Haastattelin tänään ilmestyneeseen lehteen näkövammaista muusikko Mikko Herrasta.
Herranen on ollut syntymästään saakka lähes sokea. Silti hän on opetellut omatoimisesti soittamaan useampaa instrumenttia ja perustanut oman studion. Mies käyttää tietokonettakin kuin vettä vain. Hurjaa, mietin.
Haastattelun loppupuolella tuli kohta, joka pysäytti. Herranen pyysi minua kuvittelemaan, että viettäisin yhden päivän silmät kiinni. Yrittäisin selvitä edes normaaleista askareistani. Mietin itseäni sokkona töissä, kaupungilla ja kotona. Kuinka vaikeaa se voisi olla?
Kysymys jyskytti takaraivossani vielä kotonakin. Lopulta päätin ottaa haasteen vastaan, lievemmässä muodossa tosin. Vietin kolme tuntia tiistai-illastani sokkona. Ironista sinänsä, että kokemus avasi silmäni täysin uudelle maailmalle.
Pyysin ystäviäni valvomaan toimintaani. Ensin he hihittelivät idealle, mutta lupasivat lopulta opastaa minua vaikeissa paikoissa. Olimme siis ystävieni asunnossa, kun suljin silmäni ja aloitin kokeen.
Istuskelin sohvalla, ja kuuntelin ohi menevän raitiovaunun ääntä. Tasainen kolina kuulosti rauhoittavalta. Rauhallinen tunnelma katosi nopeasti, kun ystäväni ilmoittivat, että on aika lähteä liikkeelle.
Minut valtasi lähes halvaannuttava turvattomuuden tunne. Yksi kokeen valvojista on ollut paras ystäväni lähes 20 vuotta, ja luotan häneen normaalisti kuin kallioon. Silti minun oli vaikea olla pelkäämättä. Hidastelin, ja kyselin taukoamatta edessä olevista esteistä. Autojen äänet kuuluivat niin läheltä, että pelkäsin varpaideni liiskaantuvan niiden renkaiden alle. Helsingin Kallion kuhina tuntui sotatantereelta.
Suuntasimme vaivalloisen kulkumme toisten ystävieni asunnolle. En ollut itse käynyt asunnolla aiemmin, joten eräs ystävistäni koetti kuvailla paikkaa minulle. Hän kertoi tarkasti huonekalujen sijainnista ja huoneiden värimaailmasta. Väitän silti, etten tunnistaisi asuntoa muiden vähänkään samannäköisten joukosta. Löytäisin sen hajun perusteella. Ystävieni talon rappukäytävässä oli pistävä tuoksu. Se jäi mieleeni niin selvänä, että tunnistaisin sen varmasti uudestaan.
Ystävieni asunnosta jatkoimme matkaa erääseen tuttuun baariin. Istuessamme terassilla kiinnitin erityistä huomiota musiikkiin. Huomasin takovani rytmiä jalallani ja huojuvani musiikin tahdissa edestakaisin. Näytin varmasti oudolta, mutta en enää kiinnittänyt huomiota siihen, miltä näytin ulkopuolisille. Minun oli ilmeisesti helppo unohtaa oma visuaalinen ulottuvuuteni näkyvän maailman puuttuessa.
Välillä minulla oli vaikeuksia seurata ystävieni vilkkaasti solisevaa keskustelua, sillä musiikin viettelevä sointi vei täyden huomioni. Normaalisti puhelias tyttö istui nyt hiljaa. Vaikeuksia tuotti musiikin lisäksi toinenkin asia. En avannut suutani, sillä voinut olla varma, kuuntelivatko ympärillä olevat ihmiset juttujani. Ystäväni eivät tajunneet, että en pystynyt näkemään heidän hyväksyviä päännyökyttelyjään tai epäuskoisia ilmeitään. Olisin tarvinnut erilaista palautetta.
Illan edetessä tunsin kosteuden lisääntyvän ilmassa. Pystyin haistamaan ja tuntemaan, että sade oli tulossa. Pian ystäväni ilmoitti, että pahaenteiset pilvet lähestyivät kovaa vauhtia. Vartti myöhemmin satoi kaatamalla. En ollut koskaan aiemmin tajunnut, että sateen aistii näkemättä tummaa taivasta. Olin aina keskittynyt etsimään vain visuaalisia merkkejä.
Ilmeisesti koe oli rankka myös ystävilleni, sillä he laskivat minuutteja kolmen tunnin määräajan loppumiseen. Kun lopulta avasin silmäni, kaikki tuntui oudolta. Olin kuvitellut tupaten täyden baarin lähes tyhjäksi, ja ääniin yhdistämäni vieraat ihmiset täysin erilaisiksi. Oloni muuttui rauhattomaksi. Tuntui siltä, kuin olisin lukenut sykähdyttävän kirjan, ja nähnyt siitä huonosti tehdyn elokuvan. Mikään ei vastannut sitä, mitä olin kuvitellut! Harkitsin hetken, että suljen silmäni uudelleen. Luovuin kuitenkin ajatuksesta, sillä jouduin taittamaan kotimatkani ilman ystävieni apua.
Koe oli rankka, mutta se auttoi minua ymmärtämään yhden asian. Näkemättömyys on monelle suuri taakka, mutta se ei silti ole pelkästään negatiivinen ominaisuus. Mikko Herranen osasi sanoa asian hyvin:
– Nykyajan ihmiset elävät hyvin visuaalisessa maailmassa. Heiltä menee paljon ohi. Kun ei näe, pystyy keskittymään muihin asioihin, ja aistimaan ympäristöä eri tavalla.
Vain kolme lyhyttä tuntia sokeutta kokeilleena voin jo allekirjoittaa Herrasen mietteet. Kun suljin silmäni, muut aistit astuivat estradille. Oli mieltä avartavaa tulkita ääniä, uppoutua musiikkiin, seurata tuoksuja ja aistia sateen tulo iholla. Näkevänä nuo asiat ovat menneet ohi.
On vielä pakko nostaa hattua kaikille, jotka elävät näkövamman kanssa. Elämä ilman näkemistä vaatii suurta rohkeutta ja kärsivällisyyttä. Maailmaa ilman näkökykyä on vaikea kuvitella.
Lopuksi suosittelen vilpittömästi kaikille silmien sulkemista, edes hetkeksi. Meiltä näkeviltä menee paljon ohi, kun keskitymme vain katsomaan. Astu siis pois visuaalisen hallinnasta. Haista, maista, kuule ja tunne senkin edestä!
