Myöhästyjän vakioselitys: ”Kun mä nyt vaan oon tämmönen” – Eikö tapojaan voi silti yrittää edes vähän muuttaa?
Myöhästely on myös myöhästyjälle kauheaa. Hän hermostuu ja alkaa säheltää, unohtaa kännykän tai muun tärkeän kotiin. Hän hahmottaa aikaa eri tavalla kuin minä, eikä voi sille mitään. Se on synnynnäinen piirre, elämänhallinta on ollut vaikeaa, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen.
Rakastan kokata ja leipoa kyläilijöille. Suunnittelen ja teen tarjottavat hyvissä ajoin. Eivätkö ihmiset arvosta sitä, että heidän eteensä näkee vaivaa?
Olen kutsunut ystäviä kylään. Sovittu aika on mennyt, pian tulee 40 minuuttia sovitusta saapumisajasta. Salaatti alkaa nahistua. Katettu pöytä näyttää irvokkaalta. Kurkkua kuristaa. Tunnen itseni pelleksi. Jossain vaiheessa päätän aloittaa yksin, koska on niin nälkä. Sitten kännykkään kilahtaa viesti: ”Sori, liikenneruuhka, kohta siellä!” ”Kohta” tarkoittaa melkein tuntia. Tekisi mieli tekstata: ”Älkää tulko ollenkaan, en jaksa enää odottaa.” Mutta siitä saisi kiukuttelijan maineen.
Moni lähtee kotoa vasta sitten, kun kyläilyaika on parin minuutin päässä. Sitten lähetellään väliaikatietoja. Toiset eivät lähetä viestejä ollenkaan, eivätkä myöskään vastaa minun viesteihini. Heille ei tule mieleen, että saattaisin huolestua, kun mitään ei kuulu. Onko tapahtunut onnettomuus? Kun vieraat lopulta tulevat, yritän peittää mielialani ja tuntea kiitollisuutta, ettei vierailu ala ikävissä merkeissä. Se ei aina onnistu. Joskus käy vielä niin, etten avaa heille ovea.
”Yksi selitti, että koska työelämä on yhtä juoksua ja kellottamista, hän ei kykene siihen enää vapaa-ajallaan.”
Usein saa kuulla sen vakioselityksen. ”Kun mä nyt vaan oon tämmönen.” Eikö tapojaan voi silti yrittää edes vähän muuttaa?
Muutama ystäväni on kunnostautunut. Yksikin, joka myöhästyi ennen kaksi tuntia, myöhästyy nykyään puoli tuntia. Kerran hän tuli ravintolatreffeille myöhässä, tukka märkänä ja tolaltaan. Sateenvarjo oli unohtunut, eikä hän ollut uskaltanut palata hakemaan sitä, etten suutu. Olin jo syönyt alkuruoan ja kirjoitellut harvinaisen rauhallisena päiväkirjaa.
Oli hyvä hetki puhua asiat halki.
Hän kertoi, että myöhästely on myös myöhästyjälle kauheaa. Hän hermostuu ja alkaa säheltää, unohtaa kännykän tai muun tärkeän kotiin ja niin edelleen. Hän hahmottaa aikaa eri tavalla kuin minä, eikä voi sille mitään. Se on synnynnäinen piirre, elämänhallinta on ollut vaikeaa. – Tuo on sun ainoa vika. Jos yrität tosissas olla ajoissa, koska mä otan myöhästymisen niin raskaasti enkä voi sille mitään, niin mä yritän olla ymmärtäväinen, jos myöhästyt, sanoin. Hän lupasi. Lopuksi melkein itkimme.
Toiset ryhdistäytyvät kerran, mutta sitten kaikki jatkuu taas samaan malliin. Yksi selitti, että koska työelämä on yhtä juoksua ja kellottamista, hän ei kykene siihen enää vapaa-ajallaan. – Etkö vois ajatella, että olet menossa palaveriin, josta ei saa myöhästyä? kysyin kerran ystävältäni. Hän katsoi minua ihmeissään. Niin, haluanko että tapaamistani pidetään työnä? Haluanko olla kellonatsi?
”Ehkä tiettyjen tyyppien takia ei kannata valmistautua ollenkaan. Tai kutsun kotiini vain niitä, jotka tulevat ajoissa.”
Tietysti voisi huijata niin, että pyytää vieraat tuntia paria aikaisemmin, mutta tekee kaiken valmiiksi myöhemmin. Silloin he ehkä tulevat ajoissa. Mutta myöhästyjissä on ikävä piirre: he saattavatkin tullakin kun on sovittu, tai ainakin melkein. Ja valmistelut ovat kesken. Ehkä tiettyjen tyyppien takia ei kannata valmistautua ollenkaan? Tai sitten kutsun kotiini vain niitä, jotka tulevat ajoissa. Voihan toisten kanssa pitää yhteyttä kännykkäkeskustelujen avulla. Puhelimesta ei voi myöhästyä.
