Tiina Akomeah ei ollut tarvinnut koskaan sairauslomaa tai lääkityksiä – Sitten aivoinfarkti yllätti juhannuksena

Oli juhannuslauantai vuonna 2022. Alajärveläinen Tiina Akomeah heräsi kesälomansa ensimmäiseen päivään eikä arvannut, että keitti aamukahvit kodissaan viimeistä kertaa. Päivästä tuli hänen elämänsä käännekohta.

Tiina oli 61-vuotias. Hänellä ei ollut mitään lääkityksiä, eikä hän ollut tarvinnut koskaan sairauslomaa. Kun verenpainetta oli joskus mitattu, lukemat olivat olleet hyvät. Kalenterissa odotti sentään aika fysioterapeutille, sillä oikeassa jalkaterässä oli ollut kramppeja.

Suuressa roolissa Tiinan elämässä oli työ, jota hän rakasti. Hän oli toiminut 32 vuotta Alajärven seurakunnan viestintä- ja lähetyskoordinaattorina. Ohessa hän oli kouluttautunut työnohjaajaksi ja hiippakuntansa työyhteisökonsultiksi. Parhaillaan Tiina opiskeli erityissielunhoitajaksi. Työssään hän oli kuullut monenlaisista kohtaloista ja seissyt ihmisten tukena vaikeissa tilanteissa.

Alkuvuosi oli ollut hänelle itselleen vaikea. Haimasyöpä oli vienyt Sirpa-sisaren edellisen vuoden lopulla vain kaksi viikkoa diagnoosin jälkeen.

Nyt kesä kukki ja tuoksui kauneimmillaan. Muutaman päivän päästä puoliso Kingsley oli tulossa kotiin Helsingistä, jossa hän työskenteli ja opiskeli. Edessä oli yhteinen kesäloma. Tiina ja ghanalainen Kingsley olivat avioituneet vuonna 2016.

– Tuntui, että loma tuli todella tarpeeseen.

Kävelylenkin jälkeen Tiinan jalat olivat raskaat. Sydämen rytmi tuntui epämääräiseltä.

– Ajattelin, että odottelen hetken. Jospa tuntemukset menisivät ohi.

Olo kuitenkin vain paheni. Tiina alkoi valua sohvalla kallelleen. Siinä vaiheessa hän soitti ambulanssin.

Pian Tiina oli elämänsä vauhdikkaimmalla juhannusajelulla. Ambulanssi kiiti kohti Seinäjoen keskussairaalaa. Verenpainemittari näytti hurjia lukemia 215/120. Sydänfilmi meni sykkyrää. Toinen pupilli oli kooltaan kolminkertainen.

– Mietin, että tähänkö minä kuolen. Rukoilin hiljaa mielessäni Isä meidän -rukouksen. En minä pelännyt – enkä kuollutkaan. Mutta sillä reissulla olen edelleen.

Sydämen rytmi saatiin palautettua ambulanssissa. Sairaalassa otettiin aivokuva. Siinä ei näkynyt aivoinfarktista kertovia muutoksia. Mahdollisena pidettiin, että oireiden syynä oli epileptinen kohtaus tai elimistön kuivuminen.

Tiina jäi sairaalaan tarkkailuun. Seuraavana yönä aivoinfarkti sitten tuli. Vasen käsi ja jalka lakkasivat toimimasta.

– Olihan se katastrofi. En olisi ikinä osannut odottaa sellaista.

Ensimmäiset päivät infarktin jälkeen Tiina oli aivan hukassa. Menevä, energinen nainen oli yhtäkkiä toisten armoilla vuodepotilaana. Jopa syöminen oli opeteltava uudestaan liemiruoalla.

– Oli tuskallista nähdä neljän poikani ja puolisoni järkytys. Heidän ja muiden läheisten huoli on ollut minulle kaikkein raskainta.

Tiinan oma järkytys vaihtui pian taistelutahtoon ja luottamukseen. Hän halusi tietää, mitä on tehtävissä ja miten pitkälle hän voisi kuntoutua.

– Ajattelin, että aivoinfarkti oli pysäytys, jonka tarkoituksena oli repäistä minut irti kaikesta ja raivata elämässäni tilaa jollekin muulle. Koin, että elämälläni on vielä jokin merkitys ja tehtävä.

Ensimmäinen tehtävä oli keskittyä kuntoutumiseen. Noin viikon kuluttua Tiina siirrettiin kesälomien ajaksi Alajärven terveyskeskuksen vuodeosastolle. Siellä aloitettiin fysioterapia, joka oli ensin makuulla ja sängyn laidalla jumppaamista.

Elokuun alussa Tiina siirrettiin Seinäjoen keskussairaalan kuntoutusosastolle. Hän oli erittäin motivoitunut. Lokakuussa Tiina otti ensimmäiset askelet rollaattorin avulla.

– Silloin tuli itku sekä minulta että fysioterapeutilta. Olin niin kiitollinen.

Muutoinkin itku on tullut useammin ilosta kuin surusta. Jokainen edistysaskel on tuntunut voitolta.

– Pelkästään rollaattorin opettelussa oli monta vaihetta. Miten sen varaan noustaan? Miten löydetään rytmi? Tarvitaan rohkeutta mennä eteenpäin ja jopa kaatua.

Vuoden 2022 lopulla Tiina muutti seinäjokelaiseen asumispalveluyksikkö Validiaan, jossa asuu edelleen. Alajärven kodista piti luopua. Ennen päivät olivat täyttyneet työkiireistä. Nyt ne koostuivat monenlaisesta kuntoutuksesta.

– Tuli puheterapiaa, fysioterapiaa, toimintaterapiaa ja musiikkiterapiaa. Lähdin myös fysioterapiaopiskelijoiden ryhmän treenattavaksi. Välillä kävin kurssilla Kankaanpään kuntoutuskeskuksessa.

Tiina on kiitollinen, että lääkärit ja kuntouttajat osasivat sanoa oikeita asioita. Siksi hän tiesi varautua kuntoutumisen erilaisiin vaiheisiin eikä miettinyt edistymistä liikaa.

– Alkuun kehitys oli nopeaa. Nyt ollaan hiomisvaiheessa.

Viime vuoden kesästä lähtien Tiina on päässyt etenemään rollaattorilla itsenäisesti. Ilman tukea hän on kävellyt 40 metriä.

Vasenta kättä herätellään toimintaterapiassa. Omatoimiterapiaksi “halvatun kädelle” Tiina on keksinyt sokeripalat, joita siirtelee kasasta toiseen erilaisilla sormiotteilla. Hän luottaa siihen, että kuntoutumisessa ei tule vastaan ajallista rajaa.

– Enää ei alleviivata sitä, että aivoinfarktista toipuminen rajoittuisi tiettyyn aikaan. Se voi jatkua hyvinkin pitkään. Minulle on korostettu motivaation tärkeyttä. Jos jaksaa ajatella, että tästä mennään eteenpäin, sillä on iso merkitys.

Niin sinnikäs harjoittelija Tiina on, että häntä on pitänyt jopa toppuutella.

– Välillä meni yli. Nyt uskon, että palautumistakin tarvitaan. Enää en mene samana päivänä kuntosalille ja kävelylle.

Läheisten ja ystävien tuki on ollut Tiinalle korvaamattoman tärkeää. Ystävät pitävät tiiviisti yhteyttä, auttavat ja tsemppaavat.

– Uskon, että tilanteen hyväksyminen on ollut heille vaikeaa, vaikka he eivät sitä näytäkään.

Suhde aikuisiin poikiin on lähentynyt ja saanut uusia puolia.

– Olen lapsilleni kiitollinen tuesta ja rakkaudesta. Pojat auttavat niin monella tavoin, hoitavat asioitani ja osoittavat välittämisensä. Ennen meillä ei halailtu, mutta nyt sitä tehdään senkin edestä. Liikuttavaa on myös nähdä, miten veljekset pitävät huolta toisistaan.

Kingsleylle Tiinan sairastuminen on ollut kova paikka. Koska puoliso asuu Helsingissä, pariskunta tapaa harvoin. Yhteyttä pidetään kuitenkin päivittäin.

– Sairastumiseni sai Kingsleyn hakeutumaan lähihoitajaopintoihin. Hän valmistui keväällä ja suunnittelee muuttoa lähelleni Seinäjoelle.

Tiina uskoo, että elämänkokemukset ja oma koulutus ovat auttaneet häntä tilanteen hyväksymisessä. Kun hän opiskeli työnohjaajaksi, opintoihin kuului kahden vuoden psykoterapia. Se oli syvä itsetutkiskelun paikka. Kirjatieto ja itsetuntemus ovat antaneet nyt voimaa ja ymmärrystä.

– Kaikkein eniten minua kantaa uskoni, jota elämän vastoinkäymiset ovat vain vahvistaneet. Uskon myös vahvasti siihen, että kun jollekin asialle tulee piste, jotain uutta alkaa. Sain elää pitkään täysin terveenä, ja elämässäni on ollut monenlaisia rikkaita vaiheita. Nyt tuli tällainen rauhallinen vaihe. Odotan uteliaana, mitä elämä tuo vielä eteeni.

Tiina kultaisimmat muistot ovat vuosista, jolloin lapset olivat pieniä. Ensimmäinen avioliitto kesti 27 vuotta. Uusi avioliitto antoi mahdollisuuden tutustua Afrikkaan, sen kulttuuriin ja ihmisiin, joiden seurassa välitön ja iloinen Tiina oli heti kotonaan. Työ ja pitkä ura kunnallispolitiikassa ovat antaneet ja opettaneet paljon.

Elämänsä kovimpaan paikkaan Tiina joutui seitsemän vuotta sitten, kun vanha kotitalo syttyi palamaan. Jori-poika pelastui liekeistä täpärästi.

– Tulipalopaikalla ja seuraavina viikkoina Jorin sairaalavuoteen vieressä koin tuskan, jonka rinnalla oma halvaantuminen on pientä.

Jori kuntoutui onneksi ennalleen.

Uusi koti asumispalveluyksikössä on Tiinasta hyvä paikka asua. Monet asiat sujuvat jo omatoimisesti, mutta hoitajat ovat aina turvana.

Avustaja käy pari kertaa viikossa. Hänen kanssaan lähdetään kaupungille ja touhutaan muita kivoja juttuja.

– Kun ihminen halvaantuu, hän menettää kaikki rutiinit. Niiden opettelu jatkuu edelleen.

Omatoimisuuden lisääntyminen, vaikkapa paidan pukeminen omin avuin, tuo iloa ja itsevarmuutta. Tulevaisuuteen Tiina suhtautuu myönteisesti ja uteliaasti.

– Hartain toiveeni on, että pystyisin kävelemään ilman rollaattoria. Siitä pyritään eroon vahvistamalla kestävyyttä, voimaa ja tasapainoa. Kannustava esimerkki on aivoinfarktin kokenut ystäväni. Hän nousi tänä kesänä pienen matkan Jouppilanvuoren kuntoportaita täällä Seinäjoella.

Tiinan asunnon ovi käy usein. Pojat, miniä, lapsenlapset ja ystävät vierailevat. Kännykkä piippaa viestejä ja kuvia. Tiina on entiseen tapaan kuuntelija silloin, kun sellaista tarvitaan. Nauru pulppuaa sydämestä, kuten ennenkin.

– Se ei ole halvaantunut, eikä sairaus ole minua vakavoittanut. Toki elämän realiteetit ymmärtää nyt eri lailla.

Keväällä Tiinan ystävä opetti hänelle TikTok-sovelluksen käytön. Sen ansiosta hän on löytänyt mahdollisuuden tehdä itselleen tuttua lähetystyötä modernilla tavalla.

– Teen englanninkielistä, uskonnollista livelähetystä pari kertaa viikossa. Seuraajia on nyt noin 5 400, pääasiassa Afrikassa ja Amerikassa.

Tiina kuulee jatkuvasti ihmettelyä siitä, miten valoisasti hän suhtautuu tilanteeseensa.

– En minä sitä osaa itsekään selittää. Jostain ne voima ja rauha tulevat, vaikka en minä aina jaksa olla hyvällä tuulella. Jo pelkästään aivoinfarkti aiheuttaa suuria mielialavaihteluita. Välillä usko tulevaan on katossa, mutta välillä sitä saa etsiä lattianrajasta. Motivaation siemen on kuitenkin aina löytynyt.

Työuran loppumisen hän hyväksyi kivuttomasti.

– Työ oli rakasta, ja annoin sille kaikkeni. Ehkä se oli myös yksi syy sairastumiseeni.

Tiinaa surettaa vain se, että lastenlasten kanssa leikkimisestä ja hössöttämistä on pitänyt luopua. Onneksi mummona voi olla monella tavalla.

Kun oikein miettii, niin korkokenkiä on vähän ikävä.

– Ne olivat ennen tavaramerkkini. Mutta tulihan niillä jo mentyäkin.