Rion olympialaisten aikaan käytin ensimmäistä kertaa elämässäni äitikorttia. Keskustelin Twitterissä siitä, onko journalistisesti perusteltua laittaa nyrkkeilijä Mira Potkosesta kertovan jutun otsikkoon, että olympiamitalisti on myös perheenäiti. Aloitin twiitin sanalla äitinä. Äitinä ja ex-urheilijana nostan tolle hattua, livautin. Kaduin välittömästi.

Jo yli kymmenen vuotta ennen kuin tulin äidiksi, opin, että typerintä argumentointia on käyttää perusteluna, että minä äitinä tiedän. Lause jatkuu, vaikka sitä ei ääneen sanoisikaan: paremmin kuin sinä, joka et ole äiti. Ikivanha keino muistuttaa naisten keskinäisestä rankingista.

On äitikorttia minullekin heiluteltu. Kun kirjoitin Lastensairaalasta ja peruspalvelujen rahoittamisesta hyväntekeväisyydellä, sain kommentteja: ”Näkee, että kirjoittajalla ei ole lapsia.” Kirjoitukseni sivuutettiin sillä perusteella, kuka olen, ei sillä perusteella, mitä kirjoitan. Tätä kaikki internetin keskustelupalstoilla roikkuneet osaavat kutsua ad hominem -argumentiksi. Eli ”nyt mennään henkilökohtaisuuksiin”.

Aina kun kuulen äiti-sanan essiivimuodon, hälytyskellot soivat päässäni.

Äitinä haluan sanoa, että ministerin ratkaisu oli oikea.

Äitinä tiedän, että jokainen meistä oikeasti kaipaa perhettä ympärilleen.

Äitinä näen äitiyslakialoitteen toisin.

Kun twiittini oli lähetetty ja kuuntelin kelloja päässäni, tajusin, että äitinä puhuminen lienee nykyään sallittua. Miltei kaikki keskustelu on muuttunut subjektiiviseksi. Puhumme essiivissä ja essiiveistä.

Tarkastele omia etuoikeuksiasi ennen kuin avaat suusi. Tämä vaatimus toistuu nykyfeministisissä puheenvuoroissa, esimerkiksi Koko Hubaran, Anna Pöysän ja Veikka Lahtisen blogeissa. Olisi hyvä hiljaa kuunnella, kun naiset, nuoret, rodullistetut, seksuaalivähemmistöt ja vammaiset puhuvat. Kun he sanovat, että minä naisena tiedän tai minä transseksuaalina tiedän. Esimerkiksi Jari Tervon pitäisi kuunnella inkeriläisiä ennen kuin kirjoittaa heistä romaanin. Ja rodullistetuille ei kannata selittää, miten Pekka ja Pätkä neekereinä -elokuva pitäisi ymmärtää.

Vaatimus on hyvinkin perusteltu, kun puhutaan tasa-arvoon liittyvistä asioista.

Ensimmäinen tunnistettava positio on se, jota ei yleensä essiivi-muotoon puetakaan: miehenä. Naiskuulijan on pitkään oletettu ymmärtävän sen voima sanomattakin. Tätä oletuspositiota on ryhdytty ahkerasti kritisoimaan myös arkikeskusteluissa. Yhdysvalloissa sitä alettiin kutsua mansplainingiksi vajaa vuosikymmen sitten, Suomessa termi miesselittämi-nen on ollut käytössä vasta pari vuotta.

Nyt miesselittämisestä huomautel-laan tuon tuosta, eikä positio enää ole-kaan kaikissa tilanteissa etu. Mieheys voikin mitätöidä koko argumentin.

Sanni-gate syntyi, kun laulaja Sannin alaikäiset fanit lauloivat tämän musiikkivideolla seksuaalissävytteisiä säkeitä, ja levy-yhtiö veti musiikkivideon pois. Maija Vilkkumaa piti tätä Hesarin haastattelussa vääryytenä faneja kohtaan.

”Nyt tässä on keski-ikäinen mies heilauttanut pedofiilikorttia ja saanut videon pois netistä”, sanoi Vilkkumaa. Samanlaisia kommentteja oli somessa paljon.

Eli videon poistaminen oli väärin, koska siitä päättäjän positio oli keski-ikäinen mies. (Joku mies saattaisi toki tähän vastata, että teki päätöksen isänä.)

Äitinä ja muutenkin Uskon, että miltei kaikki asiat voi ymmärtää, vaikkei niitä olisi itse kokenut, jos joku vain jaksaa selittää. Jos voisin, muotoilisin twiittini uudelleen: Äitiys henk+fyys ISO asia myös synnytyksen jälk, samoin huippu-urh. Jos ne 2 onnistuu mahdutt. samaan elämänvaih. -> uutinen. #otsikkoon ■

Joanna Palmén on Imagen toimituspäällikkö, jolla on kaikki Maija Vilkkumaan levyt. Seuraavassa numerossa Riku Korhonen.