Image

Ahdistunut tahtoo kaiken

2


Ahdistunut tahtoo kaiken

Julkinen ilmastoahdistuksella kerskailu ottaa päähän Veera Luoma-ahoa.
Teksti Veera Luoma-aho
Kuvat Anja Reponen

Kolumni on julkaistu Image-lehden numerossa 11/2018

Oli satanut kaksi kuukautta. Viime vuoden syys­lomalla selasin somesta ihmisten lomakuvia – kas, siinäpä herttainen varvas-selfie, siinä taas yksi hieno infinity pool – ja pakahduin kateudesta.

Tänä syksynä lämmin kesä oli saanut minut jo parempaan balanssiin, mutta muiden lomakuvien katsominen koetteli hermoja vielä viimevuotista enemmän. Nyt ne nimittäin jaettiin lisäyksellä lentämisestä aiheutuneesta ilmastoahdistuksesta. Oli oltu lomalla, ja nyt se sitten ahdisti. Just joo, teki mieli tölväistä kotisohvalta. Olisit ollut ahdistunut matkaa varatessasi.

Ilmastoahdistuksesta puhuminen ärsyttää samasta syystä kuin humblebrag eli nöyryyteen piilotettu itsekehu. Kehuja haluaa sekä tehdä selväksi oman erinomaisuutensa että vaikuttaa kaiken päälle vaatimattomalta. Mitä muuta se on kuin silkkaa ahneutta?

Myös julkisesti ilmastoahdistunut haluaa pitää kaiken – sekä Krotian-matkan että identiteettinsä hyvänä ihmisenä.

Joku voi toki kysyä: ei kai sekään mikään ratkaisu ole, että lomille lennetään ilman ahdistuksen häivää, jotta muita ei vaan ärsyttäisi? Ja pitääkö muka vahtia vielä toisten tunteitakin, kun olisi tämän ilmastoasian kanssa vähän muutakin tekemistä? Eikö ahdistus sitä paitsi ole vähintään hyvä alku?

Juttelin aiheesta ympäristötutkija Panu Pihkalan kanssa, joka on tutkinut sitä, miksi ihmisten on niin vaikeaa käsitellä ympäristön tuhoutumista. Pihkalasta olisi virhe jatkaa kulttuuria, jossa kiellämme itseltämme ja muilta ilmastonmuutokseen liittyvät vaikeat tunteet. Omien tunteiden kieltäminen itsekkäinä, niiden turruttaminen tai älyllinen etäännyttäminen – siinäpä kikkoja, joiden avulla olen itsekin surffannut läpi oman elämäni.

Mutta onko ahdistus muuta kuin tyhjä sana? Kerroin Pihkalalle kaveristani, joka meni hoitoon alkoholisminsa takia. Aamuisissa tapaamisissa ohjaaja listasi fläppitaululle tunteita ja tunnelmia. Useimmat alkoholisteista osasivat kuvailla tunteitaan lähinnä kertomalla, että heitä vitutti. Lopulta ohjaaja kielsi sanan käytön, koska hänestä vitutus ei ollut tunne. Tunteiden täsmällinen nimeäminen oli tärkeää, ohjaaja uskoi, koska vasta siitä alkaisi muutos. Vitutus ei auttanut ketään ymmärtämään ongelmaansa, vaan oli pikemminkin keino väistellä todellisia tunteita – ja oli ollut vuosia monelle hyvä tekosyy jatkaa juomista.

Kuten vitutus, myös ilmastoahdistus on hahmotonta mössöä, johon ei liity vastuuta eikä toimintaa, selitin Pihkalalle. Kiittävätkö lapseni minua tulevaisuudessa siitä, että äiti pisti hiilidioksidipäästöä menemään siinä kuin muutkin ja siinä sivussa meni muutama jäätikkö ja jokunen valliriutta, mutta kuulkaas lapset, äitiä sentään ahdisti?

Pihkala myönsi, että omissa tunteissa rypeminen ei ole hyödyksi kenellekään, mutta ahdistus pitäisi silti sallia. Ilmastoahdistuksessa ei ehkä ole vielä muutos­voimaa, mutta entä jos ahdistuksen koettaisi sanoittaa tarkemmilla tunteilla? Ehkä ahdistunut voi itsetarkkailun jälkeen tajuta kokeneensa itse asiassa ilmasto­häpeää, koska eli vastoin arvojaan. Ehkä hän ilmasto­suree, koska näkee elinpiirinsä muuttuvan ja menettää rakkaita hetkiä ja kokemuksia, tai aidosti ilmastopelkää ilmastonmuutoksen pahimpia uhkakuvia. Tai kenties hän jopa ympäristökatuu sitä, että valitsi jotain, jonka päästöt olivat lopulta moninkertaiset valinnan tuomaan mielihyvään nähden. Tai entä jos meidän pitääkin yleisen ahdistuksen sijaan käsitellä jo etukäteen pettymystämme siitä, ettemme ehkä voi ilmasto- ja omatuntosyistä enää matkustaa kauas. Kipeää ilmastoluopumisentuskaa?

Voi olla, että ilmastoahdistuksesta puhuminen on vain someajan pakollinen vastuuvapauslauseke, jolla yritetään turvata oma selusta. Aikana, jona virheiden etsiminen ja muiden argumenttien aukkojen syynääminen on meistä jokaisen yhteistä hupia, disclaimereihin turvautuminen on inhimillistä. Tai ehkä ahdistuksessa vellominen on turvallista juuri siksi, että se hämärtää todelliset tunteet ja suojelee meitä sekä niiden kipeydeltä että kaihertavalta muutoksen vaatimukselta – vähän kuin alkoholistin vitutus.

Ilmastonmuutos ei ratkea pelkillä henkilökohtaisilla valinnoilla, mutta se ei ratkea myöskään ilman niitä. Meidän on luultavasti pakko opetella sietämään epämukavia tunteita ja tarkastelemaan niitä rehellisesti.

Vitutus ja ahdistus eivät nimittäin tee meistä hyviä ihmisiä vaan ahneita pelkureita.

Julkaistu: 22.11.2018