Aki Tykki voi liikuttua kyyneliin musiikista – Tämä Samuli Putron kappale avaa hanat

Pyydän anteeksi etten ole aina osannut sanoa läheisilleni asioita niin suoraan kuin olisi pitänyt. Toisinaan käy niin, että kun yrittää mukamas olla kiltti ja säästää toista ikäviltä ­asioilta, päätyykin vahingoittamaan toista vain entistä enemmän.

Lapsuuteni sitkein haave oli ryhtyä muusikoksi. Monenlaisia muitakin unelmia kävi mielessä, mutta Michael Jacksonin Thriller-musiikkivideon nähtyäni artistiuden kipinä juurtui pysyvästi. Lentokapteenin tai poliisin urasta haaveilu oli enemmänkin sellaista ”koska muutkin, niin minäkin” -tyyppistä.

Minuun jäi pysyvät jäljet ensimmäisen ja toisen luokan välissä järjestetyllä kesäleirillä, kun yritin säikäyttää ikkunan takana minua kiusannutta poikaa läimäyttämällä ”karatella” lasiin. Ikkuna räsähti säpäleiksi ja viilsi kämmensyrjästäni verisuonen poikki. Terveyskeskuksessa haava liimattiin umpeen. Arpi näkyy yhä.

Viimeksi nauroin makeasti Linnanmäellä, kun pääsin 9-vuotiaan poikani kanssa Salamaan ja 5-vuotiaan tyttäreni kanssa Pikajunaan ensimmäistä kertaa. Nautin vauhdin huumasta, mutta suurin ilo syntyi lasten vilpittömästä riemusta.

Liikutun yleensä kyyneliin sydämeen käyvästä musiikista. Päivä ja tunnetila ratkaisevat, mikä milloinkin hanat aukaisee – joskus se on osuva sanoitus, toisinaan riipaiseva harmonia. Vakiokappaleita ovat esimerkiksi Samuli Putron Elämä on juhla ja Imogen Heapin Hide and Seek.

Kadun yhä, että opettelin teini-ikäisenä tupakoimaan. Siitä seurasi noin 25 vuoden pituinen riippuvuus. Pääsin paheesta irti tammikuussa 2016, mutta tarina olisi voinut päättyä toisinkin.

Ystäväni ihmettelevät huolettomuuttani. Hyvässä mielessä siinä, ettei maailmani romahda, vaikka lompakko katoaisi tai kun nettipokerisivusto yrittää pimittää minulta rahaa. Huonossa mielessä taas siinä, etten saa kymmentä viimeistä muuttolaatikkoani purettua vuodenkaan jälkeen.

Sukurasitteeni on vaikeneminen. Meillä on totuttu lakaisemaan vaikeita asioita maton alle uskottelemalla, että lopulta ne mukamas unohtuvat. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin näen, kuinka tuhoisaa sellainen on. Opettelen tälläkin hetkellä pääsemään eroon tuosta perinteestä.

Hermoni menevät, kun koen, ettei minua ymmärretä. Turhaudun ja syytän itseäni, etten osaa selittää asiaani tarpeeksi selkeästi. Näitä tilanteita tulee vastaan niin työssä kuin parisuhteessakin. Onneksi tämän ääneen sanominenkin usein jo helpottaa.

Jos saisin lahjaksi miljoona euroa, ostaisin Hirvensalosta talon, jossa olisi riittävästi tilaa sekä perillisilleni että kotistudiolle.

Sen päivän haluan nähdä, jolloin lakkaan lykkäämästä ikäviä askareita, kuten siivoamista tai kirjahyllyn kasaamista. Prokrastinaatio (tietoinen asioiden lykkääminen) elää minussa vahvana kuin home vanhassa karjalanpiirakassa.

Aion vielä opetella moonwalkin! Sukkasillani liukkaalla lattialla liike sujuu jo vähän sinne päin, mutta se ei riitä. Teoriassa luulen kuitenkin ymmärtäväni, miten sen pitäisi mennä.

Luulin itsestäni liikoja, kun noin 10-vuotiaana päätin kirjoittaa oopperan. Se on yhä kesken.