Kaisan varhaislapsuus oli turvaton, mutta sitten hän pääsi sijaislapseksi Kristiinan perheeseen – ”Kun Kaisa kutsui minua äidiksi, hän niittasi itsensä sydämeeni”

Kristiina Ketola-Oravaa ja Pasi Oravaa jännitti, kun he seisoivat 19 vuotta sitten kemiläisen kerrostalon rappukäytävässä. Mukana oli sosiaalityöntekijä ja kaksi pehmolelua.

Asunnossa oli kuusivuotias Kaisa. Hän oli väliaikaishoidossa kummitätinsä luona. Kaisa oli pieni, langanlaiha ja nälkiintyneen näköinen. Hän ilmoitti tulijoille, että nyt hän sitten lähteekin kotiin, kun uusi äiti ja isä tulivat hakemaan.

Kristiina Ketola-Oravalle, 62, tulee vieläkin vedet silmiin, kun hän muistelee ensimmäistä tapaamista.

– Kaisa ilmoitti, että iskä ajaa ja äiti tulee minun kanssa takapenkille. Kun lähdimme liikkeelle, tyttö alkoi laulaa Napakettu-laulua: ”Ei napakettua voi nujertaa…”

Näin saapui pieni napakettu taloon. Kaisa Hourula, 24, istuu nyt Kristiina-äidin olohuoneessa Oulussa vuoden vanhan Jose-poikansa kanssa. Kaisa elää hyvässä parisuhteessa ja asuu melko lähellä vanhempiaan. Tapaamiset ovat kuitenkin vähentyneet, sillä tällä hetkellä Kaisa opiskelee töidensä ohessa.

– Työskentelin aiemmin lähihoitajana. Nyt opiskelen sairaanhoitajaksi, ja tarkoitus olisi valmistua vuoden päästä, hän kertoo.

Kaisan ilme muuttuu iloiseksi aina, kun hän katsoo äitiään tai poikaansa. Muulloin hänen silmänsä ovat vakavat, ehkä jopa surulliset. Varhaislapsuus kulkee mukana, vaikka asiat ovat nyt hyvin.

– Olemme olleet Pasin kanssa naimisissa 25 vuotta. Meillä oli uusperhe, minulla kolme lasta ja Pasilla kaksi. Aikoinaan olisin halunnut heti myös yhteisen lapsen. Pasi totesi, että meillä on tässä viiden lapsen perhe, joten katsotaanko ensin, miten se toimii, Kristiina muistelee.

Vauvantekoon ei ryhdytty, mutta myöhemmin pariskunta kävi Pride-koulutuksen, jossa valmennettiin sijaisperheeksi haluavia. Heidät myös hyväksyttiin sijaisvanhemmiksi. Viimein tuli soitto, jossa tarjottiin Kaisaa.

Kaisa ja Pasi-isä Kanarian-lomalla vuonna 2008.

Riittävästi rahaa ja ruokaa

Kaisa eli varhaislapsuutensa äitinsä kanssa, mutta myös hänen isänsä asui satunnaisesti saman katon alla. Äiti oli alkoholisti. Hänellä oli aiemmista suhteistaan kaksi tytärtä, jotka eivät asuneet kotona. Kun Kaisa oli hoidossa päiväkodissa, äiti meinasi usein unohtaa hänet sinne.

– Joskus kävi niin, ettei minua haettu lainkaan, hän kertoo.

Kaisa oli usein yksin kotona iltaisin, joskus myös öisin. Seuraa piti onneksi Porsse-koira. Se haettiin kuitenkin jossain vaiheessa pois, koska naapurit valittivat koirasta.

Kaisa muistaa varhaislapsuudestaan hyvin vähän. Mieli mahdollisesti suojelee ikäviltä muistoilta. Ensimmäiset kuukaudet uudessa kodissa olivat vanhemmille haastavia.

– Ensin tuntui, että Kaisa suri paljon sitä, onko hänen biologisilla vanhemmillaan varmasti tarpeeksi ruokaa ja kavereita, Kristiina kertoo.

Tyttö huolehti myös siitä, riittääkö ruoka uudessa kodissa. Välillä hän hermostui Kristiinalle, koska tämä oli koko ajan kotona.

– Kaisa sanoi, että minun pitää mennä töihin ja sitten sossuun. Sossun nainen antaa rahaa ruokaan. Kun sanoin, että isä tuo paljon rahaa ja sillä saadaan ruokaa, Kaisa meni Pasin luo ja kysyi, onko sinulla varmasti rahaa. Pasi näytti lompakon sisältöä, ja sitten tyttö rauhoittui, Kristiina kertoo.

Kaisa oli nähnyt niin paljon nälkää, että söi koko ajan, joskus oksentamiseen asti. Pullien paisto oli hänestä aivan ihmeellistä. Kaisa tuijotti koko ajan, kun pullat paisuivat uunissa.

Ensimmäisen kuukauden ajan Kristiina heräsi yöllä usein siihen, että tyttö seisoi sängyn vieressä tuijottamassa. Hänen piti varmistaa, etteivät vanhemmat ole lähteneet yöllä baariin. Jossakin vaiheessa Kaisa piilotti Kristiinan huulipunat vessan patterin taakse, jotta tämä ei lähtisi juomaan.

Kaisa haluaa antaa Jose-pojalleen kaiken sen, mitä ilman jäi itse varhaislapsuudessaan.

Voittajana kahden kaupassa

Kaisalla oli heikot keuhkot ja taipumusta keuhkokuumeeseen. Hänellä oli myös aivan mustat maitohampaat ja korvatulehduskierre. Jalat olivat hieman vääntyneet riisitaudin vuoksi. Jos perheessä puhuttiin kovalla äänellä, tyttö meni sängyn alle piiloon. Lapsuuskodissa kovat äänet ennakoivat yleensä tappelua.

– Hän oli täysin totinen ja huumorintajuton, mutta myös hyvin sitkeä ja päämäärätietoinen, äiti muistaa.

Kaisa kalusti oman huoneensa heti uudelleen. Hän etsi kavereita lähes väkisin, kävi soittamassa naapurien ovikelloja ja kysyi, löytyisikö kavereita. Saman­ikäistä seuraa yritettiin löytää niin seurakunnan kuin asukasyhdistyksenkin kerhosta.

– Aluksi kaikki kaverit olivat ongelmaperheistä. Olen oppinut, että vaurioitunut lapsi etsii kaveria, jolla menee huonommin kuin hänellä itsellään. Silloin hän voi tuntea itsensä paremmaksi.

Kaisalla oli tapana valehdella. Vanhemmat arvelevat, että sekin johtui hänen menneisyydestään. Valehtelu oli ollut selviytymiskeino. Sosiaalityöntekijöillekin oli pitänyt valehdella, että oli saanut kotona ruokaa.

– Ihmettelin, kun Kaisa ei olisi millään halunnut lähteä ensimmäisenä kesänä uimarannalle. Hän sanoi, että sieltä ei pääse pois eikä siellä ole mitään ruokaa. Hänen ainoat kokemuksensa uimarannasta olivat ryyppyremmin seurassa. Siellä saatettiin olla päiviä ja öitä.

Kristiina oli ensimmäisen vuoden Kaisan tulon jälkeen kotona.

– Kävimme uimahallissa ja leikimme paljon. Uskon, että leikki oli Kaisalle hyvää terapiaa. Hän sanoi esimerkiksi, että ole sinä nyt naapurin täti ja tulet hoitamaan minua, koska meillä ei ole hellaa, ja kaikki tavarat ovat jätesäkeissä. Sain antaa huomiota, hellyyttä ja aikaa hänelle. Kaisa pystyi ottamaan kaiken sen vastaan. Se oli kahden kauppa, jossa tunsin olevani itse voittaja.

Perillinen, kuten muutkin lapset

Kaisa on kuunnellut Kristiinan muistoja hiljaa, välillä hieman hymyillen. Miten hän itse muistaa asettumisensa uuteen kotiin?

– Ensimmäiseksi huomasin koiran, Kimin. Oli ihanaa, kun uudessa kodissa oli koira. Muistan myös, että halusin huoneen seinälle heti kaikkien perheenjäsenten valokuvat.

Kaisan biologinen äiti suhtautui hyvin lapsen huostaanottoon. Hän sanoi Kaisalle, että tämä voi olla iloinen uusista vanhemmista ja asua heidän luonaan aivan rauhassa. Se oli tytölle tavallaan lupa, että hän sai rakastaa uutta äitiä ja isää.

– Biologisen äitini kanssa muutimme jatkuvasti. Aina tavaroita ei ehditty edes purkaa, vaan niitä kuljetettiin mustissa jätesäkeissä, Kaisa kertoo.

Kun Kaisa täytti 18, Kristiina ja Pasi päättivät adoptoida hänet virallisesti lapsekseen. Vanhemmat halusivat, että Kaisasta tulee heidän perillisensä samalla tavoin kuin muistakin lapsista. Kaikilta lapsilta kysyttiin mielipidettä eikä kenelläkään ei ollut mitään adoptiota vastaan.

– Haluamme huolehtia lapsistamme kuoleman jälkeenkin, ja Kaisa on yksi lapsista, Kristiina sanoo.

Kuolema on koskettanut perhettä läheltä. Kristiinan poika kuoli 33-vuotiaana, viikkoa ennen Kaisan rippijuhlia. Kaisan biologinen äiti oli paikalla rippikirkossa, ja Kristiina meni yhdessä tämän kanssa ehtoolliselle.

– Ajattelin tuolloin, että kyllä elämä on ihmeellistä. Menetin poikani, mutta vieressäni on nainen, joka myös on joutunut luopumaan lapsestaan, ja minä sain hänen lapsensa. Me molemmat äidit olimme liikuttuneita.

Muutama vuosi rippijuhlien jälkeen Kaisan biologinen äiti kuoli rintasyöpään. Vuotta myöhemmin myös Kristiina sairastui samaan tautiin ja jäi työkyvyttömyyseläkkeelle.

– Kaisa itki, että kuoletko sinä. Minullekin tuli pelko, jääkö hän taas ilman äitiä. Niin ei onneksi ole käynyt.

– Oikeastaan kävi niin, että Kaisa adoptoi meidät vanhemmikseen heti ensitapaamisella. Hänen saapumisensa tuntui meistä aivan ihmeeltä, Kristiina kertoo.

Päihderiippuvuus pelkona

Kaisa sanoo, ettei hän tunne katkeruutta biologista äitiään kohtaan. Iän myötä hän on oppinut myös ymmärtämään tämän päihderiippuvuutta. Nuorena hän kävi tapaamassa äitiään aina silloin tällöin.

– Äidin kuoleman jälkeen biologinen isäni on kysellyt kerran kuussa kuulumisiani. Vanhin biologinen sisareni on kuollut, mutta toinen asuu Oulussa. Hän on käynyt syntymäpäivilläni.

Kaisan biologisessa suvussa on paljon päihderiippuvuutta molemmilla puolilla. Tämä sai Kristiinan pelkäämään myös tyttären puolesta.

– Olihan meillä niitä lonkero-ongelmia, Kaisa naurahtaa.

Kristiina todella kauhistui, kun teini-ikäinen Kaisa osti lonkeroa ja jäi kiinni. Sen jälkeen Kaisa kävi kuusi kertaa terapiassa.

– Olisin pannut tytön kotiarestiin, mutta terapeutti oli sitä mieltä, ettei hänen elämäänsä saa rajoittaa liikaa.

Kristiina antoikin Kaisalle luvan käydä harrastuksissa.

– Aloin pelata lentopalloa. Se sujui niin hyvin, että aloin myöhemmin myös valmentaa pelaajia, Kaisa kertoo.

Murrosikäinen Kaisa uskalsi myös kiukutella vanhemmilleen ihan samoin kuten muut nuoret.

– Kiukuttelit ihan kunnolla esimerkiksi niistä lonkeroista, puhelimen käytöstä, nukkumaan menosta ja niin edelleen, Kristiina sanoo.

Kaisaa hieman naurattaa, kun häneltä kysyy, ärsyttääkö äidissä jokin piirre.

– Varmaan se, että äiti huomauttelee paljaista nilkoista ja muistuttaa hanskoista, vaikka olen jo aikuinen.

Hän jatkaa, että parasta on turvallisuuden tunne ja luottamus.

– Olen aina tiennyt, että kotiin voi soittaa, jos tarvitsen apua. Kaikkia yksityisasioitani en silti pura vanhemmille. Ehkä taustani vuoksi olen aina ollut aika sulkeutunut ja olen varmaan edelleen.

Kristiina myöntää tämän ja sanoo, että se on ollut heidän suhteensa suurimpia haasteita.

– Itse olen sosiaalinen, mutta Kaisa on erilainen, sisäänpäin suuntautunut. Hän on silti hyvin rakastettava. Hänellä on paljon ystäviä, ja hän on pystynyt rakentamaan pitkiä ihmissuhteita. Hän on myös sisukas.

Joskus tutkitaan yhdessä äidin vaatekaappia. Kun Kaisa tuli aikanaan taloon, repussa oli pehmolelu, kesä-mekko ja sukat.

Leluja ja ruokaa yllin kyllin

Kaisa myöntää, että parisuhteessa hän taistelee välillä omia mörköjään vastaan.

– Tunnen menettämisen pelkoa, joka johtuu varmaan lapsuudestani.

Hän ottaa Jose-pojan syliinsä ja sanoo käyneensä lasta odottaessaan läpi kaikki mahdolliset tunteet.

– Haluan antaa hänelle kaiken, koska oma lapsuuteni on ollut vajaa. Meillä on leluja niin paljon, että vähempikin riittäisi. Ruokaa olen tyrkyttämässä aina. Jos Jose syö huonosti, stressaan heti, näkeekö hän nyt nälkää.

Kaisa on toiminut kokemusasiantuntijana ja tukihenkilönä sijoitetuille lapsille. Hän on käynyt myös Pride-valmennuksen paneelitapaamisissa kertomassa omista kokemuksistaan tuleville perhehoitajille.

– Kaisa kyllä pärjää. Hän on niin perusrauhallinen. Nyt hän hoitaa vauvan, työt ja opiskelun, joten on kiirettä ja paljon vastuuta. Yritän olla huolehtimatta ja soittelematta liikaa. Hän tietää, että saa meiltä apua aina tarvittaessa, Kristiina sanoo.

Hänen silmänsä kostuvat taas muistoista.

– Kun Kaisa kutsui minua ensimmäisen kerran äidiksi, hän niittasi itsensä sydämeeni kiinni.