Äidin muistisairauden aikana kirjailija Anneli Kanto eli elämänsä rankinta aikaa – ”Ne vuodet menivät hukkaan”

Siilu, siilu, siiiluuuu! Anneli Kanto huhuilee siilejä puutarhaansa kuin emäntä karjaansa. Sitten hän piilottaa kissanruoan niin, etteivät linnut huomaisi. Varsinkin nuorempi siili ymmärtää, että evästä on tarjolla ja taapertaa usein esiin kutsusta – kirjailijan riemuksi.

Anneli Kanto asuu Tampereen Härmälässä omakotitalossaan, lähellä Pirkkalan rajaa. Elämä on rauhallista. Joskus hän huomaa, ettei ole päiviin puhunut muille kuin kissalleen Tinkelle.

Puutarhan vilskeessä on kylliksi viihdettä. Pihalla piipahtaa myös pikkulintuja ja fasaaneja, yksi orava ja jäniksiä. Kerran pienessä puutarhassa seisoi neljä peuraa.

Arjen verkkaisuudesta on hyötyä, silloin on tilaa ajatella. Viime aikoina Kanto on kirjoittanut dekkaria. Aargghh, hän huudahtaa kuvaillessaan ponnisteluja hahmoverkoston setvimisessä. Kanto kuvailee dekkareitaan leppoisiksi arvoituksiksi. Niitä ratkoo meedio Noora Näkijä. Ensimmäinen osa, Haihtuneet, ilmestyi alkuvuodesta, seuraava on ilmestymässä syyskuun alussa.

Häntä on jo ehditty kutsua Suomen Agatha Christieksi, mutta kirjailijaa lempinimi huvittaa. Ehkä nimitys on tarttunut siitä, että hän on maininnut pitävänsä kovasti Christien kirjoista.

– Se on hieman liian arvokas lempinimi, mutta jotain sen suuntaista tavoittelen: nokkela juoni, mielenkiintoisia henkilöitä, viihdyttävästi kirjoitettu, hän juttelee.

Epäsosiaalinen mutta lähestyttävä kirjailija

Dekkareissa kirjailija käyttää kekseliäisyyttään, kun taas historiallisissa romaaneissaan Kanto on syventynyt tunteiden kuvaukseen. Veri­ruusut (2008) kertoi sisällissodan naiskaarteista ja Lahtarit (2017) valkoisista sotilaista. Pyöveli (2015) kuvasi kuolemanrangaistuksen toimeenpanijoita Pohjanmaalla 1600-luvulla.

– Hahmoihin sukeltaminen saattaa vetää mieleni matalaksi. En silti vaivu synkkyyteen, vaikka kirjani eivät varsinaisesti lisää uskoa ihmiskuntaan.

Siksi Kanto halusi jotain tyystin muuta.

– Ei enää verta eikä suolenpätkiä, vaan henkisiä pyrintöjä, kauneutta, rakkautta, taidetta, hän lausuu huvittuneen mahtipontisesti.

Rottien pyhimyksestä (2021) tuli Kannon suosituin teos. Se kertoo Hattulan kirkon keskiaikaisista seinämaalausten tekijöistä.

– Ehkä kirjassa viehättää valoisuus tai sitten ihmisiä kiinnostaa tapahtumapaikka. Ainakin kirkon kävijämäärät ovat kuulemma kolminkertaistuneet, Kanto myhäilee.

72-vuotias kirjailija ajattelee olevansa jo niin vanha, että menestys ei “huippaa päätä”. Hän aloitti romaanikirjailijana vasta 57-vuotiaana.

– On jo suhteellisuudentajua: kaikki on väliaikaista.

Menestyksen taustalla on myös ”jalkatyö”: kun kutsutaan, Kanto saapuu mielellään. Sisällissotaromaaniensa vuoksi hän kävi jopa parissa sadassa tilaisuudessa ympäri valtakuntaa.

Kanto kuvailee itseään epäsosiaaliseksi, mutta hän on ilmeisen helposti lähestyttävä ja vangitseva puhuja. Ihmiset kerääntyvät hänen kertomustensa äärelle. Kannon mukaan ihmisillä on valtava tarve puhua vaietuista asioista, kuten siitä, mitä suvulle sisällissodassa tapahtui.

Kannon on oletettu olevan punaisesta suvusta. Paappa oli kuitenkin pohjanmaalainen suojeluskuntalainen ja mukana valloittamassa Tamperetta.

– Se ei ollut Tampereella kunniakasta, ja taustani nolotti. Pelkäsin myös, että suku suuttuu, jos kerron asiasta. Sama vaikenemisen ja häpeän mekanismi toimi siis itsessäni, hän huudahtaa.

Hän päätti, ettei enää peittele. Kukaan ei suuttunut.

Sisällissodasta on kulunut 105 vuotta. Aihe ei ole jättänyt Kantoa rauhaan. Syksyllä ilmestyy romaani punaorvoista. Kanto teki pari vuotta sitten Helsingin kaupunginteatteriin aiheesta näytelmän, mutta korona katkaisi esitykset.

– Koetan saada pettymyksen sydämeltäni kirjoittamalla sen romaaniksi.

Leskien ja orpojen kohtalo suututtaa

Käsillä on taas aihe, josta harva tietää. Sisällis­sodan jälkeen punaleskien asema oli vaikea: elättäjä oli poissa, kuollut tai vankileirillä, töitä oli vaikea saada ja jos saikin, miten työskennellä, jos kotona oli lapsia.

– Valkoisia leskiä oli noin 2 000, ja he saivat eläkkeen, joka takasi elintason. Punaisia leskiä oli noin 10 000, eivätkä he saaneet mitään. Myös vankileirillä viruvien miesten vaimot olivat leskiä, ja heitä oli enimmillään 80 000.

Köyhäinapua oli tarjolla, mutta jos sitä sai, joutui huoltolain alaiseksi, jonka perusteella lapset voitiin pakkohuostaanottaa. Lapsia laitettiin lastenkoteihin vastoin äidin tahtoa. Noin 2 000 punaorpoa sijoitettiin Etelä-Savoon ja Pohjanmaalle isänmaallisesti ajatteleviin perheisiin. Osittain taustalla oli hyvä tarkoitus, koska lastenkodit olivat karuja ja täynnä. Merkittävintä oli halu rangaista punaisia naisia, Kanto sanoo.

– Heidän ajateltiin olevan kykenemättömiä kasvattamaan lapsia. Yhteydet perheisiin katkaistiin ja sisarukset sijoitettiin erikseen, jotta turmiollinen punainen vaikutus ei jatkuisi.

Punaorvoista moni vaikeni myöhemmin. Kantoa leskien ja orpojen kohtalo suututtaa.

– Suomalaisten on vaikeaa myöntää, että historiassamme on tehty vääriä ratkaisuja tai tehty pahoin.

1970-luvun Tampereen yliopiston kasvatti

Kanto listaa muitakin historiamme häpeäpilkkuja, jotka on yritetty painaa villaisella: Karjalan sodanaikaiset keskitysleirit ja suomalaisten SS-miesten teot natsiarmeijassa.

– Olemme olevinamme niin jalo kansa. Ulkoistamme pahuuden muille kansakunnille, vaikka se asuu meissäkin.

Kirjoittaessaan Kannolla oli mielessään historian kaltoinkohdellut lapset.

– Turvattomien lasten kaltoinkohtelua tapahtuu heti, jos lapsista vastuussa olevilla ei ole pelkoa kiinnijäämisestä tai kunnon seurauksista. Se on karmeaa. Minun oli kirjoitettava tämä kirja lasten takia.

Kannon yhteiskunnallinen omatunto on peräisin 1970-luvun opiskeluajoilta Tampereen yliopistossa. Niinä vuosina käytiin sotaa Vietnamissa, Chilessä oli sotilasvallankaappaus, Kreikassa sotilasjuntta ja Franco ja Salazar olivat vielä voimissaan Euroopassa. Olisi ollut ”pöljää”, jos hän ei olisi kiinnostunut maailman tapahtumista.

– Olen vasemmistolainen. Se ei ole ollut geeneistä tai perheen olosuhteista kiinni, vaan olen siihen omilla aivoillani päätynyt, opettajan ja tehdastyöläisen kasvatti toteaa.

Hänelle vasemmistolaiset arvot tarkoittavat ennen kaikkea solidaarisuutta sekä sitä, että on pidettävä kaikista huolta.

”Kärsimys ei ihmistä jalosta”

Seesteinen elämä kotona vilkkaan eläinkunnan rinnalla on Kannon mieleen.

Hän toivoo, että elämässä ”ei tapahtuisi mitään”. Toisenlaisiakin aikoja on ollut.

Esikoiskirjan ilmestymisen jälkeen elämän mullisti äidin muistisairaus. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan Pala palalta pois – Kertomuksia Alzheimerin taudista (2013), koska se tuntui velvollisuudelta.

– Äiti oli mukava ihminen, jota rakastin paljon. Hän ei olisi ansainnut sellaista vanhuutta, Kanto vakavoituu.

Muistisairautta kesti viisi vuotta, ja sitten äiti kuoli. Ne olivat Kannon elämän raskaimmat vuodet. Mitään hyvää hän ei niistä ajoista löydä.

– Kärsimys ei ihmistä jalosta. Ne vuodet menivät hukkaan. En voinut kirjoittaa mitään, koska hoidin äitiä.

Usein vaikeassa elämäntilanteessa on silti toivoa paremmasta. Muistisairauden suhteen toivoa ei ole. Arjen taitojen katoaminen oli Kannosta kauheaa.

Kanto päätti, että kertoo äidistä ja itsestään kaunistelematta.

– Eräässä kertomuksessa kerään voimia mennäkseni äidin kotiin ja toivon ovea avatessani, että hän olisi kuollut. Minua hirvitti, paheksuvatko ihmiset, että noin rumasti äidistäsi kirjoitat.

Paheksunnan sijaan kirja kokosi taas väen Kannon ympärille. Yhteydenottoja tulee yhä. Se saa hänet tuntemaan, että hän teki jotain, mitä ihmiset tarvitsevat.

Vanhenemisessa on toivoa

Syö kalaa, tee sudokuja ja pidä aivot virkeänä. Kantoa raivostuttavat artikkelit, joissa neuvotaan, miten ehkäistään muistisairautta.

– Tuollaiset neuvot ovat yhtä tyhjän kanssa. Eivätkö muka Mauno Koivisto tai Martti Ahtisaari pitäneet aivojaan virkeänä elämänsä aikana? On sattumaa, kuka muistisairauden saa, hän puuskahtaa.

Hän suomii myös omaisille tarkoitettuja ohjeita: Mieti, onko sinusta muistisairaan hoitajaksi.

– No ei ole, jätänkö omaiseni siis kuolemaan yksin asuntoonsa? Ei meillä ole valinnanvaraa tällaisiin pohdintoihin, ne ovat pakkoja!

Kanto ei tunne huonoa omaatuntoa tai katumusta, eikä äidin ja tyttären väleihin jäänyt harmiteltavaa. Hän teki, mitä pystyi.

– Kun äiti kuoli, en surrut yhtään. Minulle sanottiin, että olet nyt sokissa, kyyneleet tulevat myöhemmin. Ne eivät koskaan tulleet. Olin surrut viisi vuotta, ja sureminen päättyi, kun äidin kituminen loppui, hän sanoo vakavana.

Kun hän pohtii vanhenemistaan, hymy palaa kasvoille.

– Tiedän, että minulle peräseinä paistaa. Jos käy tuuri, minulla on 10 vuotta työaikaa jäljellä.

Hän kertoo katselevansa onnellisena iäkkäitä ihmisiä, jotka tekevät yhä mitä haluavat, kuten Seela Sellaa, 86. Se antaa toivoa: olisipa tuollainen vanhuus!

– Olen sanonut lapsilleni, että jos läppärini ääreen kuolen, älkää surko, se on hyvä lähtö! Tämä ei ole vitsi vaan totuus.

Musta kissa hiipii vaivihkaa keittiön pöydälle, istahtaa pöydän kulmalle ja katsoo tietyn kaapin suuntaan. Kirjailija naurahtaa lempeästi ja nousee hakemaan herkkupaloja.