Aggressiivisesta rintasyövästä toipunut Mira Kasslin on kaatunut, noussut, kätellyt kuolemaa ja kasvanut: "Elämää ei kestä, jos ei koskaan ole joutunut sietämään epämukavuutta"

Silmät avautuivat hitaasti todellisuuteen. Heräämöstä erottui lääkärin hahmo, jonka käsi piti otteessaan olkapäätä. Se oli kohtalon hetki. Mira Kasslin kuuli elämänsä helpottavimmat sanat: syöpää ei enää löytynyt.

Tässä sairaalan huoneessa, missä elämä ja kuolema käyvät päivittäin hiljaista vuoropuheluaan, Kasslin sai takaisin tulevaisuutensa. Keväällä 2024 diagnosoitu aggressiivinen rintasyöpä on poissa, mutta tämä taistelu on vain yksi luku hänen tarinassaan. Tammikuun alussa Kasslin sai viimeisen sädehoidon ja aktiivihoidot olivat päättyneet.

Kasslin on selviytyjä, mutta paljon enemmänkin. Enemmän kuin olympialaisten kirkas tähti, menestynyt yrittäjä tai Diili-kilpailun voittaja. 47 vuoteen mahtuu monta elämän vaihetta, mutta mikään titteli ei määritä häntä.

Kasslinin polku alkoi kuin niin monen urheilijan – unelmasta. Kolmetoistavuotiaana hän jätti tutun ja turvallisen taakseen, jo viidentoista ikäisenä hänestä tuli ammattilainen. 17-vuotiaana hän kirjoitti nimensä suomalaisen pyöräilyn historiankirjoihin voittamalla nuorten MM-kisoissa pronssia, ja vuotta myöhemmin Atlantan olympiarenkaat heijastuivat jo hänen kypäränsä visiiristä.

Unelmien rinnalle on mahtunut myös painajaisia.

Yhtenä tavallisena harjoituspäivänä Saksassa kaikki muuttui. 19-vuotiaana hän makasi asfaltissa Saksassa. Heinäkuussa 1998 betonirekka oli osunut Kassliniin sadan kilometrin tuntinopeudella.

– Muistan, että ensimmäinen ajatukseni oli, ovatko jalkani vielä tallella, Kasslin sanoo.

Kaatuminen ei ollut Kasslinille vierasta. Lukemattomat kerrat hän oli noussut ja jatkanut matkaa. Halu olla parempi oli aina voittanut kivun. Mutta tämä kaatuminen oli erilainen. Se pakotti hänet pysähtymään.

– Siinä tuli vähän sellainen hämmennys. Keppien kanssa vedin, lonkka hajalla ja yhtäkkiä tajusin, että tämähän on ihan coolia vaan olla ja hengailla kavereiden kanssa.

Mutta toivuttuaan hän nousi jälleen satulaan.

Häviämisen inho oli aiemmin ollut Kasslinin moottori. Eräänlainen ajava voima, joka ajoi häntä eteenpäin läpi harmaan sateen ja paahtavan helteen. Nyt tuo moottori oli sammunut. Tilalle oli hiipinyt varjo, joka seurasi häntä harjoituksissa: pelko uudesta onnettomuudesta, pelko siitä, että seuraava rekka ei jättäisikään hänelle toista mahdollisuutta.

Kuoleman pelko oli vieras kumppani urheilijalle, joka oli tottunut katsomaan vain eteenpäin, ja sen kanssa tanssimiseen eivät vanhat työkalut riittäneet.

Olympialaiset Sydneyssä päättyivät pettymykseen ja nuoren naisen kyyneliin. Samalla alkoi kypsyä ajatus urheilu-uran jälkeisestä elämästä.

Juuri silloin lähipiiri osoitti todellisen arvonsa. Ystävät ja perhe eivät enää kysyneet treeneistä tai kilpailuista. Sen sijaan he esittivät yhden yksinkertaisen kysymyksen, joka muutti kaiken.

Mitä sinulle oikeasti kuuluu?

–Se oli merkittävä identiteettikriisi, kuka olen ja mihin asemoidun. Vaikka olin tiedostanut, että isossa kuvassa minua arvotetaan urheilusuoritusteni kautta, oli se silti valtava järkytys.

Tukiverkko kantoi, silloin kun Kasslinin omat jalat horjuivat.

Olisiko hän ollut arvokkaampi ihminen, jos betonirekka olisikin vain ajanut ohi ja hän olisi jatkanut matkaansa kohti olympiakultaa? Kasslin myöntää, että menneisyydessä olisi saattanut ajatella niin.

– Saavutukset olisivat voineet täyttää jonkin sisäisen aukon, jota kohti olin koko nuoruuteni niin määrätietoisesti kulkenut. Tiedän, että siihen oli edellytykset. Mutta tänä päivänä en voi enää allekirjoittaa, että se olisi ihmisenä tehnyt minusta paremman.

Kasslinin rakentaessa uudelleen minäkuvaansa, hän oivalsi, että identiteetti ei jäänytkään asfalttiin Saksassa tuona heinäkuisena päivänä kesällä 1998. Urheilu ei ollut vain vaihe, joka yhtäkkiä vain päättyisi. Edelleen hän rakentaa elämäänsä kuin huippu-urheilija, jaksottaen tavoitteitaan, sekä säädellen aikaa, määrää ja voimavarojaan.

– Se on minulla luuytimessä, verenkierrossa ja hengitän sitä. Ei kilpaurheilija lähde minusta pois, eikä mielestäni tarvitsekaan. Se on ollut jumalaton oppi ja lahja. Kaikki se työ mitä olen tehnyt itseni kehittämiseksi ja ominaisuuksieni jalostamiseksi, ei sitä kannattanut heittää pois. Piti vain miettiä, miten sen suuntaa uudelleen.

Urheilun jättämä tyhjiö on sittemmin täyttynyt yllättävillä väreillä. Kasslin löysi itsensä maailmasta, jossa kilpailijana ei ollutkaan kello vaan markkinatalouden rytmi. Yrittäjyys ja kiinteistövälitys kutsuivat häntä samalla intensiteetillä kuin pyöräily aikoinaan. Diili-televisio-ohjelman kautta hän astui suomalaisten olohuoneisiin uudessa roolissa, ei enää vain urheilijana vaan monitaitoisena ammattilaisena.

Mutta viimeiset kymmenen vuotta ovat tuoneet hänen elämäänsä vielä yhden intohimon: opiskelun. Kasslinin silmät säihkyvät, kun hän puhuu tästä uusimmasta seikkailustaan.

– Olen ollut vähän myöhäisherännyt näiden opiskelujeni kanssa, mutta enpä ole oikeastaan koskaan muutenkaan mennyt normikaavojen mukaan. Olen vähän ajatellut, että voin tehdä kuten haluan. Olen kuitenkin aina ollut arvostelun kohteena, tavalla tai toisella, että muilla on kuitenkin aina mielipide siitä, meneekö oikein vai väärin, niin ei ole ollut sitä, että olisi tarvinnut miellyttää kaikkia, Kasslin pohtii.

Tällä hetkellä Kasslin viimeistelee graduaan julkisoikeuden alalta ja kirjoittaa tekniikantohtorin väitöskirjaa tuotantotaloudessa. Hän tunnistaa itsessään suorittajan, mutta ei koe tekevänsä asioita velvollisuuden tunteesta. Ne ovat olleet hänelle merkityksellisiä etappeja, joista hän ammentaa voimaa ja oppia seuraavaan elämänvaiheeseensa.

Jos nuoruudessa Kasslinin maailmassa oli vain pyöräily, hänen prioriteettinsa on ollut 20 vuotta yhtä kirkas.

Siihen eivät liity tutkinnot, tittelit tai saavutukset, mikään ei ole hänelle yhtä arvokas kuin perhe.

– Lasten elämä ja se, että saan olla siinä läsnä, on minulle elämäni tärkein prioriteetti. En ole voinut tehdä kaikkia asioita. Mutta en sen takia, etteikö se olisi ollut mahdollista, vaan siksi, että olen tehnyt sen valinnan. Silti olen toteuttanut myös itselleni merkityksellisiä asioita, arvojeni mukaisesti. Aina siinä määrin kuin se on ollut mahdollista.

Syöpädiagnoosi ja rankat sytostaattihoidot toivat elämän arvojen marssijärjestyksen taas kirkkaimpana esiin. Kuka todella seisoo rinnalla silloin, kun voimavarat ovat vähissä? Kuka tulee käymään, kun arki on selviytymistä hoitojen keskellä?

Kasslinille syöpä ei muuttanut hänen elämänsä prioriteetteja. Hän tuntee kiitollisuutta, että elämässä on ollut rakkautta ja turvaa. Lapset, jotka ovat elämän suurin onni ja puoliso, joka on ollut vankkumaton tuki.

Elämän suurten haasteiden keskellä Kasslin on oppinut ymmärtämään, ettei hänen tarinansa ole itsestäänselvyys. Merkityksellisyys ja onni rakentuvat jokaiselle eri tavoin, eri poluista ja kohtaamisista. Olennaista on tunnistaa ne ihmiset ja asiat, jotka todella kantavat läpi myrskyjen – ne, jotka eivät katoa, kun elämä koettelee kovimmin.

Kasslin ei usko, että elämässä kehittyminen vaatii äärikokemuksia huippu-urheilusta tai syöpätaistelusta. Hänelle olennaista on kyky sietää epämukavuutta.

Tämä ajattelutapa näkyy myös hänen arjessaan teini-ikäisen poikansa kanssa. Jatkuvasti on käynnissä keskusteluja siitä, lähdetäänkö räntäsateeseen kävelylle, kun mukavampaa olisi jäädä sisälle.

– Helposti turrutamme itsemme pieneen turvalliseen tilaan. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun elämä ei enää ole mukavaa? Kun työelämä vaatii tuloksia, perhe kaipaa huomiota ja ympärillä annetaan jatkuvasti palautetta? Ei sitä kestä, jos ei koskaan ole joutunut sietämään epämukavuutta.

Vanhempana hänen vastuullaan on opettaa lapsilleen sitkeyttä. Se syntyy pienistä, päivittäisistä valinnoista. Hän tietää, ettei tehtävä ole helppo.

– Minäkin olen aika pehmeä mamma. Olen itse joutunut tekemään niin paljon ja välillä huomaan pehmentäväni ja hyysääväni. Mutta jos en välillä työnnä nuoria epämukavuusalueelle, tiedän tekeväni karhunpalveluksen. Meillä aikuisilla nuorten ympärillä, on järkyttävän iso vastuu siitä, mitä he evääksi matkalleen saavat.

Epämukavuus muuttuu siedettäväksi, kun sen takana sykkii aito intohimo. Kun motivaatio kumpuaa sisältäpäin, vaikeimmatkin hetket saavat merkityksen. Nuorena Kasslinin sitkeys ei versonnut ulkoisista odotuksista vaan palavasta halusta kehittyä. Kova työ ei ollut hänelle taakka vaan tie kohti unelmaa.

Vaikka pokaalit eivät olleet hänen harjoittelunsa päämäärä, hän ymmärsi niiden syvemmän symboliikan. Ne eivät olleet vain kiiltäviä esineitä vitriinissä, vaan todisteita siitä, että unelmien eteen tehty työ kantaa hedelmää. Voittaminen opetti arvostamaan menestystä, mutta häviöt opettivat jotain vielä arvokkaampaa: kykyä nousta ja jatkaa matkaa pettymyksistä huolimatta.

– Treenasin niin kovaa, koska inhosin hävitä. Jos minut olisi palkittu häviöstä, se olisi laskenut arvoa siltä, joka oli tehnyt kovemman työn. Meidän olisi hyvä pystyä edelleen arvostamaan näitä elementtejä ilman, että kukaan kokee olevansa huonompi ihmisenä.

Kasslin ei siksi määrittele itseään menestyneeksi yksittäisten mittareiden kautta. Sen sijaan hän arvostaa ihmisiä, jotka rakentavat yhteiskuntaa ja vaikuttavat myönteisesti ympäröivään maailmaan. Ja tekevät sen ilman, että polkevat toisia alas.

Hän uskoo, että yhteiskunnan kehittyminen vaatii kykyä ja rohkeutta vastustaa kylmiä, itsekkäitä arvoja, jotka korostavat suorittamista ja henkilökohtaista saavuttamista muiden kustannuksella.

Kasslin painottaa kuinka tärkeää on rakentaa oma polku ja tavoite, mutta myös se, että strategiassa on tilaa joustavuudelle ja sopeutumiselle, luovuudelle.

– Meillä on noin kuusikymmentätuhatta alitajuista ajatusta päivittäin. Jos on selkeä tavoite, pienet teot ohjaavat meitä jatkuvasti sitä kohti. Mieleeni on jäänyt kaikumaan Björn Wahlroosin sanat; muuttuva strategia on voittava strategia. Olen pyrkinyt olemaan avarakatseinen ja valmis tunnistamaan, mitä tilanteessa tarvitaan.

Kasslin näkee luovuuden kulkea omaa polkuaan olevan vahvasti yhteydessä rohkeuteen. Se, että uskaltaa astua ulos vakiintuneista raameista ja kyseenalaistaa yleisesti hyväksytyt tavat, vaatii valtavasti rohkeutta. Hän muistaa, että tietyt asiat piti tapahtua, koska ne toivat hänet tähän.

Nyt hän on jo kovaa vauhtia taas kulkemassa eteenpäin. Hän ei juokse elämää karkuun, vaan kunnioituksesta ja kiitollisuudesta, juoksee sitä kohti.

Kuka?

Mira Kasslin

Ikä: 47

Perhe: Aviomies, 20-vuotias tytär ja 14-vuotias poika.

Urheilijan ura:

Olympialaiset: Sydneyssä vuonna 2000 11:s eräajossa ja 17:s 500m aika-ajossa. Atlantassa vuonna 1996 sijoittui oli 11:s eräajossa.

Maailmancup: Linja-ajon osakilpailuvoitto 1994.

Nuorten MM-kisat: 1995: 500 m aika-ajossa pronssia, 1996: 500 m aika-ajossa ja eräajossa kultaa.

SM-kilpailut: 13 kultaa rata- ja maantiepyöräilyn eri lajeissa 1992–2000.

Työura: Danske Bankilla projektijohtajana henkilö- ja yritysrahoituspuolella. Yrittäjä kiinteistönvälitysalalla.

Opettaja oikeustieteen alalla ja tehnyt erilaisia projekteja aurinkovoimaan liittyen. Toiminut luennoitsijana ja yritysvalmennuksen parissa.

Ajankohtaista: Kokoomuksen kuntavaaliehdokas Helsingissä.