Ystävysten ja näyttelijälegendojen välirikko oli kohtalokas – Uuno Laakso päätti päivänsä muutama vuosi sen jälkeen

Jussi-palkinto parhaasta miessivuosasta vuonna 1947: Uuno Laakso! Paras miessivuosa vuonna 1948: Aku Korhonen! Vuonna 1950: Uuno Laakso! Vuonna 1953: Aku Korhonen! Vuonna 1958: Aku Korhonen!

Omana aikanaan Uuno ja Aku, valkokankaan vanhat herrat – iältään tosin vasta keski-ikäiset – hurmasivat lukuisissa elokuvissa. Heidän rooleissaan oli vuosikymmenien tuomaa arvovaltaa ja lämmintä, mutta surumielistä huumoria.

Kumpikaan miehistä ei saanut Jussejaan tyhjästä. Aku Korhonen esitti Edvin Laineen ohjaamassa Laitakaupungin laulussa rähjäistä Sokea-Hanskia. Hän seisoskeli kuvaustauolla Suomen Filmiteollisuuden studion nurkassa vuoroaan odottamassa, kun uusi yövartija äkkäsi Akun ja meni tiedustelemaan, miten tuollainen ukko oli studiolle eksynyt.

– Tuolta kadultahan minä tulin. Ajattelin pyytää täältä jonkun markan.

Vartija kaivoi kuvettaan, antoi Akulle kolikon ja ajoi hänet sitten ulos.

– Menenhän minä. Korjaan vain ensin tätä maskia.

Mokansa tajuttuaan vartija nolostui, mutta Aku oli tyytyväinen. Tulipa testattua, että rooli meni täydestä.

Karkasi apteekkarin työstä näyttelijäksi

Aku Korhonen syntyi Käkisalmella lestadiolaiseen 11 lapsen perheeseen. Isä oli maallikkosaarnaaja ja muurari, joka sokeuduttuaan lähetti Akun kummivanhempien kasvatettavaksi. Aku kiinnostui jo nuorena teatterista, mutta ankara kasvatusisä ei harrastusta hyväksynyt, vaan järjesti pojan apteekkarioppilaaksi.

Eräänä päivänä Aku ilmoitti lähtevänsä kuukauden ”lukulomalle”, mutta osallistuikin Suomen Näyttämön maaseutukiertueelle.

– En minä siinä älynnyt edes kysyä palkoista ja muista sellaisista aineellisista mitättömyyksistä, Aku virkkoi.

Apteekkiin hän ei enää palannut, vaikka joku rääväsuinen kriitikko sitä myöhemmin ehdotti.

Aku oli päässyt juuri näyttelijän töiden alkuun, kun tilanne Suomessa kärjistyi sisällissodaksi. Hän päätyi valkoisten riveihin ja osallistui huhtikuussa 1918 käytyyn Viipurin taisteluun punakaartia vastaan.

Jäi vangiksi sisällissodassa

Punaisten joukossa vallankumousta ajoi Akun kollega Uuno Laakso. Työläisaatteen Uuno oli omaksunut luontevasti, sillä hän oli jo 11-vuotiaana lähtenyt kotoa Hollolasta sahalle töihin ja myöhemmin leipurioppilaaksi Helsinkiin.

Näyttelijän uransa hän aloitti Sörnäisten Sosialidemokraattisessa nuoriso-osastossa.

Nuorena näyttelijänalkuna Uunolla oli katkera kokemus yleisön edessä, kun hän lausui V. A. Koskenniemen herkkää runoa Syysilta metsässä.

– Minä itkin, mutta yleisö ei itkenyt. Siitä nöyryytyksestä selvisi koomillisen ja traagillisen ero.

Sisällissodassa Uuno ei joutunut taisteluihin, mutta jäi sodan melskeessä vangiksi. Hän pääsi pakenemaan ja sai seuraavana vuonna kiinnityksen Turun Teatteriin.

Toisensa Aku ja Uuno tapasivat todennäköisesti 1920-luvun puolivälissä, jolloin molemmat näyttelivät Viipurin Näyttämöllä. Muutaman vuoden päästä heistä tuli pitkäaikaisia Suomen Kansallisteatterin näyttelijöitä.

Jännitteet entisten punaisten ja valkoisten välillä olivat suuria, mutta eivät haitanneet Akun ja Uunon ystävyyttä. Kansallisteatterin ilmapiirissä valkoisten oli kuitenkin helppo hengittää, kun punaiset joutuivat ahtaalle.

Elokuvissakin Aku Korhonen ja Uuno Laakso esiintyivät usein yhdessä, kuten komedianäytelmässä Särkelä itte sekä Maiju Lassilan klassikkoromaaniin perustuvassa Tulitikkuja lainaamassa. Molemmat olivat rooleissaan erinomaisia, ja arvostelijatkin kehuivat parivaljakkoa, mutta nostivat silti Akun suorituksen Uunon yläpuolelle.

Hänellä on kotimaisten filminäyttelijöiden joukossa vertaansa vailla oleva muuntautumiskyky. Hän on meidän luotettavin filmikoomikkomme, hyvin korkeata luokkaa, Aamulehti kirjoitti.

Aku Korhosesta puhutaan näyttelijöiden keskuudessa yhä lämpimästi. Hän suhtautui nuorempiin kollegoihinsa ystävällisesti ja kannustavasti sekä valmistautui aina ahkerasti. Hän rakensi huolellisesti roolejaan ja hioi yksityiskohtia. Jos näytelmässä pelattiin korttia, hän suunnitteli jokaisen kortinlyönninkin erikseen. Entisenä painijana Aku oli fyysisestikin vahva näyttelijä, joka osasi vielä vanhoilla päivilläänkin seistä käsillään.

Akulla oli vahvat maneerit, joita hän toisti roolista toiseen, mutta onneksi yleisö rakasti niitä. Hän näytteli laiskaa ja lupsakkaa sekatyömiestä Lapatossua ensin kolmessa elokuvassa, sitten sodan aikana rintamakiertueilla. Aku tuli tunnetuksi ympäri Suomen, mutta pitkään ainoastaan Lapatossuna. Hän kärsi leimaantumisesta yhteen ja samaan rooliin.

Kärsi koko elämänsä unettomuudesta

Uuno Laakso puolestaan ei saanut ihmisiin kontaktia muuten kuin estradilla ja alkoholin vaikutuksen alaisena.

– Olin itse pikkupoikana mukana samoissa seurueissa Uunon kanssa. Humalassa hän tarjosi koko ravintolalle kierroksia ja joi samalla itsekin. Samaan aikaan hänellä ei ollut varaa maksaa ruokakaupan laskua. Vaimon piti hakea koko ajan maito kauempaa, kun luottoa ei enää saanut, Esko Salminen muisteli vuonna 2006.

Uunolla hermot olivat pinnassa, mikä vaikutti hänen keskittymiskykyynsä. Hermostuksissaan hän puri joskus nyrkkinsä verille. Hän myös kärsi koko ikänsä unettomuudesta ja joutui turvautumaan unilääkkeisiin.

– Ensi-illan lähestyminen tietää tuskallista aikaa. Näyttelijä on hermostunut kuin äiti, joka odottaa esikoistaan. Ramppikuume on alituisena peikkona. Minä kärsin siitä jo kaksikin viikkoa ennen ensi-iltaa. Olen uneton, jos muutenkin, niin silloin ainakin.

Suuri luonnenäyttelijä tunnettiin erityisesti koomikkona, vaikka teatterissa hän teki myös vakavia rooleja. Heikko itsetunto vaivasi häntä välillä ahdistukseen asti.

– Hänellä täytyy olla hirvittävät depressiokautensa – huippuja on harvassa. Herkkä hän on kaikessa härkämäisyydessään, äärimmäisen haavoittuvainen. Hänen taiteensa lähtökohta on ehkä kärsimyksessä, näyttelijäkollegat analysoivat Kasvot naamion takana -teoksessa.

Viina sai liian tiukan otteen

Akun ja Uunon hyvä ystävyys särkyi vuonna 1952. Ansioituneena Molière-tulkitsijana tunnettu Uuno kertoi Akulle ottavansa teatterista lomaa ja lähtevänsä 35-vuotistaiteilijajuhlansa kunniaksi kiertueelle, näytelmänä Molièren Luulosairas.

Mitään sanomatta Aku nappasi itse Luulosairaan Kansallisteatterin näyttämölle ja lähti myöhemmin myös kiertueelle. Järkyttynyt Uuno vaihtoi oman esityksensä Molièren Saituriin, mutta ei koskaan antanut Akulle temppua anteeksi.

Hänen elämäänsä oli tullut monenlaisia vastoinkäymisiä. Kuulo oli alkanut huonontua ja teki näyttelemisen vaikeaksi, vaikka Uuno osasi kääntää tämänkin voitokseen. Saiturissa hän pani kätensä korvan taakse kuullakseen vastanäyttelijän repliikit paremmin, mikä toi rooliin persoonallisen ja uskottavan lisämausteen.

Unettomuus ja depressio vaivasivat Uunoa yhä useammin ja meinasivat tehdä sekopäiseksi. Lääkkeeksi hän otti yhä useammin alkoholia, ja pian viina sai hänestä liian tiukan otteen.

Avioliitto näyttelijä Rakel Laakson kanssa päättyi, ja samaan aikaan heidän poikansa, merimiehenä työskennellyt Risto sairastui. Ainoan lapsen kuolema syksyllä 1956 mursi Uunon lopullisesti.

Itsenäisyyspäivänä 1956 Uuno Laakso sai elämästä tarpeekseen. Hän otti suuren annoksen unilääkkeitä ja jätti tämän maailman 60-vuotiaana.

Ennen kuolemaansa Uuno kirjoitti jäähyväiskirjeen, joka oli osoitettu Kansallisteatterin johtajalle Arvi Kivimaalle. Siinä hän pyysi anteeksi heikkouttaan sekä sitä, ettei enää jaksanut elää. Joulun kynttilät eivät enää loista minulle, hän kirjoitti.

Aikoinaan ihailtu ja yleisönsä ympäröimä näyttelijä kuoli lopulta yksin ja lähes unohdettuna.

Kuoli ilman jälkeläisiä

Uunon kuoleman jälkeen Aku Korhonen teki vielä muutaman elokuvan. Syöpään sairastunut näyttelijä tulkitsi jo toistamiseen vanhan Hermannin roolin Mika Waltarin teoksiin perustuvassa Vieraassa miehessä ja sai siitä viimeisen Jussi-palkintonsa. Elokuva jäi hänen viimeisekseen.

Ohjaaja Matti Kassila kaavaili Aku Korhoselle pääroolia Komisario Palmun erehdykseen (1960), mutta Aku oli jo liian heikossa kunnossa. Sairaus vei 67-vuotiaan miehen pari viikkoa ennen Palmun ensi-iltaa.

Uunon tavoin myös Aku kuoli ilman jälkeläistä – kaikki hänen kolme avioliittoaan olivat jääneet lapsettomiksi.

Särkyneet välit vaivasivat varmasti sekä Uunoa että Akua elämän viimeisinä vuosina. Vaan siellä he nyt lepäävät saman kiven alla Helsingin Hietaniemessä, Kansallisteatterin näyttelijöiden yhteishaudassa.

Lähteenä käytetty mm. Matti Raninin muistelmia Käsi otsalla (Teos 2004) sekä kirjoittajan teosta Naurattajat – suomalaisen komiikan tekijät 2007–1907 (Edita 2007).

Avun kesäsarja esittelee Jussi-palkittuja suomalaisen elokuvan legendoja. Ensi viikolla on vuorossa Lasse Pöysti.