Toni Kamulan työ äänikirjojen lukijana on aiheuttanut hänelle ajankohtaisuudellaan kylmiä väreitä. Seuraavaksi julkaistaan Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kirjan yhdeksäs osa, Ukkosen ääni. Sitä edeltävässä Miinoitetussa rauhassa kirjasarjan päähenkilö Kalle oli armeijassa. Elettiin talvisodan jälkeistä välirauhan aikaa Lapissa Savukoskella vuonna 1940.

– Tekstiä oli pelottavan ajankohtaista lukea, kun mietti Ukrainan sotaa. Historiasta tiedän, että silloin Suomessa on käsillä hetki rauhaa, mutta kirjan sivuilla jännitteet kasvavat koko ajan. Sen tietää, että kohta rähistään taas.

Kuten Ukrainassa tänään, myös Päätalon Iijoki-sarjan tapahtumissa on kyse Venäjän hyökkäyssodasta. – Kun isännät pohtivat sen aikaista tilannetta, voisi se olla tämän päivän keskustelua, Kamula kertoo.

Kamula otti vastaan kirjankustantamo Gummeruksen historian suurimman äänikirjatuotannon viime kesänä. Hänet valittiin lukemaan koko 26-osainen Iijoki-sarja äänikirjoiksi. Se tarkoittaa 16 994 sivun, kolmen vuoden ja noin 600 tunnin mittaista luku-urakkaa.

Aiemmin Kamula ei ollut lukenut Kalle Päätaloa lainkaan. Ennen kuin hän otti työn vastaan, hän luki sarjan alkupään kirjoja, jotta saisi kiinni pienen Kallen maailmasta ja siitä, tuntuisiko Päätalon luoma maailma ja kieli hänen suuhunsa sopivalta.

Nuorena poikana Kamula oli vaikuttunut Mikko Niskasen Iijoki-filmatisoinneista. Niistä hän tunnisti Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuvan juurevan meiningin, joka muistutti myös omasta lapsuudesta ja omista isovanhemmista. Kamulan oma isoäiti oli Kainuusta kotoisin ja hänen juurensa sijoittuvat vahvasti Perämeren rannoille.

– Jos mietin sukupolvien ketjua, huomaan, etten tiedä oman isoäitini tai isovanhempieni juurista ja lapsuudesta hirveästi mitään. Ajattelin, että tätä kautta voisin oppia heistä ja omista juuristanikin jotain. Samaan aikaan pohjoispohjalaisessa mielenmaisemassa on jotain hyvin tuttua.

Kirjasarjan mieskuva on hyvin ankara. Sama kapeus on koskettanut 1970-luvulla syntynyttä Kamulaakin. Iijoki-sarjan Kalle on äärimmäisen herkkä poika, eikä herkkyyttä katsottu hyvällä. Miehinen mies oli hyve, kun taas vaikkapa opiskelua ja taiteen harrastamista pidettiin huonona. Jos mies oli ”naismainen”, sitä pidetiin arvottomana ominaisuutena. Siihen riitti jo se, että mies lähetti terveisiä toisen talon isännälle.

– Pehmeiden puolien ja herkkyyden piilottaminen sekä itsensä kovettaminen on iso punainen lanka kirjasarjassa. Minunkin lapsuudessani ja nuoruudessani miehen malli oli hyvin ankara. Kulttuuri- ja taidealalle päätyneenä pystyn hyvin samastumaan Kallen kokemuksiin.

Suomalaisuuden yhtenä erikoispiirteenä on äärimmäinen työnteon ja urasaavutuksien arvostaminen. Ihmisen pystyvyys ja omanarvontunne kiinnittyvät vahvasti tekemiseen. Se tulee läpi myös Iijoki-sarjassa, jossa seurataan nuoren Kallen luokkanousua ensin rakennusalan insinööriksi ja myöhemmin kirjailijaksi. Kirjasarja on oman aikansa autofiktiota, eli Kalle Päätalo on purkanut sarjaan oman elämänsä ja omat todelliset kokemuksensa fiktion muodossa.

– Työ on kirjoissa kaikkein tärkein arvo ja minä väittäisin, että se on aika kova arvo. Pystyn hyvin samaistumaan siihen. Kirjojen mieskuvaan liittyy myös oman statuksen hakeminen muita alentamalla. Lisäksi tunnepuolen kysymyksissä miesten luukut menevät hyvin nopeasti kiinni. Kalle käy läpi tunteitaan hyvin yksityisesti. Samalla hänellä on valtava tarve tulla jatkuvasti nähdyksi ja oman isänsä hyväksymäksi, Kamula pohtii.

Toni Kamula aloitti työn äänikirjojen lukijana heti valmistuttuaan Teatterikorkeakoulusta vuonna 2009. Reilussa kymmenessä vuodessa on ehtinyt tapahtua merkittävä teknologinen ja kuunneltaviin sisältöihin liittyvä kulttuurinen murros. Kun Kamula aloitti, hän käänteli studiossa fyysisen kirjan sivuja. Äänitteet tallennettiin CD-levyille ja niitä myytiin valtavissa levykasoissa messuilla, toreilla ja kirjakaupoissa.

Nykyään luettava teksti kulkee näytöllä ja äänikirjamarkkina on kasvanut nopeasti. Jotkut käyttävät äänikirjoja puhtaasti nukahtamiseen, sillä rauhalliseen ääneen on kiva uinahtaa. Toiset nauttivat kirjansa äänikirjoina vaivattomammin verrattuna kirjastojen pitkiin varausjonoihin, varsinkin uutuuskirjojen osalta.

Nykyihmisen taskussa kulkeekin mieletön kirjasto tiedettä, taidetta ja fiktiota. Äänikirjat ovat myös monille lapsille ja nuorille uudenlainen tapa löytää kirjallisuuden pariin. Iijoki-sarjan osalta Kamulalle on tultu kertomaan, että sarjaa kuuntelevat äänikirjoina myös vanhemmat ihmiset, jotka eivät enää näe lukea. He saattavat haluta palata oman lapsuutensa mielenmaisemiin ja tapahtumiin sarjan kautta.

Kamula on urakkansa aikana kokeillut erilaisia tapoja lukea. Hän on etsinyt itselleen parasta lukurytmiä ja viikkomäärää. Tällä hetkellä hän lukee ääneen aamuisin kolmena päivänä viikossa. Kamula kokee, että äänilukijan työ vastaa mitä tahansa äärimmäistä keskittymistä vaativaa työtä, jossa omat elämäntavat ja vointi vaikuttavat työhön. Äänessä kuuluu kaikki. Joinakin päivänä lukeminen ei suunnitelmista huolimatta suju. Silloin hän antaa asian olla. Kamula on kuitenkin kehittänyt vankat rutiinit, joiden tarkoitus on turvata oma kyky rauhoittua tarinan äänelle.

– Päivän aloittaminen on tärkeää. Niinä aamuina, kun luen, en katso kännykkää ollenkaan. Raivaan tilaa keskittymiselle. Käyn kävelyllä, saatan puhella itsekseni, mutta muutoin en ääntäni erikoisemmin avaa. Syön aina saman aamupalan, jotta vatsani ei murise. Siinä on varmaan puolet taikauskoa, mutta jos se kerran minulla toimii, miksi vaihtaa.

Äänityöläisen rituaaliaamupala koostuu isosta lasista vettä, parista kauraleivästä sekä mustikka-smoothiesta. Kehon kosteuttaminen on tärkeää myös päivän aikana, sillä muutoin suuta kuivaa ja ääni alkaa narista. Niinpä Kamulalla on studiossa mukana iso vesilasi, johon hän on sirotellut hieman puhdistamatonta merisuolaa. Tuolissa on pieni tyyny tukemassa selkää, jotta ryhti pysyisi hyvänä. Ylävartalon hän pyrkii pitämään mahdollisimman rentona ja lukee aina samalta etäisyydeltä mikrofoniin.

– Koen, että kuunteleminen on hyvin intiimi kokemus. Jos ihminen antaa jonkun höpötellä korviinsa vaikka sen 28 tuntia, jonka yksi Päätalo-kirja kestää, niin onhan se aikamoinen valinta. Yritän tehdä myös itselleni lukemisesta mahdollisimman helpon ja mutkattoman kokemuksen.

Jos äänikirjan lukija puhuu mikrofoniin liian kovaa, se saattaisi kuulijasta tuntua huutamiselta. Toisaalta jos lukee liian hiljaa, sekin voi ärsyttää. Kamula pyrkii löytämään tasapainon, jossa hän ei kailota eikä kuiskaile, vaan artikuloi selkeästi.

Kuuntelijoilla on erilaisia mieltymyksiä lukijan roolin suhteen. Jotkut toivovat, että lukija ikään kuin näyttelisi kirjan ääneen, tai että äänikirjakokemusta vietäisiin erilaisten äänimaisemien kautta kuunnelman suuntaan. Monesti äänikirjoissa etenkin elämäkertojen kohdalla tuo lisäarvoa, mikäli kirjailija tai elämäkerran kohde lukee tekstin äänikirjaksi itse. Toisaalta fiktion ollessa kyseessä voidaan usein ajatella, että kirjailijan työ on kirjailijan työtä ja puhetyöläisen työ on puhetyöläisen työtä.

Kamulan oma lukemisfilosofia vaikuttaa olevan verrattavissa kielenkääntäjän rooliin. Toiselle kielelle käännettäessä kirjailija kirjoittaa ja kääntäjä pyrkii tuomaan kirjoitetun kielen kauneuden sekä sanotun merkitykset esiin parhaalla mahdollisimmalla tavalla häivyttäen samalla oman roolinsa taustalle.

– Ajattelen, että minun täytyy ymmärtää, mitä luen. Studiossa lukeminen ei ole yksityinen kokemus, vaan kerron siinä tarinaa suoraan toisen korvaan. En tuo omaa persoonaani tai tulkintaani mukaan, sillä kirjailija on jo punninnut jokaisen sanan. Kieli itsessään riittää.

Päätalon kieli tai sanonnat eivät ole vyöryneet vapaa-aikaan, vaikka Kamula nauttiikin kirjojen murteiden poljennosta. Jotkin sanat ovat tuoneet muistoja omien isovanhempien puhetavasta. Päätalo keksi kirjoihinsa myös omia sanoja. Osa sanoista ovat avautuneet Kamulallekin vasta tekstin edetessä.

– Kirjassa on eräs kaveri, Hiltu-Jakki, joka möyhähtelee usein. Ilmeisesti se tarkoittaa aika ronskia ja rempseää tapaa puhua.