Aake Kallialan katse luotaa Kyyhkylänselkää. Kaislikko sihisee, ja raikas järvivesi tuoksuu.

Ollaan Mikkelissä, Kallialan mökillä. Tämän paikan rauhaan näyttelijä on niin tyytyväinen, ettei häntä kesäaikaan enää helposti muualle saa.

Muutenkin iltamenot, kuten teatterit, on aika lailla nähty. Kalliala, 62, viihtyy itsekseen.

– Kynnys lähteä on kasvanut tosi korkeaksi, vaikka silloin on kivaa, kun jaksan lähteä. Viihdyn hyvin yksin. Ehkä vähän liiankin hyvin, Kalliala sanoo.

Onnelliseen elämään riittää kourallinen läheisiä ystäviä, ja heistä vain yksi on näyttelijä. Kalliala on yrittänyt pysytellä ammattipiirien ulkopuolella aivan tarkoituksella.

Naisiakaan hänellä ei ole kova ikävä.

– Oli minulla yksi kesäkissa täällä Mikkelissä oikein useita vuosia. Mutta päästin sen menemään. Antaa karvan takkuuntua ihan rauhassa, Kalliala sanoo.

Hän hymyilee vinosti kuin Robert De Niro, sytyttää käyrävartisen piippunsa ja imaisee verkkaiset henkoset.

– Sen jälkeen olen jopa koettanut vähän vältellä, että ei nyt. Kyllähän se joskus tietysti juolahtelee mieleen, mutta harvemmin.

Näyttelijä ei ole puhunut yksityiselämästään juuri julkisuudessa. Avioerosta on jo niin kauan, ettei Kalliala tahdo muistaa kunnolla enää vuottakaan.

Välit ex-vaimo Tiinan kanssa ovat hyvät ja asialliset. Yhteydessä ollaan silloin, kun asiaa tulee.

Yhteinen tytär Ina täyttää pian 26 vuotta. Kaikki kolme asuvat Helsingin Käpylässä lähellä toisiaan, Aake Kalliala omassa puutalokolmiossaan.

– Ina sai äitinsä seinän takaa kämpän. Juuri remppaavat sitä siellä, isä kertoo.

Vaatetusalaa opiskeleva tytär on Kallialan elämän ilonlähde. Isän tekee tyytyväiseksi se, jos tytär on onnellinen, löytää oman polkunsa ja saa tehdä elämässään sitä, mitä haluaa.

– Kyllä me näemme toisiamme. Hän ilmestyy kuin taiottuna aina, kun rupeaa rahat loppumaan, Kalliala vitsailee.

Isä on pyrkinyt opettamaan tyttärelleen pari asiaa. Ensinnäkin: töitä olisi tehtävä. Ja toisekseen: rehellinen pitää olla.

– Nyt Ina on sushiravintolassa tarjoilemassa ja painaa pitkää päivää. Se on oikein hyvä. Oppii olemaan.

Työnteon tärkeyden opetti Aake Kallialalle aikoinaan hänen oma isänsä, elämän kenties tärkein vaikuttaja.

Isä oli ekonomi, mutta poika ei ollut kouluihmisiä. Kalliala jäi luokalleen kolmesti.

Ei se kyvyistä ollut kiinni. Joskus hän saattoi lukea kokeisiin ja napata kympin vain, jotta isä tajuaisi hänen pystyvän siihen. Mutta kovin pitkään Kalliala ei jaksanut kouluun keskittyä tai ottaa opiskelusta stressiä. Hänellä oli aina muuta mielessä.

Isä oli kannustava hahmo, mutta näyttelijänuraa vastaan hän oli aina.

– Hän sanoi, että poika, sinun pitäisi olla joku Tauno Palo, että pystyisit sillä ammatilla elättämään perheesi.

Isäukko oli Kallialan mielestä aina oikeassa – kaikessa muussa paitsi tässä. Kalliala olisi halunnut isänsä näkevän, että hän pystyi luomaan itselleen elämänmittaisen uran näyttelijänä.

– Olisin halunnut hänen näkevän, että minulle kävi kaikki tämä. Elämä on mennyt ihan hyvin.

Isä otettiin Aake Kallialalta liian aikaisin pois. Hän kuoli aivoverenvuotoon, kun poika oli vasta 18-vuotias.

Isä oli päässyt sodasta vain 26-vuotiaana, ja rintamalla hän oli haavoittunut kaksi kertaa. Isä oli vaitonainen sotakokemuksistaan, mutta sen Kalliala tietää, että isän paras ystävä oli kuollut taisteluissa hänen viereensä.

Isä ei muutenkaan intoutunut puhumaan vuolaasti arkena, mutta kun päästiin metsäretkelle nuotion ääreen, jokin perinteinen metsämiesten yhteys alkoi avautua. Isä lupasi kertoa pojalleen kaiken sodasta sitten, kun tämä olisi käynyt armeijan.

Hän ei koskaan ehtinyt kertoa tarinoitaan. Paljon muutakin jäi sanomatta.

– Isän kuolema jätti minuun jäljet ja muutti minua ihan varmasti ihmisenä.

Isän jättämä tyhjä aukko ei koskaan täyttynyt, mutta Aake Kalliala kokee olleensa onnekas. Ystäväpiirin isissä oli paljon hyviä miehen malleja ja tavallaan myös korvaavia isähahmoja. Heidän tuestaan ja neuvoistaan Kalliala on edelleen kiitollinen.

Soittoääni keskeyttää näyttelijän. Kalliala kaivaa khakinväristen sortsiensa taskusta älypuhelimen, jossa on sähäkkä fuksianvärinen mattakuori.

– Meinaatteks te ruveta? Minä kyllä sanoisin, että ei. Siellä on helevetinmoinen myräkkä tulossa.

Kun Kalliala kiroaa, hän tekee sen niin lempeästi, että voimasanat tuntuvat sopivan virkkeisiin.

Tänään mökillä pitäisi tehdä kattoremontti, mutta säätiedotus arveluttaa. Kallialan toppuuttelusta huolimatta sukulaismiehet saapuvat tontille, ja tunnin päästä ulkokaton repiminen kuuluu sisään. Olohuoneen kattolamppu hypähtelee, kun ensimmäiset pellit lähtevät jossain sen yläpuolella.

Kalliala kehuu lankomiestään käteväksi. Pekka Kivinen on rakentanut tontille kaikkea käytännöllistä. Terassin kaiteelle hän on nikkaroinut pystysuoran muoviputken, johon kaljatölkit tiputetaan. Putkesta tölkit valuvat terassin alle säkkiin, jossa ne on kätevä kiikuttaa kauppaan. Kalliala esittelee innovaatiota, ja ilme sanoo: "Eikö olekin nerokas?"

Kaljanjuonnissa Aake Kalliala on asettanut itselleen tiukat rajat. Vain kerran viikossa perjantaisin saa ottaa saunaolutta.

Kallialalla todettiin aikuisiän diabetes melkein pari vuotta sitten, ja sairaus pakotti hänet elämäntaparemonttiin. Aiemmin näyttelijä poltti kaksi askia tupakkaa päivässä, mutta nyt hän pärjää yhdellä piippumassilla.

No, on siitä kaljanjuontisäännöstä hiukan kesän mittaan lipsuttu.

– On mennyt myös uutta perunaa ja riskiä rasvaa ja silliä. Ei perhana kaikkia nautintoja voi ottaa kerralla pois.

Jos terveys pysyisi edes tällä tasolla, Kalliala olisi tyytyväinen. Olo on hyvä, mutta diabeteksen huomaa siitä, että varpaissa ja päkiöissä tuntuu oudolta. Syy on hermostollinen. Insuliinitabletti pitää ottaa aamuin ja illoin.

Toista se on äidillä, joka on jo 89-vuotias ja asuu palvelutalossa Mikkelissä. Hänen vointinsa huolestuttaa Kallialaa, jolla on tapana murehtia asioista.

– Kävin juuri toissa päivänä katsomassa äitiä Annankodissa. Hän on ihan luupussi sängynpohjalla.

Äidillä on Alzheimerin tauti ja sairauden takia muistiongelmia. Äiti on elänyt jo monta vuotta syömään–sänkyyn–syömään–sänkyyn-rytmiä. Hän on laihtunut, sillä ruoka ei enää maistu.

– Aina kun siellä käy, niin tulee sellainen olo, että ei hitto, miksi ihminen tuolla tavalla pikkuhiljaa nyhdetään hammas kerrallaan. Näkö ja kaikki viedään.

Kalliala tuijottaa ohi, ja kasvoille kohoavat tuskaiset rypyt.

Jotain äiti vielä ymmärtää hetkittäin, vaikka Alzheimer nakertaa ajatuksia vääjäämättä.

– Hän kyselee, miksei täältä pääse jo pois, vaikka hän olisi siihen valmis.

Kalliala käy katsomassa äitiään aina Mikkelissä ollessaan, siis ehkä parisenkymmentä kertaa vuodessa.

– Ja aina on tyhmä olo, kun tulen sieltä pois. On ankeaa sanoa tädeille, että menkää vaihtamaan vaippa, kun en itse osaa.

Aake Kallialalla ei ole enää pitkä matka eläkeikään. Sketsiviihdettä hänellä ei ole ikävä, mutta Kotikatu-sarjaa on. Sen lopettaminen tuli niin puun takaa, että Kalliala on asiasta vieläkin harmissaan. Hän olisi halunnut näytellä sarjassa eläkkeelle asti.

Työporukka oli mukava ja hitsautunut niin vahvasti yhteen, että kaikki tiesivät toistensa henkilökohtaiset perheasiat. Palkkakin oli hyvä.

Vaikka työ on Kallialalle selvästi tärkeää, eläkkeelle jääminen tai toimettomuus eivät pelota häntä. Muutos tuntuu jopa hyvältä.

– Odotan sitä. Olen päättänyt jäädä eläkkeelle ajallaan ja sitten teen töitä enää hyvin valikoidusti omaksi ilokseni.

Seuraavaksi Aake Kalliala nähdään valkokankaalla Marja Pyykön ohjaamassa draamaelokuvassa Kekkonen tulee, jossa pohjoinen pikkukylä menee sekaisin tasavallan presidentin vierailusta. Kalliala ja Jukka Puotila esittävät 1970-luvulle sijoittuvassa draamassa homopariskuntaa.

– Kuvauksissa oli hauskaa, ja Lapin luonto teki minuun jälleen todella suuren vaikutuksen, Kalliala sanoo.

Myöhemmin tulossa on jotain muutakin, mutta siitä ei saa vielä puhua. Näyttelijä toteaa vain, että kyseessä on unelmarooli.

Aake Kallialasta olisi voinut tulla myös oopperalaulaja. Hän empii kertoa asiasta, jottei kuulostaisi leuhkalta. Mutta yksi Kallialan opettajista piti hänen äänihuuliaan täysin poikkeuksellisina. Opettaja yritti saada Kallialan syttymään laulamisesta ja vei hänet jopa Taikahuilua katsomaan. Näyttelijä ei kuitenkaan innostunut laulamisesta.

– Sehän on varma, että nyt olisin jossain Metropolitanissa vetämässä, jos elämä olisi mennyt toisin, Kalliala hymähtää vinosti ja imaisee piipustaan.

Sitten hän vakavoituu.

– Taivaan isä on ollut ihan hyvä manageri. Paljon on sattumastakin kiinni, mutta on tässä jotain tullut tehtyä oikein, kun on juttuihin pyydetty mukaan.

Teksti Saara Pakarinen

Kuvat Kari Kaipainen

Juttu on ilmestynyt Avun numerossa 33/2013.