Aamiainen Tiffanyllä on selälleen joutunut kilpikonna elokuvaksi ja vaatii siksi tarjotinkaupalla cocktaileja

Pimeiden päivien ajatusleikki: millaisissa olosuhteissa haluaisin katsoa lempielokuviani uudestaan? Riippuu elokuvasta, tietenkin, ja suhteestani siihen. Pawel Pawlikowskin Cold War on niin täydellinen elokuva, että olosuhteista viis, voisin katsoa sen vaikka seisaallani eteisessä märät ulkovaatteet päällä. Kaikki elokuvat eivät tähän tietenkään yllä. Missä ja miten katsoisin mieluiten vaikkapa Aamiaisen Tiffanylla, ja mitä se tästä elokuvasta kertoo?

Blake Edwardsin ohjaamassa, Truman Capoten pienoisromaaniin perustuvassa elokuvaikonissa pennitön kirjailijanplanttu Paul Varjak (George Peppard) tutustuu uuteen naapuriinsa, lumoavan kevytkenkäiseen Holly Golightlyyn (Audrey Hepburn). Holly elättää itsensä varakkaiden miesten seuralaisena, juhlii yöt ja nukkuu päivät. Kun Paul alkaa rakastua, sitoutumiskammoinen Holly joutuu vähitellen paljastamaan syvimmät haavansa.

Olen kuulemma nähnyt Aamiaisen Tiffanylla ensimmäistä kertaa puolisoni kanssa parikymmentä vuotta sitten, aamiaisen äärellä tietenkin. On merkillistä, etten itse muista tätä; muistan ainoastaan sen, ettei elokuvassa ollut mielestäni päätä eikä häntää. Revanssi Tiffanyn kanssa on siis välttämätön, varsinkin kun Truman Capote on yhtäkkiä ajankohtainen ja kiehtova HBO:n Feud-sarjan myötä. Aamiainen Tiffanylla taas on klassikko, joka on ollut vuosikymmenien ajan Yle Areenan vakio-ohjelmistoa, ja jonka saa vuokrattua monelta alustalta. Hyvissä elokuvakaupungeissa sen pääsee näkemään silloin tällöin valkokankaaltakin, Helsingissä viimeksi Kino Reginassa Audrey Hepburnin 90-vuotisjuhlan aikaan.

Tilaisuuteni koitti, kun Berliinissä esitettiin viime kesänä Hepburn-sarja. Pian aamu sarasti Viidennellä Avenuella elokuvan monumentaalisessa alkukuvassa, ja keltainen taksi lipui Tiffany’s -jalokiviliikkeen eteen. Audrey Hepburn oli yhä yöjalassa, katseli timantteja mustassa iltapuvussa samalla kun joi kahvia pahvimukista ja söi voisarvea, ja lähti sitten astelemaan kohti aamuruskoa.

Siitä alkoi puolentoista tunnin leikkisyys ja hassuttelu. Audrey oli jumalainen ja hänen tavaransa ihania, se savukeimuke, tupsulliset korvatulpat, kissanaamari, strassitiarat, ja tietenkin ne hatut! (Kuvaaja Franz Planerin äiti omisti vanhassa Habsburgien valtakunnassa hattukaupan). Näytöksen jälkeen valssasin Kino Babylonista kotiin kuin sokerihumalassa.

Aamulla kävin ostamassa Capoten pienoisromaanin, ja suhteeni elokuvaan kriisiytyi heti uudestaan.

Alkuperäinen Aamiainen Tiffanylla ei suinkaan ole ”iki-ihana”, vaan halju, tenhoavan ahdistava teos. Holly on suulas, sanavalmis juntti, rasisti ja häikäilemättömän ahne sillä tavoin kuin köyhyyden syövyttämä, hylätty nuori ihminen voi olla. Pinnan alla hän on yhä sama pikkuinen Lulamae Barnes, joka kävi kotipuolessa naapuripihoilla kalkkunanmunanvarkaissa, ja pakeni kylkiluut törröttäen orapihlaja-aitojen läpi pahoinpitelyjä. Rakkautta hän ei pysty tai opi tuntemaan, eikä hänelle sitä kukaan tarjoakaan. Rikkaan miehen pyydystäminen on ainoa mitä hän tässä elämässä keksii. On selvää, että Hollyn esikuva on Capoten äiti, Jessica Langen Feudissa tulkitsema Lillie May, ja hänen elämänkokemuksensa. Vain tällaista sisäistä autiutta hyvin läheltä seurannut ihminen kykenee kuvaamaan sitä näin eleettömästi.

Kaikki tietävät, että Capote olisi halunnut Hollyksi kaverinsa Marilyn Monroen, ja että hän inhosi Edwardsin elokuvaa. Eikä ihme. Hollyn tosiolemus on pyritty kaikin keinoin hämärtämään, eikä henkilöiden tai kohtausten välillä ole minkäänlaista jännitettä. (En puutu tässä Mickey Rooneyn järkyttävään, jo kattavasti teurastettuun yellowface-rooliin.) Edwardsin ominta aluetta olivat Pink Pantherin lisäksi 60-luvun vapautuvan nuorison sekoilukuvaukset, kuten High Time ja Pahuksenmoiset pirskeet. Ei sellaisen ihmisen sielunmaisema, jonka mielestä taivas on niin tyhjä paikka, niin epämääräinen. Maa, jonne ukkonen häipyy, ja jonne kaikki katoaa.

Näihin aikoihin Marilyn laihdutti itsensä amfetamiineilla valojuovaksi kelvatakseen Something’s got to give -elokuvaan, ja kuoli kesken kuvausten barbituraattien yliannostukseen. Capote oli oikeassa. Tämä lääketokkurainen, läpikuultava Marilyn, joka viittasi Englannin kuningatar Elisabetiin sanalla cunt, olisi tehnyt Hollysta todellisen, ja elokuvasta hyvin häiritsevää katsottavaa.

Sen sijaan tehtiin Audrey Hepburnin Aamiainen Tiffanyllä. Ja ihan hyvä että tehtiin, maailmastahan tuli sen myötä hiukan lystikkäämpi paikka elää. Täydelliset olosuhteet tämän elokuvan katsomiseen: jättiläismäiseltä valkokankaalta dress along - ja anniskelunäytöksenä. Pikkumustat, lierihatut, unimaskit, korvatulpat, helahoito. Ja tarjotinkaupalla cocktaileja. Capoten mukaan hänen onneton lapsuutensa Alabamassa oli ”kuin olisin ollut selälleen joutunut kilpikonna”. Minä ajattelen Tiffanysta vähän samoin. Ensimmäisten kuviensa jälkeen se ei etene oikein mihinkään, sen kun sätkii selällään, ja siksi unelmanäytöksessä virtaisi martinien loputon virta pitämässä juhlatunnelmaa yllä.