Perustit käsityöläiskustantamon mutta et kutsu itseäsi kustantajaksi. Miksi?

Suomessa publisher on käännetty kustantajaksi, ja sana pitää sisällään ajatuksen siitä, että kirjojen julkaisemisella tehtäisiin liiketoimintaa. Oma julkaisutoimintani on kirjallisuuden ja kuvataiteen rajamailla liikkuvaa marginaalisekoilua tilanteessa, jossa kirjallisuuden vastaanottamisen tavat ovat pysyvästi nyrjähtäneet.

En siis ole kustantaja, eikä tämä ole kustantamo: älkää lähettäkö minulle käsikirjoituksia.

Tarkoitatko ”nyrjähtämisellä” äänikirjojen räjähdysmäistä kasvua?

Äänikirjat ovat vain osa ilmiötä. Tekniikka ylipäänsä sanelee lähes kaiken, mitä ihmiset pystyvät tekemään, ja nykyään näin on entistä selvemmin. Tekniikka ei ole neutraalia vaan pikemminkin diktatorista. Pahimmillaan kirjallisuus muuttuu alusta­taloudeksi, jossa kustantajat tuottavat ”kontenttia” ruotsalaisille äänikirjapalveluille.

Ennen kuin Google alkoi hallita maailmaa, internetin haaveiltiin demokratisoivan koko inhimillisen tiedonvälityksen sfäärin. Kustantajat olisivat muuttuneet tarpeettomiksi, koska jokainen voisi itse ladata oman tekeleensä sähkökirjapalveluun.

Loputtomassa runsaudessa ei kuitenkaan ole mitään järkeä, kun ihmisten huomio on niin niukka resurssi. Julkaisijoita tarvitaan edelleen, ja kirjan julkaiseminen on yhtä vaivalloista kuin 50 vuotta sitten. Internetistä sen sijaan on tullut muutaman kapitalistin sanelema teknosfääri, alue, jonne ei kannata mennä.

Olet lanseerannut omille julkaisuillesi sanan ”kirjahko”. Mitä se tarkoittaa?

Esseevihko formaattina kiinnostaa minua. Haluan julkaista esseetekstejä, jotka ovat joko liian pitkiä tai liian tärkeitä lehdessä saati internetissä julkaistavaksi. Laura Lindstedtin essee on juuri tällainen, aiheeltaan ja merkitykseltään keskeinen teksti, joka sai aikanaan Helsingin Sanomissa niin infantiilin itkuraivari-vastaanoton, että halusin saattaa sen pidempänä painettuun muotoon.

Lindstedt esittää esseessään, että äänikirjaformaatti alkaa vaikuttaa sala­kavalasti itse kirjallisuuteen: kirjailijat alkavat kirjoittaa teok­siaan suuhun sopiviksi. Muuttaako äänikirja kirjallisuutta?

Niin on jo tapahtunut. Autofiktiobuumi tuntuu ilmiön oireelta. Helposti vastaanotettava kerronta soveltuu hyvin kuunnelma-tyyppiseksi tuotteeksi, mutta kaikkia kirjallisia piirteitä on mahdotonta siirtää äänimuotoon. Teksti on visuaalista informaatiota.

Ääniaaltoina tilassa etenevä ilmiö ei ole sama asia kuin nippu paperia, johon on jollain menetelmällä kiinnitetty mustia kuvioita. Jos kirjoittajien päähän iskostuu se, että teksti muuttuu ääneksi, he alkavat testailla, miten se soveltuu auditiiviseen muotoon. Olisi älytöntä, jos se ei vaikuttaisi siihen, millaista kirjallisuutta he kirjoittavat.

Ihmisillä on tapana innostua uusista jutuista, kuten siitä, että korviin on mahdollista saada rajaton määrä puhemassaa halvalla. Kun joku sitten sanoo, että tässä on ongelmia, hän on ilonpilaaja, kuten Lindstedtin tekstiä seuranneessa keskustelussa huomattiin.

Zine-julkaisut kirjallisuudessa ovat olleet nousussa jo pitkään, joten olet trendin aallonharjalla. Mikä perinteisissä kustantamoissa on vikana?

Digipainaminen on taloudellista, eikä jälki monissa tapauksissa eroa offset-painojäljestä. Alle 200 kappaleen painoksen voi tehdä edullisesti, ja esimerkiksi esseiden kohdalla se usein täyttää Suomen tarpeen. Havainto pakotti tajuamaan, että voin ”painaa” pienen edition omalla kopiokoneellani ja sitoa kirjat itse keittiön pöydän ääressä.

Kustantamot ottavat aina uuden painoksen, jos ensimmäinen loppuu, ja kustannussyistä suuren painoksen, vaikka tietäisivät, ettei kysyntä riitä. Minä en ota.

Kustannustoimittaja–kirjailija-suhdetta usein mytologisoidaan: se nähdään symbioottisena ja välttämättömänä. Minulla ei ole kokemusta kätilömäisestä kustannustoimittamisesta. Olen pääasiassa itse määritellyt, mitä merkkejä kirjoissani on.

Onko mielikuva omakustanteesta siis muuttunut?

Ennen omakustanne oli yhtä kuin savolais­ukon sukumuistelmat. Nyt savolaisukkelit voivat helposti ladata nettiin juttunsa. Oma hankkeeni on samaa juurta kuin esimerkiksi Ester Nuori Lepän itse painamat runovihkot tai Karri Kokon monet kirjalliset käsitetaideprojektit. Myös Leevi Lehdon Ntamo oli samantyyppinen vaikkakin hyperkiihdytetty projekti, joka mielestäni perustui ”tulostetun internetin” ideaan.

Julkaisujen levittäminen voi olla haastavaa. Joissain harvoissa tapauksissa on ehkä tarpeen tavoitella ulkomaisiakin yleisöjä, mutta ei minulla ole tarvetta miellyttää Berliinin hipstereitä: ne saavat pikemminkin hävetä, etteivät osaa suomea.

Kirjoitat Koneen Säätiön hakemuksessa, että haluat edetä kuva- ja julkaisutaiteiden marginaaleissa. Onko tämä siis ennen kaikkea kuvataideprojekti?

Olen kiinnostunut kirjallisista ideoista ja käsitteistä mutta haluan tehdä monitaiteisia julkaisuja, pitkälti käsityönä. Lähestymistapani on kuvataiteellinen sikäli, että haluan ihmisten huomion kiinnittyvän kirjaan esineenä. Kirjailijoille kirjapaino on joku kiinalainen laatikko, jonne tekstitiedosto lähetetään, ja paluupostissa tulee laatikollinen kirjoja. Ajatellaan, että kirjan mahdollisuudet ulottuvat siihen, että se voi olla joko kova- tai pehmeäkantinen. Kirjan ominaisuuksista olisi syytä olla paremmin perillä.

Omaa kirjaani Häviötä pidettiin ”kikkailuna” vain, koska sen poikkeava muoto pakotti havaitsemaan, että kirjassa on kysymys kolmiulotteisesta materiaalisesta objektista, jota ei sido lainkaan niin monet vaatimukset kuin kuvitellaan.

Aloitit julkaisutoiminnan vuosi sitten, ja nyt sinulla on rahoitus toiminnalle Koneen Säätiöltä. Onko Häviössä kuvaillun kituuttamisen aika ohi?

Olen saanut satumaisen resurssin, josta kaikki unelmoivat. Eettinen velvollisuuteni on jakaa sitä, vaikka se onkin henkilökohtainen työskentelyapuraha. Toisten ihmisten taiteen äärellä työskentely on ihanaa työtä.

Keskustelija-palstalla puhutaan kuukauden mielenkiintoisimmista kulttuuriaiheista ja teoksista niiden tekijöiden kanssa.