Aarno Karels kotiutui Hollannista Saimaan rannoille – Järvestä tuli työ, ja siellä äitikin halusi käydä viime toiveenaan ennen eutanasiaa

Muutaman kymmenen kilometrin matka Lappeenrannan keskustasta kaupungin länsipuolella Saimaan sylissä lepäävään Kattelussaareen tuntuu mittaansa pidemmältä. Kiemuraa riittää joka suuntaan. Ajamista haittaa myös katseen jatkuva hairahtuminen Etelä-Saimaan rannoille, jotka soljuvat näkökentässä kesämökkeineen ja rantatonteille sijoitettuine kodikkaine asuintaloineen.

Maisema maistuu kesältä joutsenineen ja jäästä vapautuneine selkineen.

Lopulta edessä näkyy päämäärä. Vanha, hirsinen, kauniinpunainen maalaistalo, ja sitä ympäröivät talousrakennukset, pelto ja metsä sopivat toisiinsa ja maisemaan täydellisesti. Talon takana pörräävät mehiläiset pesissään.

– Kun olin pieni, Kattelussaari on vielä oikeasti saari, jonne tultiin kapulalossilla. Kun ajoimme tänne, meidän piti lisäksi avata kaikkiaan kuusi veräjää, sillä karja laidunsi vapaana pelloilla ja metsissä, Aarno Karels kertoo.

Torppa ja sen ympäristö on kunnostettu hyvällä maulla, sillä mitään vanhaa ei ole tuhottu tai nykyaikaistettu tarpeettomasti. Sisällä ihastuttavat paljaat ja kauniit hirsiseinät, keskellä tupaa sijaitseva ja yhä toimintakuntoinen leivinuuni, pirttipöydät ja perinteiset makuukammarit.

Aarno Karelsin äidin kotitalo on kunnostettu taidokkaasti suvun yhteiseksi kesäpaikaksi.

Kattelussaaren torppa on Karelsin äidin lapsuudenkoti. Nyt paikka on perikunnan yhteisomistuksessa. Sinne voi tulla lepäämään ja virkistäytymään ja viettämään toki juhliakin aina Hollannista saakka. Aarno Karelsin perheen varsinainen koti on Lappeenrannassa lähempänä keskustaa.

– Nyt kunnostamme yhdessä Saimaan rantaan asti ulottuvat vanhat pellot takaisin perinnemaisemaksi. Tänä kesänä tuohon tulee 15 suomenlammasta hoitamaan maisemaa, Karels viittoilee jo pusikoista raivatun pellon laidalla. Avatun pellon takana pilkistelee Saimaan selkä ja sen takana kohoavat Joutseno Pulpin tehtaiden piiput horisontissa.

– Kanojakin on tulossa Hollannista. Lampaat ovat nyt ainoita kotieläimiä koko saaressa, kun ennen niitä oli joka talossa.

”En minäkään lähde täältä enää minnekään”

Aarno Karels on seurannut työssään Saimaan vedenlaadun muutosta ja sitä, miten sellu- ja paperiteollisuuden jätevedet ovat vaikuttaneet järven kaloihin.

Jätevesien puhdistus on parantunut 2000-luvulla selvästi. Kolme suurta sellu- ja paperitehdasta päästää alueen vesistöön noin 300 000 kuutiota käsiteltyä jätevettä joka päivä. Vaikka jätevesi on aiempaa puhtaampaa, se vaikuttaa edelleen järven vedenlaatuun, ekologiaan ja kalastoon. Karelsin perustama yritys tutkii, millä tavalla.

Kävelemme muutaman sadan metrin päähän Saimaan rantaan, josta löytyy kätevä, ämpärimuovista valmistettu tutkimusvene suurine perämoottoreineen.

Reissulle lähtee apulaiseksi Aarnon poika Pauli. Pauli opiskelee pääkaupunkiseudulla tietojenkäsittelytiedettä, mutta auttaa kesäisin isäänsä veneenkäytössä ja tutkimusnuottauksissa.

Paulin lisäksi Aarnolla ja hänen Riia-vaimollaan on kaksi muuta lasta, Kerttuli ja Eino.

Hollantilais-suomalainen Aarno Karels ihastui Saimaaseen jo pikku­poikana. Haave työsken­telystä Saimaalla toteutui ja järvestä tuli työ.

Suuntaamme Saimaalle tekemään vastakuoriutuneiden muikunpoikasten koenuottauksia eri puolille aluetta. Niiden avulla tutkitaan edellisen syksyn muikunmädin kuoriutumisen onnistuminen tehtaiden vaikutusalueella ja vertailukohteissa.

Karels sanoo hollantilaisten sukulaisten ihmetelleen ja ihmettelevän aina Saimaan rauhaa, pientä väkimäärää ja hiljaisuutta.

– Naapureita ei näy, toisin kuin Hollannissa. En minäkään lähde täältä enää minnekään, vaikka jokainen talvi tuntuu aina edellistä pidemmältä.

Päivä on kaunis, mutta vesi on vielä kylmää. Horisontin ukkoskuuro työntää edellään viileää ilmaa.

Äiti rakastui hollantilaiseen

Miten Saimaan kolmivuotiaana ensi kerran nähneestä pikkupojasta tuli kalastusbiologi, vesistötutkija, ympäristötieteiden tohtori ja paljon muuta?

On palattava aina vuoteen 1957, jolloin punaisen torpan tyttö, myöhemmin Aarnon äiti, lähti Hollantiin suomalais-hollantilaiseen kirurgin perheeseen au pairiksi hoitamaan perheen suurta lapsilaumaa.

Au pair -perheen kirurgi-isä ja perheen suomalainen äiti olivat puolestaan tavanneet toisensa jo talvisodassa, jonka jälkeen äiti muutti Hollantiin sulhonsa perään.

– Suomessa luomuviljelyn uranuurtajana tunnettu Ilmari Schepel oli muuten yksi noista tuon perheen lapsista. Hän on siis puolestaan siirtynyt Hollannista Suomeen äitinsä kotimaahan, Aarno kertoo.

Aarnon äitikin oli au pair -pestin loppuessa jo matkalla takaisin yksin Suomeen. Suomeen menevällä laivalla hän kuitenkin tapasi tulevan miehensä ja Aarnon isän.

Se oli rakkautta ensisilmäyksellä ja niinpä äiti muutti lyhyiden tapaamisten jälkeen taas asumaan Hollantiin, nyt yhdessä hollantilaisen miehensä kanssa. Sitten aikanaan syntyi Aarno.

”Oli päästävä leppeämmille vesille”

Kattelussaaren torppa oli hollantilais-suomalaisen pikkupojan unelma: paikka, jossa sai olla vapaa, sai kalastaa ja tarkkailla luontoa. Torpasta löytyy kuva, jossa Aarnon suomalaiset ja hollantilaiset sukulaiset ovat suomalaiskansalliseen tapaan heinäpellolla talon edessä. Aarno itse on kuvassa maassa heinien keskellä.

Lapsuutensa ja nuoruutensa Aarno vietti enimmäkseen Hollannissa.

Ensin hän opiskeli sairaanhoitajaksi, kunnes tajusi sen vääräksi valinnaksi. Nuorukaisen veri veti meribiologian pariin ja tutkijan ammattiin. Sille uralle alkusysäys oli tullut jo lapsuuden kalastusreissuilta ja katkarapujen pyynnistä merellä.

– Huomasin, että tulin merellä armottoman merisairaaksi, vaikka olin perämiehen poika. Oksensin aina koetroolausviikon ensimmäiset kolme päivää mahan tyhjäksi ja ajattelin, ettei tästä tule mitään. Oli päästävä leppeämmille vesille tai muihin töihin.

– Saimaasta haaveilin nuorena, mutta ajattelin, ettei se ole mahdollista.

Niinpä hän opiskeli Hollannissa ympäristöinsinööriksi pääaineinaan ympäristöteknologia ja jätevesien prosessihallinta ja sitten vielä ympäristötieteilijäksi pääaineinaan kalataloustieteet, akvaattinen ekologia ja ekotoksikologia.

Saimaalla riittää kareja. Merikortti kertoo, missä on turvallista ajaa.

Aarno Karels muistelee, että hän oli halunnut tulla vaikka väkisin Suomeen opiskelemaan tutkijaksi. Professori Aimo Oikari otti sitten hänet harjoittelijaksi kalantutkimuksiin, kun tarvitsi apua.

– Olisin tullut vaikka ilmaiseksi. En ole mikään kellokorttimies ja halusin ulkotöihin. Insinööritieteet ja konttorit eivät ole minun hommani.

Tuolloin, 1980-luvulla, Etelä-Saimaan tilanne oli surkea. Biologisia jätevedenpuhdistamoita vasta rakennettiin. Jätevedet olivat saastuttaneet pohjasedimenttejä ja järven pohjalla oli laajoja hapettomia alueita.

Suomessa paperia valkaistiin pitkään kloorikaasulla. Sitten siirryttiin happivalkaisuun ja muihin, parempiin käytäntöihin. Nyt Etelä-Saimaa voi paljon aiempaa paremmin, minkä saamme todeta omin silmin.

– Katsokaa, norppa, norppa, Arno Karels huutaa keskellä Kaidonselkää.

Tiiraamme tyyntä järvenselkää, mutta silmä ei heti tavoita saimaannorpan pyöreää päätä. Mutta eipä hätää, norppa tulee tervehtimään meitä hetken kuluttua vielä kolmasti. Silloin kaikki näemme sen ainakin muutaman sekunnin ajan.

– Tuo oli Saimaan eteläisin norppa, Karels selittää.

Laji on nyt palannut myös Etelä-Saimaalle, mikä ei olisi ollut vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten mahdollista, sillä vedet olivat niin likaisia.

– Täällä ovat nyt hyvät muikku-, kuha- ja ahvenkannat ja muikkuja ja norppia löytyy yhä lähempää tehtaita, Karels sanoo ja viittaa noin kymmenen kilometrin päässä järvenselän takana kohoaviin Joutseno Pulpin tehtaanpiippuihin.

Norppien suojeleminenkaan ei enää kuumenna tunteita. Rysät ovat norppaturvallisia ja kalastusrajoituksista maksetaan osakaskunnille korvauksia.

– Meidän osakaskuntamme alueella tämä tarkoittaa vuodessa 22 500 euroa, mikä on minusta hyvä asia.

”Äiti oli venereissusta ikionnellinen”

Aarno Karels pääsi Suomeen Jyväskylään vaihto-opiskelijaksi 1993 ja jäi sille tielleen jatkamaan opintojaan.

Lisäksi Suomesta löytyi melkein heti vaimo, kun hotelli Saimaanrantaan tansseihin lähtenyt sukulaisporukka tarvitsi selvää kuskia saman vuoden juhannuksena. Se kuski oli Aarno, joka tapasi sitten rakkautensa Saimaanrannassa.

Tohtoriksi Karels väitteli Suomessa Jyväskylän yliopistosta aiheenaan sellu- ja paperiteollisuuden jätevesien ekotoksisuus kaloille.

– Vuonna 2001 muutimme Lappeenrantaan. Sitä ennen asuimme kuusi vuotta Jyväskylässä ja yhden vuoden Helsingissä.

Aarno Karelsin isä kuoli viitisen vuotta sitten, vuonna 2017. Äiti jäi sen jälkeenkin asumaan Hollantiin, jonne oli juurtunut.

– Isä oli suuri Suomi-fani, joka puhui Suomesta kaikille jatkuvasti. Hän rakasti kulkea metsässä ja tarkkailla lintuja ja laittaa niille pönttöjä. Olemmekin rauhoittaneet Metso-ohjelmassa kahdeksan hehtaaria metsää isän kunniaksi.

Äidin viimeinen käynti Saimaalla jäi pysyvästi mieleen. Tuossa vaiheessa äiti ei enää nähnyt syytä elää ja oli jo päättänyt tehdä eutanasian. Hollannin lakien mukaan se oli mahdollista.

– Hän halusi käydä vielä viimeisen kerran Saimaalla, ja lähdimme järvelle tällä tutkimusveneellä. Sen keulassa on kätevä, rantaan kääntyvä luukku, josta äidin pyörätuoli saatiin kyytiin. Hän oli venereissusta ikionnellinen.

Aarno Karelsin äidin kuolemasta on haastattelua tehdessä vain muutama viikko.

– Äiti kuoli läheistensä saattamana ja hyvästelemänä Hollannissa, jonne hänen tuhkansa on laitettu isän viereen.

Tänä kesänä äidin tuhkat on tarkoitus siirtää Kattelussaareen syntymäkodin pihapiiriin.

Tutkimusnuottaukset keväisen Saimaan rannoilla antavat tärkeää tietoa muikkujen pärjäämisestä alueella, jonne jätevesiä tulee.

Kuoriutuneiden muikunpoikasten määrä kertoo osaltaan edellissyksyisen kudun onnistumisesta. Muikku vaatii hapekasta ja puhdasta vettä ja hyvän kutupohjan.

Karels ja Pauli tekevät vastakuoriutuneiden muikunpoikasten koenuottauksia eri puolilla aluetta. Nuotat vedetään maihin saarten rannoilla, joista suurin osa kuuluu paikalliselle virkistysaluesäätiölle. Niiden avulla tutkitaan muikunpoikasten kuoriutumisen onnistuminen tehtaiden vaikutusalueella ja vertailualueilla.

Päihänniemi, Huuhanranta, Pieni Lintusaari, Myhkiönsaari ja monet muut upeat Etelä-Saimaan saaret ovat tuttuja lappeenrantalaisille. Näin alkukesästä niiden pitkät hiekkarannat huutavat tyhjyyttään. Rauha on rikkumaton.

Karels laskee silmämääräisesti kustakin vedetystä nuotasta saatujen poikasten määrät ja päästää ne sitten takaisin kasvamaan. Ensin saaliina on vain vähäisiä määriä muikkuja, mutta vähitellen saalit kasvavat saaresta saareen. Lopulta nuottaan osuu poikasia mustanaan. Tämä lupaa hyvää niin kalastajille kuin norpillekin.

– Muikku on maailman puhtain kala. Veden ja pohjasedimentin pitää olla puhdasta muikunmädin kuoriutumisen onnistumiseen. Muikku kutee loppusyksyllä ja mätimunat kuoriutuvat keväällä jäidenlähdön aikaan.

Karels on innoissaan Etelä-Saimaan muikunkalastukselle suunnitellusta MSC-sertifikaatin hakemisesta. Sertifikaatti kertoo siitä, että kala on peräisin kannasta, jota ei uhkaa liikakalastus.

– Tämä merkki on Keski-Euroopassa kova juttu. Sertifikaatista tehdylle esiselvitykselle on jo näytetty vihreää valoa Etelä-Saimaalle. Vähitellen sertifikaatti olisi hyvä saada koko Saimaalle.

Aarno Karelsilla ja hänen yhtiöillään on Etelä-Saimaan ja Etelä-Karjalan alueella myös monia muita tehtäviä aina virtavesien kunnostuksista poistokalastuksiin ja muikkukalastuksen kehittämiseen. Karels on myös Saimaan vesiensuojeluyhdistyksen puheenjohtaja ja Kattelussaaren osakaskunnan puheenjohtaja ja eteläisen Saimaan kalatalousalueen ja Lappeenrannan urheilukalastajien hallituksen jäsen.

Nyt osakaskunnan alueelle suunnitellaan uutta kalankäsittelypaikkaa ja kunnostetaan noin 30 vuotta vanha jäähileasema, mikä helpottaa kalojen säilytystä ja myyntiä.

– Hollannissa ihmiset ovat pitkälti erkaantuneet luonnosta. Myös Suomessa näkee jo, että alueen koululaisten välillä on suuria eroja vaikkapa koululaisille järjestettyinä kalastuspäivinä. Parhaiten luonnossa pärjäävät ne, joiden vaarit ovat aikoinaan vieneet lapsenlapsiaan kalaan.