Image

Aina puuttumassa



Aina puuttumassa

Mielensäpahoittajaksi haukuttu Veronika Honkasalo saa usein kuulla olevansa ”kasvotusten yllättävän kiva”.
Teksti Anton Vanha-Majamaa
Kuvat Jirina Alanko

Julkaistu Image-lehden numerossa 10/2018

Vuonna 1998 Veronika Honkasalo näki opiskelijavaihdossa Ranskassa, kuinka mieltä osoitetaan. Silloin se ärsytti: Toulousen yliopisto oli kiinni opiskelijoiden lakon takia ja pääsisäänkäynti muurattu tuoleilla. Honkasalon aika oli rajallinen ja hän olisi halunnut keskittyä opiskeluun.

Mutta niin kävi, että jo joulukuussa 1999 Honkasalo osallistui Suomessa pankinvaltaukseen.

Meritan pääjohtaja Pertti Voutilainen oli syksyllä esittänyt, että asiakkaat pitää jakaa kannattaviin ja kannattamattomiin.

Honkasalo marssi megafoni kädessä keskelle Senaatintorin Meritan aulaa kaulassaan lappu, jossa luki ”kannattamaton asiakas”. Toisessa kädessään hän rutisti puhetta pankkien yhteiskunnallisesta vastuusta. Vartija tarttui kainalosta ja lähti retuuttamaan häntä ulos.

Yksi asiakkaista huusi Honkasaloa taluttaneelle vartijalle: Älkää viekö sitä pois, sillä on nyt tärkeää sanottavaa!

Seuraavana päivänä Helsingin Sanomat kirjoitti tapauksesta, että ”joukon johtajana toimineen uskontotieteiden opiskelija Veronika Honkasalon mukaan opiskelijoita ärsyttää pankeissa etenkin internetin käytön suosiminen ja palvelumaksujen holtiton kasvu”.

Lehti myös siteerasi Honkasaloa:

”Itse ajattelen tässä myös isovanhempiani, jotka eivät käytä edes Solo-maksuautomaattia. Miksi ihmiset pitää jakaa kasteihin? Ei kaikilla ole internetiä, vaikka pankit niin luulevat.”

Veronika Honkasalo liittyi vasemmistoliittoon maanantaina 18. huhtikuuta 2011. Hän muistaa päivämäärän hyvin, sillä edellisenä päivänä pidettiin eduskuntavaalit.

Vaalisunnuntai oli ollut kaunis ja aurinkoinen, lämpötila käynyt Honkasalon kotikulmilla Tapulikaupungissa yli 10 asteessa. Ilma oli sees.

Aiemmin päivällä Honkasalo oli käynyt antamassa äänensä vihreiden Zahra Abdullalle.

Televisiossa Matti Rönkä kävi läpi lukuja, jotka eivät olleet enää hetkeen muuttuneet.

Kokoomus 44, -6. Sosiaalidemokraatit 42, -3. Perussuomalaiset 39, +34.

”Tänään on tilipäivä”, Timo Soini huusi televisiossa kannattajilleen, jotka mylvivät nyrkit ja pirunsarvet ojossa. Persuista oli tullut yhdessä yössä valtapuolue, jonka kannatus oli lopulta 19,05 prosenttia.

Honkasalo oli omistanut viimeiset kymmenen vuotta elämästään ihmisoikeuksille. Hän oli osallistunut mielenosoituksiin, työskennellyt Amnestyssa ja kirjoittanut väitöskirjan monikulttuurisuudesta.

Nyt yhdeksi Suomen isoimmista puolueista oli noussut ryhmä, jonka puheenjohtaja vastusti aborttia ja toiseksi suurin ääniharava oli tuomittu uskonrauhan rikkomisesta sekä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Honkasalo avasi Facebookin ja kirjoitti: ”Itkettää hurjasti, mutta nyt taistelutahto nousee. Lupaan ja vannon että aion aktivoitua poliittisesti.”

Seuraavana päivänä Veronika Honkasalo lähetti jäsenhakemuksen vasemmistoliittoon, jota johti tuolloin Paavo Arhinmäki. Vasemmistoliitto oli hävinnyt vaalit. Se sai kahdeksan prosentin kannatuksellaan 14 eduskuntapaikkaa, mutta sillä ei ollut Honkasalolle väliä. Hän tuli vasemmistolaisesta perheestä ja puolue tuntui loogiselta kodilta. Vasemmistoliitto edusti Honkasalolle tärkeitä asioita: tasa-arvoa, tuloerojen pienentämistä ja universalistisen hyvinvointivaltion ideaa.

Honkasalo oli aiemmin ollut tyypillinen oman sukupolvensa edustaja. Yhteiskunnallisesti aktiivinen, puoluepoliittisesti ei. Kannanotot olivat rajoittuneet mielipidekirjoituksiin ja mielenosoituksiin.

Elämä muuttui. Honkasalo valittiin heti vuonna 2012 kaupunginvaltuustoon ja vuonna 2015 kaupunginhallitukseen. Vuonna 2014 hänestä tuli valtuustoryhmän puheenjohtaja ja 2016 vasemmistoliiton varapuheenjohtaja. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa hän jäi ensimmäiselle varasijalle.

Samalla hän aktivoitui sosiaalisessa mediassa ottamalla yhä suoremmin kantaa arjessa kohtaamaansa rasismiin ja seksismiin. Media nosti Honkasalon hatarasti perustelemia väitteitä tikunnokkaan ja hommaforumilaiset heittivät bensaa liekkeihin. Veronika Honkasalosta tuli vauhdilla kansakunnan virallinen mielensäpahoittaja.

Café Harlekiini on kuin huoltoaseman kahvio ilman huoltoasemaa. Porthaninkadulla Kalliossa sijaitsevassa ravintolassa leivät pakataan yhä elmukelmuun ja kauramaitoa on turha kysellä.

Kaupunginvaltuuston aamukoulusta paikalle saapunut Veronika Honkasalo, 43, kaataa vissyä lasiinsa ja päivittelee, ettei paikka ole muuttunut 1990-luvun alusta. Silloin Honkasalo opiskeli parin korttelin päässä Kallion ilmaisutaidon lukiossa ja kävi täällä usein.

Honkasalo tuli Kallioon Siuntiosta, jonne hän muutti virkamiesisänsä ja lääkäriäitinsä kanssa seitsemänvuotiaana. Hän kävi ruotsinkielistä koulua yhtenä harvoista suomenkielisistä ja peitteli suomenkielistä, kirkkoon kuulumatonta perhettään, jonka pihasta ei löytynyt uutta farmarivolvoa.

Kallion lukiossa koulupäiviä sen sijaan leimasi vimmainen pyrkimys olla oma uniikki lumihiutaleensa.

”Juuri minun elämäni piti olla erityistä ja juuri minun elämästäni piti löytyä kamalia kokemuksia. Mitä kamalampia, sen hienompaa.”

Honkasalo, jonka teatteriharrastus alkoi Siuntion teatterikerhosta kahdeksanvuotiaana, halusi taiteilijaksi. Hänen tätinsä Pirjo Honkasalo on palkittu elokuvantekijä. Isosisko Laurasta tuli myöhemmin kirjailija, kymmenen vuotta nuoremmasta pikkusisko Feliciasta kuvataiteilija.

Kallion lukiossa vallitsi voimakas hierarkia teatterialan tulevien ammattilaisten ja muiden välillä. Lukio panosti Honkasalon mielestä näkymättömillä tavoilla oppilaisiin, joille Teatterikorkeakoulu oli todennäköinen seuraava askel.

Honkasalo kuului muihin. (Hänkin haki lukion jälkeen TeaKiin näyttelijäntyönlinjalle kolmeen otteeseen, mutta karsiutui pääsykokeissa ja päätyi yliopistolle lukemaan uskontotiedettä.)

Yksi hierarkiaa ylläpitäneistä oli näyttelijäntyön opettaja, jonka on myöhemmin uutisoitu ahdistelleen oppilaitaan vuosien ajan.

”Hän valikoi lempioppilaansa ja sanoi, että susta tulee jotain suurta, mä autan sut eteenpäin, sä pääset TeaKiin.”

Honkasalo ei päässyt opettajan suosioon ja se harmitti.

”Jouduin katsomaan sivusta, kun muut saivat päärooleja opettajan omituisissa näytelmissä, joissa kaikki huohottaa ja kuolaa ja ryömii.”

Tammikuussa 2018 opettaja sai potkut. Honkasalon ensimmäinen ajatus oli: miksen sanonut mitään?

Totuus tulee lasten suusta, sanotaan. Hiljattain Veronika Honkasalon 12-vuotias tytär kysyi äidiltään, tietääkö Juha Sipilä, kuka Honkasalo on. (Sitä ennen hän kysyi, tietääkö Sauli Niinistö.) Honkasalo ei osannut vastata.

Tytär ilmoitti: Jos Sipilä tietää, se varmasti ajattelee, että sä olet todella ärsyttävä tyyppi.

Hän oli katsonut äitinsä valtuustopuheenvuoroa netistä ja antoi palautetta: Äiti! Taas sä olit niin sairaan vihainen!

Suomen Kuvalehti julkaisi 23.10.2015 Vappu Kaarenojan ja Aurora Rämön artikkelin otsikolla Mitään ei saa enää sanoa – suomalainen loukkaantuu aina. Juttu käsitteli 2010-luvun kiivastunutta keskustelukulttuuria ja sitä, kuinka asioista pahastuminen jakaa ihmiset toisiaan vastaan sotiviin heimoihin.

Yhdeksi heimopäälliköksi nostettiin Veronika Honkasalo, joka oli jutun mukaan ”suurimman luokan loukkaantuja”. Kuukauden aikana Honkasalo oli pahastunut Twitterissä yhteensä viidestäkymmenestäkahdesta mediassa lausutusta kommentista.

Lukumäärää selitti Ylen A2-ilta, jota kaupunginvaltuutettu kommentoi aktiivisesti, mutta määrä vastasi monien jakamaa mielikuvaa Honkasalosta kärkkäänä ja helposti provosoituvana keskustelijana, joka ei väsy puhumaan jälkikolonialismista ja intersektionaalisuudesta ja omien etuoikeuksien tunnistamisesta ja rakenteellisesta syrjinnästä.

Honkasalo on ammatiltaan nuorisotutkija, mutta Twitterissä hän vaikuttaa välillä enemmän aktivistilta, vieläpä sellaiselta, jolle totuudessa pysyminen on toissijaista.

Hän myöntää, ettei Twitter sovellu ”pidempään analyysiin”. 140 tai 280 merkkiin ei mahdu kuin yksi ajatus, eikä sekään hyvin.

Tunnetuin esimerkki huonosti mahtuneesta ajatuksesta on tammikuulta 2016. Teemu Selänne oli jakanut Aleksi Valavuoren maahanmuuttovastaisen kirjoituksen ja vaatinut loppua ”hyysäykselle”. Honkasalo twiittasi pian kiekkolegendan jälkeen näin:

”Jääkiekkopiirien joukkoraiskauskulttuurista on kirjoitettu vain vähän. Enkä ole nähnyt kiekkoilijoiden ottavan siihen kantaa. Jännä.”

Media kysyi yhteen ääneen: Mtäh? Iltalehti kävi läpi raportoidut tapaukset ja totesi, etteivät tilastot tue Honkasalon väitettä. Ilta-Sanomat haastatteli kiekkovaikuttajia Jukka Jalosesta Kalervo Kummolaan, jotka pöyristyivät väitteestä yhteen ääneen.

Honkasalo joutui selittelemään kirjoitustaan vielä samana iltana ja harmitteli, ettei merkkirajoitusten vuoksi voinut argumentoida asiaansa huolella. Twitterissä hän toisti kriitikoille samaa viestiä:

”Viittaan tällä Kanadassa ja Jenkeissä tapahtuneeseen väkivaltaan. Kannattaa tutusta kv-artikkeleihin asiasta.”

Toinen kiusallinen tapaus oli saman vuoden syksyltä. Honkasalo todisti mielestään junassa, kuinka konduktööri tarkasti liput vain vaunussa olleilta irakilaistaustaisilta miehiltä.

Valtuutettu puuttui tilanteeseen ja kirjoitti siitä myöhemmin Facebookiin saatesanoin: ”Rasisminvastaiset kampanjat ovat yksi askel, mutta ne eivät riitä. Myös henkilökunnan rasisminvastaista täydennyskoulutusta tarvitaan. Että ping vain Pekka Sauri ja HSL:n luottamushenkilöt. Jotain tarttis varmaan tehdä?! #puutuaina”

Myöhemmin VR:n turvakameroista kävi ilmi, että kaikkien vaunussa olleiden matkaliput oli tarkastettu. Honkasalo lisäsi FB-postaukseensa VR:n edustajan lausunnon ja poisti lopulta koko statuksen. (Myös rasistinen kommentointi lähti kuulemma lapasesta.) Hän pahoitteli tapahtunutta uudessa päivityksessä ja myönsi tulkinneensa tilanteen virheellisesti.

Nyt Honkasalo sanoo:

”Tulkintani oli ylireagointia, mutta se ei poista etnisen profiloinnin ongelmallisuutta.”

Tänä kesänä Honkasalo nosti myräkän, joka oli jättää vuoden takaisen Kiira-myrskyn varjoonsa. Helsingin Sanomissa työskennellyt toimittaja Arttu Seppänen kritisoi arviossaan Flow’ssa esiintyneitä Patti Smithia sekä Lauryn Hilliä ja kiitteli Grizzly Bearia sekä Arctic Monkeysia.

Honkasalo näki tämän sukupuoli- ja ihonväriasiana ja twiittasi:

”Jännästi toimittaja haukkuu maanrakoon nimeomaan kokeneet naisartistit ja kehuu vuolaasti miesartisteja. Miten onkaan niin että just valkoiset jäbät pelastivat valkoisen jäbän Flown? (hymiö)”

Avaus poiki satoja reaktioita. Seppänen piti kommenttia ”loukkaavana ja tarkoitushakuisena”, hänen silloinen esimiehensä Katarina Baer puolusti festariarviota ”terävänäköisenä ja osuvana” ja feministisistä kannanotoistaan tunnettu koomikko Iikka Kivi totesi, että Honkasalo antaa toiminnallaan lyömäaseita antifeministeille.

Yleinen argumentti oli, että Honkasalo tekee hallaa juuri niille aatteille, joiden suurimpana puolestapuhujana hänet tunnetaan.

Kuukautta myöhemmin Honkasalo ei pahoittele eikä kadu.

Hän toistaa moneen otteeseen, että twiitti ja siihen tulleet kommentit tulee nähdä kokonaisuutena, joka kertoo yhteiskunnan valtarakenteista.

Hän myös siteeraa Claes Anderssonin kirjassaan Mina tolv politiska år esittämää ajatusta siitä, että poliittinen keskustelu on Suomessa varovaista. Taiteessa on lupa epäonnistua, ja juuri se tuottaa uutta ja innovatiivista taidetta.

”Jo se, ettei ole hiljaa, vaan sanoo, mitä ajattelee, ärsyttää monia. Naispoliitikoilta kysytään, että eikö olisi ollut helpompaa olla hiljaa”, Honkasalo sanoo.

Jos Hesarin Flow-kritiikkejä olisi vasemmistolaisen naisen sijaan moittinut vaikka Tuomas Enbuske, reaktiot olisivat siis olleet Honkasalon mukaan erilaisia. Honkasalo kuvailee kriittisten reaktioiden tulvaa ”miesmassaksi”, joka ei suostunut näkemään omaa valta-asemaansa.

”Siitä saisi useammankin gradun, kun analysoisi sen keskustelun ja katsoisi, minkälaisia positioita ihmiset ottivat.”

En ole sosiologi, mutta voin vilkaista.

Suoraan Honkasalon twiitin alle tuli yhteensä 113 vastausta. Nimien ja profiilikuvien perusteella vastaajista 77 oli miehiä. Heistä neljä suhtautui Honkasaloon myönteisesti ja 51 kielteisesti, loput olivat neutraaleja tai puhuivat ohi aiheen. Naisia oli 15 ja heistä kolme suhtautui myönteisesti, viisi kielteisesti.

Loput esiintyivät nimimerkkien takaa ja suhtautuivat Honkasalon avaukseen pääosin kielteisesti.

Naispuolisia kommentoijia oli vain kourallinen, mikä ei tule yllätyksenä. Viha roihahtaa verkossa naisia kohtaan niin herkästi, että feminismin kaltaisiin kuumiin perunoihin koskemista varotaan. Honkasalo on jo itsessään tulikuuma pottu. Hän väittää, että hänellä on somessa paljon seuraajia, jotka tykkäävät hänen avauksistaan, mutta eivät uskalla tykätä.

”Mä olen ikään kuin vihamagneetti, jonka vaikutuspiiriin muut eivät uskaltaudu.”

Veronika Honkasalo on kuin viidakon siimeksessä viihtyvä metsästäjä, jolla on veitsi toisessa kädessä ja toinen pitelee yhteiskuntaa kurkusta. Aina välillä hän tökkää veitsen yhteiskunnan kaulaan ja katsoo silmät ymmyrkäisinä ulos vuotavaa niljaa: antifeminismiä, muukalaisvihaa ja huorittelua.

Suorat uhkaukset hän ilmoittaa poliisille, solvauksiin hän saattaa vastata tekstarilla tai soittamalla. Toistaiseksi niistä ei ole seurannut mitään.

Kun vuoto on tyrehtynyt ja haava arpeutunut, hän tökkää uudelleen. Provosoituneenako?

”Kyllähän varmaan kaikki poliitikot tekee sitä”, Honkasalo vastaa.

”Kun näen, miten asioista puhutaan ja millaisia termejä käytetään, varmasti provosoidun. Mutta on myös kysymyksiä, joissa jään miettimään ulostuloani pidemmäksi aikaa.”

Monet ärsyyntyvät avauksista mutta jäävät seuraamaan. Tässä korostuu Honkasalon poliitikkopuoli: hän kerryttää seuraajia olemalla räväkkä.

”Politiikassa on tärkeetä, että sulla on poliittista hoksnokkaa. Että pystyt erottelemaan, mikä on kiinnostava kysymys ja mikä on siihen hyvä näkökulma.”

Flow-twiitistä syntynyt somemyräkkä oli Honkasalon mielestä osoitus siitä, että hän osui ”arkaan kohtaan”.

”Me voidaan olla eri mieltä siitä, oliko metodi tai tyyli oikea, mutta johonkin olennaiseen se osui.”

Ja tässä näkyy Honkasalon aktivistipuoli. Hän heittää ilmoille hatarasti perustellun väitteen, joka jakaa keskustelijat kahteen leiriin. Puolesta ja vastaan.

Twitter-aktivismin riskinä on, että päätyy Hommafoorumille. Siellä kaikki edellä mainitut kohut toimivat lyömäaseina suvakkia vastaan. Suomen Kuvalehden juttua käytetään yhä todisteena siitä, että Honkasalo on ammattiloukkaantuja.

Toisaalta voi käydä hyvinkin. Flow-keskustelu onnistui ravistelemaan Hesarin kulttuuritoimitusta, joka ynnäsi kesän lukuja ja totesi, että yhteensä 45 festarijutusta naisten kirjoittamia oli 17, miesten 28. Kulttuuritoimituksen silloinen esimies Katarina Baer kirjoitti kolumnissaan journalismin toimivan sitä paremmin, mitä moninaisempi joukko kulttuurikritiikkejä kirjoittaa.

Vaikutti siltä, että tarkoitus oli pyhittänyt keinot. Honkasalon kritiikki oli hataralla pohjalla, mutta lopputulos positiivinen. Valtamedia reagoi kritiikkiin ja maailmasta tuli taas vähän tasa-arvoisempi.

Rajat toistuvat Veronika Honkasalon puheessa. Lapsuuden Siuntio jakautui suomen- ja ruotsinkielisiin, lukiossa oli suositut ja kaikki muut. Ranskassa puhuttiin rajat ylittäneistä paperittomista ja Suomessa pankit jakoivat ihmisiä kasteihin.

Ja nyt hän asuu Tapulikaupungissa, jonka Tapaninkyläntie erottaa Tapanilasta. Tapulissa on pubit ja Puistolan rauhaton juna-asema. Etelässä Tapanilan puolella on idyllinen koulu ja kauniita omakotitaloja.

Honkasalo puhuu mielellään kotikaupungistaan ja siitä, kuinka se kohtelee kaupunginosia eriarvoisesti. Hän puhuu asema-alueiden rauhattomuudesta, seurakuntakotien ja terveysasemien lakkauttamisesta ja siitä, kuinka kantakaupunkilaiset valtuustolaiset eivät aina ymmärrä, millaista lähiöelämä on.

Tämä on hänen poliittisen työnsä ydintä. Mutta kuten nykyään näyttää olevan tapana, Honkasalon Twitter-sekoilut ovat saaneet välillä niin paljon huomiota, että muu on jäänyt varjoon.

Valtuustokollegat pitävät Honkasaloa tiukkana ja vaativana.

Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Paavo Arhinmäki kuvailee häntä vahvaksi poliitikoksi, joka ei anna hyppiä nenille ja uskaltaa nostaa kontroversiaaleja kysymyksiä esille. Hän tunnistaa, että Honkasalon tyyli ärsyttää monia. Monelle se näyttäytyy myös närkästymisenä ja provosoitumisena.

”Itsekin provosoidun helposti”, Arhinmäki sanoo.

”Jos politiikka ei ole sulle pelkkää peliä, on luonnollista, että turhaudut. Enemmänkin kaipaisin politiikkaan sitä, että laitetaan tunteet peliin.”

Anna Vuorjoki nousi Veronika Honkasalon tilalle vasemmistoliiton valtuustoryhmän puheenjohtajaksi vuonna 2017. Honkasalo oli hoitanut työlästä pestiä yli kolme vuotta ja luopui siitä vapaaehtoisesti.

Vuorjoki ei halua kommentoida provosoitumista mutta tunnistaa, että tunteet kuuluvat politiikkaan.

”Veronika on hyvin taitava nostamaan somessa keskusteluun jokapäiväisen arjen epäoikeudenmukaisuuksia. Monet kokevat sen kärkkääksi. Hänen tyylinsä on erilainen kuin omani, mutta en koe, että siinä olisi mitään pahaa.”

Apulaispormestari Pia Pakarinen kokoomuksesta pitää Honkasalon tyyliä tiukkana, tiukkapipoisenakin.

”Onhan hän vähän opettajamainen. Tykkää opettaa muita, että miten asiat on. Joissain tilanteissa häiritsee sellainen akateeminen retoriikka – ei kasvotusten, mutta somessa. Että hän on tavallaan vähän parempi kuin muut. Tiedän, että muita se saattaa ärsyttää paljon minua enemmän”, Pakarinen sanoo.

”Mutta mä tykkään sen tyylistä. Eka vaikutelma on, että tiukka bitch. Mutta sitten löytyy huumorintajua.”

Itse Honkasalo pitää poliitikon uransa tärkeimpänä hetkenä marraskuuta 2017, jolloin kaupunginvaltuustossa päätettiin, että paperittomien saamia terveyspalveluita Helsingissä laajennetaan.Pohjalla oli Honkasalon, Leo Straniuksen ja Thomas Wallgrenin allekirjoittama aloite.

Asiasta käytiin viiden tunnin mittainen debatti, jota Honkasalo kuvailee ”järkyttäväksi”.

”Järkytti se tapa, miten toisten ihmisten ihmisarvoa täysin kyseenalaistetaan ja olemassaolon oikeutus kiistetään vain sen takia, että heillä sattuu olemaan tietynlainen status.”

Tänä vuonna hän on muun muassa vastustanut sote-uudistusta, puolustanut maksutonta toisen asteen opiskelua ja kritisoinut Helsingin kaupungin asuntojen vuokrantasausjärjestelmää, jossa vuokrankorotukset määritellään alueiden markkinavuokrien mukaan.

Honkasalon yksi iso vaaliteema ensi kevään eduskuntavaaleissa on ”politiikan palauttaminen politiikkaan”. Sillä hän viittaa oikeistopuolueiden retoriikkaan, jossa leikkaukset koulutuksesta, terveydenhuollosta tai sosiaalipalveluista nähdään välttämättöminä, pragmaattisina ja realistisina. Niiden esitetään pohjautuvan järkeen, ei ideologiaan. Tätä vasten vasemmistoliiton talouspolitiikka nähdään pehmeänä, irrationaalisena ja utopistisena. Vassarit kun vastustavat leikkauksia eivätkä pidä valtionlainaa samanlaisena mörkönä kuin oikeistopuolueet.

”Kaupunginhallituksessa meille saatetaan sanoa, että otetaan asiat asioina ja luotetaan asiantuntijatyöhön. Siellä unohdetaan se, että virkamiehet valmistelevat asian, ja meidän työmme on nimenomaan tehdä valmisteluiden pohjalta arvovalinta.”

Honkasalo kiihtyy kertoessaan vuoden 2015 olohuonetentistä, jossa ehdokkaille annettiin kynä ja paperia. Tehtävä oli päättää, mistä leikataan, koska ”tulevalla vaalikaudella leikkaukset ovat välttämättömiä”.

Honkasalo turhautui ja huomautti, että tehtävänanto nojaa vallitsevaan talouskuria kannattavaan oikeistolaiseen politiikkaan, jota hän ei jaa. Miksi eteemme lätkäistään tällainen tehtävä ottamatta huomioon säästöjen hyvinvointivaikutuksia tai sitä, miten ylipäätään olemme tässä tilanteessa, hän kysyi.

Muut panelistit katsoivat Honkasaloa hölmistyneinä. Paneelin vetäjät ehdottivat, että ehdokkaat nyt vaan tekisivät työtä käskettyä. Siihen Honkasalon oli tyytyminen.

Honkasalo on huolissaan siitä, että siinä missä muut tekevät ”realistista järkipolitiikkaa”, vasemmiston avaukset nähdään lähtökohtaisesti ideologisena venkoiluna. Ikään kuin oikeistohallituksen taustalla ei olisi ideologiaa lainkaan.

Erityisen hankala tilanne on hänen mukaansa vasemmistolaisella naisella. Honkasalo on paitsi hankala niskuroija, joka ei suostu ottamaan laskinta käteensä, myös ”ammattiloukkaantuja” ja ”bitch”.

Saatanan feministi, kuten Jari Halonen asian ilmaisi Perjantai-ohjelman kulisseissa 2016.

Perjantai-ohjelmassa puhuttiin muustakin. Teemana oli väkivalta, vieraina Halonen ja Honkasalo. Juontaja Pekka Vahvanen uteli kaupunginvaltuutetun kohtaamasta väkivallasta, mutta Honkasalo kieltäytyi tarkentamasta.

Niin hän teki myös Amnestyn vaali-illassa viime eduskuntavaalien alla. Se koski naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Paneelissa olivat Honkasalon lisäksi muun muassa Arja Juvonen (ps), Johanna Sumuvuori (vihr) ja Nina Suomalainen (kok).

Naiset yksi kerrallaan avautuivat kokemastaan väkivallasta. Honkasalo kertoo, että hänen mikrofoninsa rupesi tärisemään. Hänellä oli tarina, jota hän ei halunnut kertoa.

”Ajattelin, että apua, nyt pitäisi munkin avautua näistä mun kokemuksistani, läväyttää ne tähän pöytään.”

Honkasalo päätti olla avautumatta.

”Politiikka on koko ajan kokemuksellisempaa. Helposti unohdetaan, että kaikki eivät ole tasavertaisessa asemassa jakamassa kokemuksiaan. Kaikki eivät ole yhtä vahvoja. Mulla on myös mun lapset, joiden tulevaisuutta joudun miettimään.”

Eikä hän avaudu nytkään, kun kysyn, liittyikö väkivalta mahdollisesti vuonna 2014 päättyneeseen avioliittoon.

Avioerostaan hän kertoo lähinnä, että sen vuoksi 2014 oli hänen elämänsä ”vaikein vuosi”. Kotona neljä- ja kahdeksanvuotiaat lapset kaipasivat jatkuvasti huomiota. Samaan aikaan piti käydä töissä, edistää tutkijanuraa, pyörittää arkea ja vetää valtuustoryhmää vaikka tuntui, että hän voisi olla ”makkaratehtaassa töissä putkittamassa nakkimakkaroita”. ”Älyllinen kapasiteetti oli aika minimissä.”

Honkasalolla ja hänen entisellä aviomiehellään on yhteishuoltajuus, mutta käytännössä Honkasalo tekee kaiken yksin, sillä mies on muuttanut takaisin kotimaahansa Azerbaidžaniin. Honkasalo vie lapset Bakuun noin kerran vuodessa, kunnes he ovat sen ikäisiä, että voivat matkustaa keskenään.

”Nykyään sanotaan, että ihmiset eroavat liian helposti. Mä ajattelen ennemmin, että ihmiset sinnittelevät käsittämättömissä olosuhteissa ihan liian pitkään”, Honkasalo sanoo.

Perusarki on ajoittain ”helvetin raskasta”. Joskus olisi kiva, että joku muu jahtaisi lapsia nukkumaan tai kävisi teinivääntöä läpi. Pudotukset ovat kovia, ja silloin Honkasalo saattaa miettiä, että hän tarvitsisi enemmän apua.

Useimpina päivinä hän silti iloitsee uudesta kolmen hengen ja yhden labradorinnoutajan perheyksiköstään, vaikka harmitteleekin, ettei saanut lisää lapsia, kuten joskus ajatteli. Hän sanoo, että olisi ollut kuopuksensa kanssa ”ehkä eri tavalla”, jos olisi tiennyt sen olevan viimeinen.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen on hänelle henkireikä.

”Politiikassa pääsen toteuttamaan itseäni. Saan siitä voimia olla kotona parempi äiti.”

Tapaansa tehdä politiikkaa Honkasalo kuvailee ”kotikutoiseksi”. Hän sanoo katsovansa sivusta, kuinka kollegat isommista puolueista brändäävät itseään viestintäfirmojen avulla, miettivät asuvalintansa jokaiseen lehtihaastatteluun ja tv-visailuun.

”Jos on poliittinen kriisi, niin äkkiä buukataan naistenlehtihaastattelu ja söpöillään jossain ihanassa villapaidassa. Kyllä mä uskon, että sparrausta pitää hakea viestinnän ammattilaisilta, mutta jos se muuttuu täysin mainostoimistovetoiseksi, siitä häviää itse politiikan teko”, Honkasalo sanoo.

Silti hän harmittelee, ettei onnistu somessa olemaan hauska kuin meemuileva Li.

”Viime eduskuntavaaleissa taustatiimini sanoi, että tuo enemmän persoonaa esiin, enemmän tunnekaarta, kerro itsestäsi, ei kukaan jaksa noita tommosia kuivia tutkijajuttuja lukea. Tosi usein ihmiset sanovat luulleensa mua tiukkapipoksi, mutta kasvotusten olenkin hauska ja kiva”, Honkasalo sanoo.

”En mä pysty vaikuttamaan siihen, miten mut sukupuoleni takia määritellään. Pitäisikö mun pehmentää imagoani ottamalla jotain pehmeitä pörröisiä villapaitaselfieitä ja sanomalla, etten mä oikeasti ole näin ärhäkkä, vaan tosi kiva, ja uskon, että kaikesta pitää keskustella enkä halua kenellekään pahaa.”

Se, ettei Honkasalo näytä somessa hauskaa puoltaan, ei tietenkään tarkoita, ettei hän brändäisi itseään.

Sitä hän tekee jatkuvasti twiiteillään, Facebook-postauksillaan ja blogikirjoituksillaan, joissa hän esimerkiksi kertoo tarinoita nuoruutensa mielenosoituksista.

Sitä hän tekee myös kirjalla, joka ilmestyy tammikuussa, sopivasti eduskuntavaalien alla.

Toivon politiikka -nimisessä kirjassa hän kommentoi selfieitä postailevia kollegoitaan ja sitä, kuinka politiikan idea muuttuu ohueksi, jos se tarjoaa vain ”tuunattuja ja brändättyjä asiakaskokemuksia”. Sellaisia, joissa Emmanuel Macron ja Justin Trudeau ovat hakoja.

”Silloin yritetään ratkaista vaikeita kysymyksiä yksinkertaisilla tavoilla.”

Julkaistu: 3.11.2018