo ennen kohua. Kirjassa Malmivaara puolusti ex-miestään ja oli syvästi järkyttynyt läheisten kollegoittensa ja ystäviensä väitteistä. Kirjassa hän kertoo, miten välirikko heidän kanssaan satutti. Hän ei myöskään tunnistanut heidän kokemuksiaan.

Jutun julkaisemisen jälkeen Yle kertoi tarjonneensa Louhimiehelle mahdollisuutta julkaista vastine Ylen sivuilla, mutta tämä ei ollut tehnyt sitä. Yle kertoi myös käsitelleensä Louhimiehen oikaisupyynnön, eikä jutussa ollut Ylen mukaan oikaistavaa.

Louhimiehen mukaan hän teki tämän vuoksi jutusta tutkintapyynnön poliisille. Poliisi tutki ja kuulusteli rikoksesta epäiltynä Ylen uutisten päätoimittaja Jouko Jokista sekä yksittäistä Ylen toimittajaa. Tutkinnassa rikosnimike oli törkeä kunnianloukkaus ja päätoimittajan rikkomus.

Kuulustelupöytäkirjoista löytyy tieto siitä, että Yleisradio palkkasi joukon talon ulkopuolisia juristeja puolustamaan epäiltyä päätoimittajaansa.

– Päätoimittajalla olisi ollut mahdollisuus korjata lukuisat asiavirheet, joita jutussa oli. Niin ei tapahtunut. Syyttäjä luopui jutusta vajaan parin vuoden kuluttua, sillä näyttöä kunnianloukkauksen tahallisuudesta oli vaikea saada, Louhimies sanoo.

Tutkinta siis lopetettiin. Louhimies on vaivaantunut siitä, että aiheesta kysytään häneltä taas kerran. Se on hänen osaltaan taaksejäänyt elämänvaihe, loppuun käsitelty. Se ei tuhonnut hänen uraansa, eikä uskoaan ohjaajan työhön.

Jotain hän silti sanoo. Hän arvelee kansalaisten medialukutaidon olevan kehittyneempää kuin seitsemän vuotta sitten.

– Olen varma, ettei tämänkaltainen juttu menisi enää uutisissa läpi. Haluan uskoa, että Yleisradiolla on nykyisin aikaa ja tarvetta tarkistaa uutislähteet paremmin.

Myrskyn jälkeen Louhimies ohjasi Irlannissa RIG 45 -tv-sarjaa, mutta meni muutama vuosi, ennen kuin hänen seuraava elokuvansa, Omerta 6/12 valmistui vuonna 2021. Sen ohjaajaksi hän tuli, kun Antti J. Jokinen joutui jättämään ohjaustyönsä kesken.

Samana vuonna nähtiin elokuva Odotus, joka perustuu vapaasti Juhani Ahon Papin rouva -romaaniin. Louhimies käsikirjoitti sen yhdessä pääosaa näyttelevän Inka Kallénin kanssa.

Tätä juttua varten olimme yhteydessä neljään Aku Louhimiehen kanssa läheisesti töitä tehneeseen ihmiseen. Millainen ihminen ja ohjaaja Louhimies heistä on?

Laura Malmivaara sanoo, että provosoiminen on ollut Louhimiehen tapa ravistella liian sovinnaisia ajattelumalleja. Hänet itsensä se on herättänyt näkemään uusia mahdollisuuksia.

– Aku on hyvä sparraamaan, kysymään yksinkertaisia tai vaikeita kysymyksiä.

Provosoinnin mainitsee myös näyttelijä Eero Aho, Louhimiehen nuoruudenystävä. Aho kertoo oppineensa ystävältään paljon elokuvailmaisusta ja kameran edessä työskentelystä.

Aku Louhimies ja Eero Aho ystävystyivät 16-vuotiaina. Ahon mukaan Louhimies oli silloin ekologiselta ajattelultaan ”jotenkin linkolalainen”.

Tuntematon sotilas -elokuvassa everstiluutnantti Karjulaa näytellyt Janne Virtanen tutustui Louhimieheen opiskellessaan Teatterikorkeakoulussa 1980–90-lukujen taitteessa.

– Muistan ajatelleeni Akusta heti, että siinä on sinnikäs ja määrätietoinen kaveri, joka haluaa kertoa oman näköisiä tarinoita ja tehdä merkittäviä elokuvia. Meistä ei tullut heti ystäviä, mutta jollain tavalla jäin Akun tutkaan.

Louhimies on ollut Virtaselle ohjaajan esikuva vahvan visuaalisen ilmaisun, yhteiskunnallisten teemojen sekä näyttelijän ja ohjaajan välisen vuorovaikutuksen vuoksi. Virtanen on kokenut, että työskentelyolot ovat olleet kunnossa, ja hänellä on ollut luotto siihen, että ohjaaja pitää näyttelijöistään huolen.

Inka Kallén kertoo, että Louhimies elää kuvaustilanteissa täysillä mukana.

– Hän työskentelee hyvin intuitiivisesti ja saattaa antaa ohjeita näyttelijälle läpi kohtauksen. Joskus hän ei anna neuvoja lainkaan, joskus paljonkin. Aku kannustaa näyttelijää vapauteen ja rikkomaan totuttuja tapoja ja tulkintoja. Hän haluaa nähdä ihmisen aitona ja rehellisenä.

Eroa muiden ohjaajien työskentelytapoihin Kallén näkee Louhimiehen kuvausten pitkissä otoissa: Kamera saa käydä vielä varsinaisen kohtauksen päättymisen jälkeen. Näyttelijöillä on silloin tilaa jäädä elämään hetkeen pidemmäksi aikaa.

Tilanteeseen jäämisen voi aistia Louhimiehestä myös kasvokkain. Tässä haastattelussa hän ei hätäile, vaan on perusteellinen ja harkitseva vastauksissaan.

Miten Louhimiehestä tuli ohjaaja, joka herättää näin vahvoja tunteita ja risteäviä mielipiteitä?

Poika istui lumoutuneena elokuvateatterin katsomossa. Mykkäelokuva vangitsi mielen ja katseen. Miten loistavasti Chaplin kuvasi vuonna 1936 valmistuneessa Nykyajassa pientä ihmistä teknistymisen ja modernisaation rattaistossa! Entä Tähtien sota, sen mukaansatempaava tarina ja visuaalisuus.

Se oli yksi nuoren Aku Louhimiehen mieleenpainuvimmista elokuvaelämyksistä.

Elokuvamagian maailmaan ja kameran taikapiiriin hän kasvoi lapsuudenkodissaan.

– Vanhempani tapasivat taideteollisen eli silloisen Ateneumin kameralinjalla. Isä opiskeli sitten arkkitehtuuria, ja äidistä tuli mainoselokuvaohjaaja. Kotona puhuttiin paljon yhteiskunnasta ja elokuvista, Louhimies kertoo.

Helsingissä riitti 1970-luvulla leffateattereita. Oli Merano, Gloria, Sininen kuu, Bristol. Silloin käytiin leffoissa eikä katsottu televisiota, jossa oli tarjolla vain kahden kanavan ohjelmistoa. Oli radio, lankapuhelimet, mutta ei tietokoneita, eikä kännyköitä. Silti ihmiset tavoittivat toisensa.

– Minua kiinnostivat jo nuoruudessani hyvät tarinat ja ihmiset. Esikuviani ohjaajina ja opettajina olivat sittemmin muun muassa Pirjo Honkasalo ja puolalainen Krzysztof Kieślowski.

Louhimies luottaa tarinankerronnan voimaan. Lukihäiriöstään huolimatta hän kertoo lukevansa paljon ja mieluiten painettuja, ei äänikirjoja.

Näyttelijän töistä Aku Louhimies ei itse haaveillut, vaikka osa Helsingin Kallion lukion luokkatovereista tähtäsi Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön linjalle. Heitä olivat Liisa Mustonen, Mikko Kouki ja Eero Aho, josta tuli sittemmin Louhimiehen elokuvien luottonäyttelijä.

– Lapin sota -elokuvassa ei sentään nähdä alikersantti Rokkaa, Louhimies naurahtaa viitaten Eero Ahon rooliin Tuntemattomassa sotilaassa.

Eero Aho ja Aku Louhimies ovat tunteneet toisensa 16-vuotiaista. Heistä tuli ystävät, työtoverit ja myös toistensa lasten kummeja. Aho sanoo, että lukiossa Aku oli kiharapäinen, historiasta ja elokuvista kiinnostunut kaveri.

– Hän oli ekologiselta ajattelultaan jotenkin linkolalainen ja vaati keskusteluja eri asioista. Hän osasi provosoida, ja minähän provosoiduin, mutta kiistat me sovimme aina nopeasti. Keskustelujamme siivitti nuoruuden kiihko.

Aho muistelee, miten Aku oli oppitunneilla niin aktiivinen, että selvisi ruotsista vitosen arvosanalla, kun hän itse sai ehdot.

– Opettaja antoi arvosanan Akun tunneilla osallistumisesta!

Kaverukset olivat pari kertaa yhdessä interraililla. Eerolla piti olla aina mukana tupakkaa ja kokista, mutta yhdellä pitkällä junareissulla oli pinna pettää.

– Olimme menossa vaeltamaan Pyreneitten vuorille. Kun valitin kokiksen puuttumista, Aku kaivoi repustaan litran pullon, jonka hän oli varannut minulle. Se kertoo hänen huolenpidostaan.

Ennen elokuvaopintojaan Aku Louhimies opiskeli historiaa Helsingin yliopistossa. Ohjaaminen on silti kiistatta hänen kutsumusammattinsa.

Ohjaajanura alkoi Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen lopputyöstä. Se oli Louhimiehen esikoiselokuva Levottomat, joka kuvattiin kesällä 1999 Turussa ja Ruissalossa. Näyttelijät asuivat koko kuvausajan Turussa, ja Louhimies antoi heille paljon vapauksia improvisoida.

Syntyi paljon kohua ja katsojia saavuttanut elokuva nuorista, jotka viettävät elämänsä viimeistä vapaata kesää ja harrastavat keskenään villiä seksiä.

– Sattui olemaan hellekesä ja olen ajatellut, että se oli ensimmäinen merkki ilmastonmuutoksesta, Louhimies sanoo nyt.

Vahvaa erotiikkaa oli myös Odotus-elokuvassa. Se oli Louhimiehen mielestä kiinnostava teemana ennen kaikkea siksi, että toinen käsikirjoittaja oli nainen, Inka Kallén.

– Inkan kokemus on siinä tärkeä ja oleellinen.

Aku Louhimies toivoo muuttuneensa ohjaajana vuosien varrella. Hänestä syy muutokseen ei ole menestys eikä kritiikki, vaan elämänkokemus, onhan hän 56-vuotias. Tässä iässä olisi ihme, jos ei olisi oppinut jo jotain elämästä.

– Olen ennen kaikkea muuttunut siinä, etten ole enää niin vaativa suhteessa itseeni. Ihminen voi kehittyä. Toivottavasti olen tullut viisaammaksi ja suvaitsevaisemmaksi kaikkein eniten vaatimuksissa itseäni kohtaan.

Onko hän miettinyt sitä, missä menee taiteellisen kunnianhimon ja liian kovien vaatimusten raja? Kuinka pitkälle voi taiteen nimissä mennä?

– Taiteen vapaus on laaja kysymys. Se on yhtä vaativaa kuin yhteiskunnallinen vapaus ja vastuu. On tärkeää, että taideteoksella on sen sisällöstä vastuussa oleva henkilö. En usko, että elokuvia kannattaa tehdä komiteatyönä, vaikka kyse on kollektiivisesta taidemuodosta.

Louhimies jatkaa, että taiteen vapaus merkitsee hänelle vastuuta koko työryhmästä, kuvauksista, katsojista ja lopputuloksesta.

Tuntemattoman sotilaan kuvauksissa sotilaita näytelleet nuoret miehet viettivät päiväkausia metsässä.

– Se oli heidän vapaaehtoinen valintansa. Molemminpuolinen ymmärrys on tärkeä osa yhteistyötä. Olennaista on, että kaikessa tekemisessä on yhdessä sovitut säännöt. Kaikki pitää ja kannattaa sopia ennakkoon.

Louhimies sanoo olevansa entistä tarkempi sopimusasioissa. Mikä on sovittu, sen täytyy pitää.

Louhimiehen mukaan on paljon tarinasta kiinni, mitä sen muokkaaminen elokuvaksi vaatii. Jos elokuvassa kerrotaan alkoholismista ja yksi päähenkilöistä on alkoholisti, olisi ehkä hyödyllistä käydä AA-kerhon keskustelutilaisuuksissa – niin ohjaajan, käsikirjoittajan kuin näyttelijänkin. Menetelmää voidaan hyvinkin kutsua metodinäyttelemiseksi, jossa pyritään vahvaan eläytymiseen.

– Siis jonkinlaiseen totuuden illuusioon ja maneerien karsimiseen.

Hän ei kuitenkaan itse käytä sanaa metodi. Hyvään lopputulokseen voi päätyä monin eri tavoin.

– Meidän tulee itse kertoa tarinoitamme, muuten joku muu kertoo ne, eikä välttämättä haluamallamme tavalla, Aku Louhimies sanoo.

Tuntemattoman näyttelijäjoukosta hitsautui niin tiivis, että se kokoontuu lähes joka vuosi neljäs kesäkuuta. Päivämäärä ei ole sattumaa, onhan se puolustusvoimain lippujuhla ja marsalkka Mannerheimin syntymäpäivä.

Demokratia ja Suomen itsenäisyys ovat Aku Louhimiehelle tärkeitä. Kulttuuri on merkittävässä osassa näiden arvojen varjelemisessa. Hän sanoo, että Suomessa on syytä ottaa kulttuuri erityissuojeluun.

– Meidän tulee itse kertoa tarinoitamme, muuten joku muu kertoo ne, eikä välttämättä haluamallamme tavalla.

Louhimies suoritti asepalveluksensa panssariprikaatissa Parolannummella, kävi RUK:n ja on ollut sen jälkeen monissa kertausharjoituksissa. Sotilasarvoltaan hän on reservin yliluutnantti. Ei ihme, että hän pitää puolustusvoimia ja maanpuolustusta tärkeänä asiana.

– Suomen turvallisuustilanteessa tapahtui merkittävä muutos jo vuonna 2014, kun Venäjä miehitti Krimin. Venäjän aggressio kohdistuu myös Ukrainan kulttuuriin, Ukrainan ideaan valtiona ja sen historiaan. Aggressioilla ja valheilla pyritään muokkaamaan ihmisten mieliä.

Kun Louhimies oli Moskovan elokuvafestivaaleilla vuonna 2012, venäläinen toimittaja ihmetteli Vuosaari-elokuvan suorapuheista yhteiskuntakritiikkiä.

– Hän kysyi, miten Suomen valtio voi tukea niin epäpatrioottista elokuvaa. Vastasin, että meidän järjestelmämme on vahva. Se kestää kritiikkiä. Se ei merkitse samanmielisyyttä, vaan aitoa kykyä ja halua kuunnella vastapuolen mielipiteitä.

Louhimiestä ovat nuoresta asti kiinnostaneet kriisit, elämän ja kuoleman kysymykset. Viimeisin ohjaustyö, tv-sarja Konflikti, liittyi sekin maanpuolustukseen ja kriiseihin.

Ohjaajana Aku Louhimies on kunnianhimoinen, tinkimätön. Kotona hän on pikkulapsiarkea elävä vanhempi.

Hän sanoo olevansa herkin lastensa palautteelle. Heiltä kuulee rehellisimmät kommentit. Somen vellovasta keskustelusta hän ei välitä.

– Aivan liian paljon valheita, tunnereaktioita ja negatiivista huutelua.

Kotona selkärankana toimii puoliso, stylisti ja tuottaja Sofia Oksanen, joka pääasiassa pyörittää perheen arkea ja pitää langat käsissään. Se mahdollistaa taiteilijapuolison vaativan ja epäsäännöllisen työn.

– Sofia on viisas kumppani, Louhimies sanoo.

Aku Louhimies ja puoliso Sofia Oksanen kuvattiin vuonna 2021. Nyt he elävät pikkulapsiarkea.

Louhimiehellä on myös neljä aikuista lasta: tytär ja poika ensimmäisestä liitosta ja kaksi tytärtä toisesta liitosta. Hän kertoo, että heidän kanssaan keskustellaan paljon, ja toivoo olevansa kuunteleva isä. Hän naurahtaa, miten ihmeellinen yhteensattuma on se, että hänellä ja ex-puolisolla Laura Malmivaaralla on uusista liitoistaan kolmevuotiaat kuopukset.

Sitten Louhimies sanoo jotain yllättävää. Hän on haaveillut jo pidempään lastenelokuvan tekemisestä. Ehkä siksi, että pienten lasten maailma on nyt lähellä hyvin henkilökohtaisesti.

Julkista työtä tekevä on suurennuslasin alla, halusi tai ei. Ihmisenä Aku Louhimies toivoisi silti olevansa yksityinen. Oikeastaan hän haluaisi puhua vain elokuvistaan, nyt etenkin tulevasta Lapin sodasta. Tehdään siis niin.

Lapin sota kuvataan Tornionjokilaaksossa ensi syksynä. Ennen sitä Louhimies on halunnut tutustua kaikkeen materiaaliin, mitä syksyllä 1944 alkaneesta sodasta on kirjoitettu.

Kuulostaa siltä, että elokuva on luonteva jatko Tuntemattoman sotilaan tarinalle. Käsikirjoituksen ovat tehneet kirjailija Antti Tuuri ja Louhimies yhdessä.

– Emme oikein vieläkään ymmärrä, millaiset jäljet Lapin sota ihmisiin jätti. Se on meille yhä se vähän tuntematon sota, Louhimies sanoo.

Entinen aseveli Saksa oli yhtäkkiä vihollinen, Lappi poltettiin, ja saksalaisten kanssa yhteistoiminnassa olleet, etenkin naiset saivat ylleen häpeän leiman. Siitä kertoo myös hienosti Virpi Suutarin ohjaama Auf Wiedersehen Finnland -dokumenttielokuva, jonka Louhimies on katsonut useamman kerran.

Ensi iltaan Lapin sota tulee loppusyksystä 2026.

Vähän yllättäen Louhimies sanoo olevansa kiitollinen, että voi jälleen ryhtyä suurelokuvan tekoon. Ehkä se ei ole ollut itsestään selvää.

Hän jatkaa tuntevansa nyt 56-vuotiaana paljon kiitollisuutta, toivoa ja onnea elämässään. Hän on fyysisesti hyvässä kunnossa. Tosin lenkkeily on jäänyt vähemmälle.

Takavuosilta tulee mieleen nopea hetki merenrantapolulla Itä-Helsingissä. Siellä Aku Louhimies juoksi kovakuntoisena vastaan. Kunto on edelleen kova, mutta ehkä jokin sisäinen piiska on hellittänyt.