Äiti on suomalaisen taruston superhahmo – Runoissa romantiikka ei kuki, mutta seksi kiinnostaa

Suomalais-karjalaisissa kansanrunoissa äidit pelastavat, neuvovat, määräävät ja tekevät tärkeät päätökset. Äidit ovat merkityksellisiä ja läheisiä.

Lemminkäisen ja Kullervon äidit rakastavat poikiaan palavasti ja puolustavat heitä, vaikka pojat rällästävät ja riehuvat. Kalevalan sankarit pyytävät Pohjolan tytärtä tämän äidiltä, Louhelta.

Ero populaarikulttuurista tutuksi tulleeseen indoeurooppalaiseen tarustoon on silmiinpistävä. Ei germaanisissa tai skandinaavisissa tarinoissa pyydettäisi tyttären kättä tämän äidiltä vaan isältä. Niissä isien ja poikien suhteet olisivat tärkeitä, ja isät tekisivät päätökset.

Suomalais-karjalaisessa maailmassa tässä asemassa on yleensä äiti. Isejä näkyy vain harvoin suomalaisten alkuperäisessä tarustossa, kertoo esimerkiksi folkloristiikan tutkija, nyt jo edesmennyt Anna-Leena Siikala järkäleteoksessaan Itämerensuomalainen mytologia.

Tämän vahvistaa Kalevalaseuran toiminnanjohtaja folkloristiikan dosentti Niina Hämäläinen, joka on tutkinut äidin ja perheen asemaa lyyrisissä kansanrunoissa.

– Esimerkiksi Pohjolan isäntä eli Louhen puoliso mainitaan Kalevalassa, mutta hänen roolinsa on vaatimaton.

Isät jäävät runoissa etäisiksi ja yhdentekeviksi. Sankarit ovat naimattomia.

Äitien näyttävä rooli itämerensuomalaisissa taruissa kutkuttaa mielikuvitusta. Hämäläinen kuitenkin varoittaa ylitulkitsemasta kansanrunoja. Runot eivät paljasta suoraan, miten asiat ennen vanhaan olivat.

– Runojen perusteella voi arvella, että täällä olisi ollut matrilineaarinen eli äidin mukaan laskettava sukulinja, mutta tätä ei tiedetä varmaksi. Sen sijaan naisen tiedetään täälläkin olleen monella tavalla alisteisessa asemassa.

Kalevalassa äitien asema on vahvempi kuin alkuperäisessä materiaalissa, jonka pohjalta Elias Lönnrot kokosi eepoksensa. 1800-luvulla äitiyden ihannointi oli muotia porvarillisessa maailmassa, ja Lönnrot päätyi korostamaan äitejä kasvattajina.

Silti myös kansanrunoissa äideillä on yliedustus iseihin verrattuna.

Todennäköisesti runoista on jäänyt pois elämänilmiöitä, joissa ei ole ollut jännitteitä. Ehkä isyys on tuntunut vähän tylsältä. Äitiyteen on liittynyt enemmän intohimoja.

– Naiseus ylipäätään on koettu maagisena. Naiset ovat sukupuolensa vuoksi olleet välittäjinä elämän ja kuoleman, tämän ja tuonpuoleisen rajalla, Hämäläinen sanoo.

Runoissa naiset ovat hallinneet maailmankaikkeuden syntyä, mahtavia luonnonilmiöitä ja tuonpuoleista, kirjoittaa myös Siikala. Nainen on tulijaa vastassa myyttisissä paikoissa, kuten Pohjolassa, Päivölässä, Hiidessä ja Tuonelassa. Pahuuden personoitumakin on nainen, Pohjolan valtiatar, ja kaiken hyvän antaja on Päivätär.

Naisen alisteisesta asemasta vihjaa vastaavasti se, että naiseus ja tuonpuoleisuus ovat usein kytkeytyneet miessankarin vastavoimaksi. Miehet ovat kesyttäneet luonnonilmiöitä ja ottaneet naisten vartioimia voimia hallintaansa.

Suomalais-karjalaisista kansanrunoista puuttuu isien lisäksi toinenkin nykytarinoiden ilmiö: suloinen rakastuminen vastakkaiseen sukupuoleen.

Vanhoissa tarinoissamme ei ole perinnettä, jossa sankari ja sankaritar saisivat toisensa täydellisen onnen symbolina. Parisuhteet näyttäytyvät meikäläisissä tarinoissa voittopuolisesti synkkinä.

Sukupuolinen aktiivisuus on kansanrunoissa ja Kalevalassa vähän noloa ja arveluttavaa. Kullervon ja Lemminkäisen kaltaiset antisankarinuorukaiset ovat naisten perään, ja huonosti käy.

Kullervo viettelee vahingossa sisarensa, joka tappaa itsensä. Lemminkäinen päätyy naisseikkailujensa ja kosintojensa päätteeksi Tuonelan jokeen. Seksuaalisen yltäkylläisyyden saavuttavat vain miehet, joilla ei ole valtaa yhteisössä ja he turvaavat äitiinsä, Siikala ynnää kirjassaan.

Jos Väinämöisen ja Ilmarisen kaltaiset supersankarit haksahtavat naisiin, heillekin käy köpelösti. Ilmarinen takoo vaimon itselleen kullasta, mutta tämä osoittautuu hyytävän kylmäksi.

Kalevalassa Aino, Joukahaisen sisar, hukuttautuu, koska ei halua Väinämöisen vaimoksi. Väinämöinen mutisee, että on parempi pysyä yksin: hänen mahtava asemansa mitätöityi, kun hän lähti naisen perään.

Erityisen karsaasti itämerensuomalaisissa kansanrunoissa on katsottu sitä, että vanha mies havittelee nuorta neitoa, toisin kuin indoeurooppalaisessa ympäristössä.

Meillä avioitumista ei ole ajateltu miehen näkökulmasta – jolle nuori nainen olisi oikein kiva vaihtoehto – vaan naisen ja tämän suvun. Ihanteellinen kosija on nuori mies, joka pystyy pitämään huolta vaimostaan, sanoittaa Siikala.

Nuorison seksuaalista toimintaa ja avioitumista säätelevät runoissa äidit, eivät vanhat miehet. Myyttiset naishahmot, kuten Lovetar, Pohjan neito ja Neitsyt Maria, tulevat puolestaan raskaaksi itsekseen, ilman miestä ja avioliittoa.

Parin löytämistä ja avioliittoa ei tuomita täysin suomalaismytologiassa.

– Myönteisimmin parisuhteeseen on suhtauduttu nuorten neitojen lyyrisissä runoissa, joissa tulevaa avioliittoa on odotettu innolla ja kaipuulla, Hämäläinen kertoo.

Tosin avioitumisen jälkeen äänensävy vaihtuu taas synkäksi. Puolisosta ei yleensä enää puhuta, vaan tilalla on ahdistus, kun miniän on sopeuduttava miehen äidin komentoon.

– Runoja on kerätty Karjalasta, jossa on eletty tiettömillä taipaleilla ja elämä ollut ankaraa, joten miehet ovat olleet paljon poissa metsällä, kalassa ja kauppamatkoilla. Äidit ovat oikeassa elämässä olleet toisella tavalla kotipiirissä läsnä, Hämäläinen pohtii.

Poikien äidit kuvataan usein lämpöisinä. He ovat pyyteettömiä, antavat sikailut anteeksi, pelastavat jopa kuolemalta.

Tytärten suhde omaan tai miehensä äitiin on kirpeämpi. Miniät saavat kylmää kyytiä, Louhi käy kauppaa tyttärestään, Ainon äiti suostuttelee tytärtään epämieluisalle miehelle.

Romanttista rakkautta näkyy kalevalamittaisessa runoudessa hyvin vähän, mutta toisin kuin nykysilmin voisi olettaa, kosiminen on silti innostanut runonlaulajia pitkin Suomenniemeä.

Kosintarunoja tunnetaan laajalti, ja niissä miesten on pitänyt läpäistä toinen toistaan käsittämättömämpiä suorituksia ennen kuin äiti on luovuttanut tyttärensä. On pitänyt pyytää Hiiden hirvi tai takoa ihmeitä tuottava sampo.

Kun homma on hoidettu, naimaonnea ei kuvailla. Happy end -tyyppinen ihanuus ei kuulu taruvarastoomme. Tehtävä tehty ja se siitä.

Kuivaa suhtautumista romantiikkaan selittää osin se, että kansanrunoja kerättiin seuduilta, joissa oltiin jäljessä muusta Euroopasta ja kaupungeista.

1800-luvun porvarillisten ihanteiden mukaan oli tärkeää löytää puoliso, johon tuntee vetoa, ja tätä modernisaatio ja viihdeteollisuus ovat myöhemmin korostaneet.

Runojen keruuseuduilla elettiin kuitenkin esimoderneissa yhteisöissä. Niissä avioliiton tärkein tehtävä oli taata toimeentulo ja perheen, talon ja yhteisön jatkuvuus.

– Romanttisen rakkauden ideaali ei tähän maailmaan kuulunut, Hämäläinen kommentoi.

– Toisaalta se, ettei helliä tunteita puolisoiden välillä näy suomalais-karjalaisissa runoissa, ei tarkoita, etteikö niitä olisi ollut.

Kyllä Karjalan syrjäseuduillakin sänkypuuhat kiehtoivat. Kansanrunoista löytyy roiseja seksirunoja ja lemmennostatusrunoja, joissa puhutaan avoimen myönteisesti sukupuolielämästä. Se ei vain yleensä kytkeydy avioliittoon tai kosintaan.

Suomalaisissa seksi- ja lemmennostatusrunoissa nainen voi olla halukas ja aktiivinen, ei siis pelkkä siveä halun kohde, kuten monissa kansainvälisissä verrokeissa.

Meidän runojemme nainen ei myöskään ole viettelijätär, vaan päinvastoin, kirjoittaa Siikala: neitoja varoitellaan lemmen traagisista seurauksista. Vieraan matkaan ei pidä lähteä. Runoissa esiintyvä mies on todennäköisemmin raiskaaja kuin tuleva vastuullinen perheenisä.