”Aha”, sanoi ihmisläheinen Leijonien päävalmentaja ja terapeutti ennen kuin käänsi valmentamalleen pelaajalle selkänsä
Miksi ihmislähtöistä valmentamista ja johtamista peräänkuuluttavat jääkiekkovalmentajat eivät elä kuten opettavat? Eikö ihmisen valmentamisen toitottaminen paljasta jääkiekon kulttuurista enemmän kuin pitäisi?
”En muista, miten tämä tilanne on mennyt. Yleisesti ottaen palautteet on pyritty antamaan.” Näin kommentoi Leijonien päävalmentaja Antti Pennanen, kun puolustaja Christoffer Sedoff oli kommentoinut Urheilulehdelle hänen käytöstään.
Taustoitetaan hieman.
Sedoff on ihmetellyt tuoreeltaan lehdelle, miksi häntä ei ole valittu Urheilukouluun suorittamaan asepalvelukseen. Kuten Ilta-Sanomien nettiartikkelissa kirjoitettiin, Urheilukoulu kuuntelee valinnoissaan jääkiekon kohdalla Jääkiekkoliittoa asiantuntijatahona. NHL-seura Vegas Golden Knightsin organisaatiossa pelaavan Sedoffin kohdalla näytöt eivät kuitenkaan ilmeisesti ole riittäneet.
Pelaajien arvioinnista on vastannut GM Kimmo Oikarinen, mutta Oikarisella ei luvalla sanoen ole Jääkiekkoliitossa talon paras osaaminen pelaaja-arviointien tekoon. Tuskin Oikarinen niitä on yksin tehtaillut tai jättänyt tehtailematta.
Oli miten oli, Sedoff muisteli erikoista kohtaamista Urheilulehdessä. Hän pelasi Suomen alle 20-vuotiaiden maajoukkueessa elokuussa 2021 Tshekin turnauksessa.
Pennanen oli kysynyt tuolloin Sedoffilta aikooko hän jatkaa SaiPassa. Sedoff kertoi lähtevänsä vielä vuodeksi Kanadan junioriliigaan.
– Siihen Pennanen sanoi vain ”aha”, kääntyi ja käveli pois toiseen suuntaan, Sedoff kertoi.
– Sen jälkeen maajoukkueesta ei oltu minuun enää missään yhteydessä kauden aikana. Palautteet Tshekin-turnauksestakin luvattiin puhelimitse myöhemmin, mutta minulle ei tullut soittoa. Se harmittaa, ettei mitään yhteydenottoa tullut.
Moista kohtaamista Pennanen ei omien sanojensa mukaan kuitenkaan enää muista – kuten ei ilmeisesti muistanut soittaakaan Sedoffille.
”Sedoffille ihminen ei ilmeisesti ollut tavattavissa.”
Kuulostaa merkilliseltä. Onhan Pennanen kertonut ylevästi julkisuudessa olevansa valmentajana esimerkiksi Ylen haastattelussa olevansa ”mahdollistaja, kysyjä, kuuntelija, auttaja ja tukija”. Hänen tehtävänsä valmentajana on kuulemma ”ihmisen kohtaamista ja hänen unelmiensa mahdollistamista”.
Pennanen kertoi vuonna 2020 Hämeen Sanomille opiskelleensa puolitoista vuotta Tommy Hellstenin Ihminen tavattavissa -kasvuohjelmassa, jonka tavoite on lisätä tietoisuus-, tunne- ja vuorovaikutustaitoja.
Sedoffille ihminen ei ilmeisesti ollut tavattavissa.
Ehkä Pennanen näki – kuten Jääkiekkoliitossa on nähty – pelaajien massamuuton Pohjois-Amerikkaan uhkana suomalaiselle jääkiekolle. Ilmiö on toki todellinen, mutta ehkä Jääkiekkoliitossa olisi voitu ensin katsoa peiliin ja omia sarjajärjestelmiä sen sijaan kuin syyllistää – tai, tuskin sentään, tehdä kiusaa – yksittäisille ulkomaat valinneille pelaajille.
On turha palata myöskään Pennasen omituiseen katastrofaalisen KalPa-tappion jälkeiseen kättelykohuun, siitä Pennanen on saanut jo tarpeeksi nenilleen. Myöskään tuolloin Pennanen ei ollut tavattavissa ja ikiaikainen ottelusarjojen jälkeinen tapakin tuli unohdettua.
Pennasen valmennusvuosina keskustelua herätti aiemmin myös Joel Blomqvistin valitsematta jättäminen Nuoriin Leijoniin, sitä Blomqvist ihmetteli ääneen. Pennanen valitsi joukkueeseensa Leevi Meriläisen, Juha Jatkolan ja Jani Lampisen.
Blomqvistin synti taisi olla se, että hän lähti NHL:ään antamaan näyttöjä. Tätä nykyä Blomqvist on – ainakin tämän kauden peliajalla mitattuna – Pittsburgh Penguinsin ykkösmaalivahti, joten Blomqvistin ratkaisua saattaisi pitää oikeana.
Täten hän saattaa olla vielä Pennasen luotsaamille Leijonille jonain päivänä hyvinkin käyttökelpoinen pelaaja.
Sanotaanhan, että minkä taakseen jättää, voi edestään vielä löytää.
Ei Pennanen kuitenkaan ainoa ole lajissaan. Helsingin Sanomat julkaisi heinäkuussa mielipidekirjoituksen, jonka kirjoittajina olivat Jaana Tulla ja Jukka Rautakorpi. Kirjoituksen viesti oli, että valmentamisen ja urheilujohtamisen on aika uudistua. Tulevaisuudessa tulee lisätä ihmislähtöistä valmentamista ja johtamista, luki nettijulkaisun ingressissä.
Kun Rautakorpi tohti tuollaisen kirjoituksen allekirjoittaa, on se herättänyt jääkiekon sisäpiirissä hämmästystä ja hilpeyttä. Rautakorpi on yksi viimeisistä valmentajista, joka tähän aihepiiriin yhdistetään.
Tapparan urheilujohtajana Rautakorpi tuomittiin esimerkiksi maksamaan 20 päiväsakkoa, kun hän laittoi alle kaksi positiivisen koronanäytteen antanutta A-juniori-ikäistä pelaajaa harjoittelemaan keskellä pandemiaa.
On tietysti todella hienoa, mikäli Rautakorpi on kokenut äkillisesti merkittävän muodonmuutoksen puhuessaan intohimoisesti ihmislähtöisestä valmentamisesta, mikä on tosin täydellinen U-käännös hänen aiemmasta tyylistään.
”Ei olisi aivan ensimmäinen kerta, kun jääkiekossa arvoiksi alleviivataan niitä asioita, joita toiminnasta todellisuudessa juurikin puuttuu.”
Ihmisläheisyydestä juhlapuheissaan jankuttavat valmentajat voisivat pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä he oikeastaan tulevat saarnanneeksi. Heidän lähettämänsä viesti nimittäin saa kysymään, että onko jääkiekon kulttuuri todella niin taantunut, että valmentajien suurin innovaatio on nykyään se, että on tarpeen muistuttaa toisiaan olemaan ihmisiä toiselle?
Mikäli tämä on se mullistava oivallus, jota aikamme valmentajat kykenevät viestimään, niin ei ole ihme, että lajin kehitys on jäänyt junnaamaan paikallaan. Jos jääkiekon kulttuuri on näin alkeellisella tasolla, ehkä on aika katsoa peiliin ja miettiä, missä mennään ja on menty pieleen. Ainakin siinä on menty, jos ei pystytä edes todeksi elämään omia opetuksia.
Kun tällaisia puhelee, tulee väkisin mieleen, että onko tarkoitus ollut alun perinkään siirtää toinen ihminen jalustalle – vai lopulta kuitenkin ihan vain itsensä?
Ei olisi aivan ensimmäinen kerta, kun jääkiekossa arvoiksi alleviivataan niitä asioita, joita toiminnasta todellisuudessa juurikin puuttuu.
Aition Kurinpito-palstalla puututaan julkisuudessa esitettyihin löysiin puheisiin.
