Vaarini vaaran päivät – 80 vuotta sitten Kuusamossa oli pelissä Suomen kohtalo

Oli edetty viisi sodan vuotta. Suomi oli kamppaillut kommunistista hyökkääjävaltiota Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa ja selvinnyt. Välirauhan jälkeen alkoi jatkosota, jonka aikana Suomi jatkoi sotimistaan idässä, nyt tukenaan valloittamishaluinen natsi-Saksa.

Sitten koitti alkusyksy 1944. Itsenäisyytensä melkein menettänyt Suomi oli selvinnyt NL:n hurjasta vyörytyksestä kesällä 1944 ja syyskuun alussa koetti raskas ja hauras aselepo. Saksalaiset aseveljet, pohjoisen Suomen joukoillaan miehittänyt herrakansa oli ajettava pois Suomesta kahdessa viikossa – tai Neuvostoliitto ilmoittaisi tulevansa apuun.

Se Suomessa tiedettiin, mitä Neuvostoliiton aputarjous merkitsisi.

Elettiin Lapin sodan ensihetkiä ja tilanne oli hauras. Miten Suomelle kävisi, entä Lapille? Saataisiinko saksalaiset ajettua Suomesta pois? Tulisiko idästä uusi miehittäjä Suomeen? Noihin aikoihin pelissä oli Suomen ja pohjoisen Suomen kohtalo. Ja se, tulisiko tuhoutuvasta Kuusamosta Saksan tuhon alttari ja Neuvostoliiton portti Suomeen.

Syyskuussa 1944 Kuusamoa ja muuta Koillismaata alettiin tyhjennettiin pikavauhtia asukkaista. Samaan aikaan karkotettavat saksalaisjoukot alkoivat harjoittaa poltetun maan taktiikkaa ja tuhosivat Kuusamoa, talo talolta.

Suomalaisten poissa ollessa, ja Saksan kaatuessa sotatantereilla muuallakin, anarkia alkoi nostaa päätään.

Suomalaisia piti saada paikalle vahtimaan saksalaisten poistumista ja suojelemaan omaisuutta tuholta ja ryöstöiltä. Neuvottelemaan tilanteessa, jossa entiset ystävät olivat hetkessä vihollisia, joita piti ajaa väkisin maasta pois.

Armeijan johto ei suomalaisten edustajaksi käynyt, oli löydettävä siviilipuolen turvallisuusviranomainen, joka voisi suojella Kuusamoa ja koko Koillismaata hävitykseltä ja pitää huolen, että miehittäjät poistuisivat – ennen kuin idästä oli tulossa seuraava miehittäjä.

Silloin Kuusamon silloinen nimismies kieltäytyi pysymästä virkapaikallaan ja pakeni. Ministeriö ja maaherra kutsuivat tehtävään vaarini Väinö Isolan, joka oli tuolloin Kempeleen piirin nimismies.

Vaari sai kutsun tehtävään 16.9.1944, ja jo seuraavana päivänä hän oli matkustanut muutaman evakossa olleen Kuusamon kunnan edustajan kanssa Kuusamoon, missä olivat vastassa saksalaisten sotajoukkojen komentajat ja joukot.

Tuhoaminen oli jo käynnissä, taloja paloi, omaisuutta ryöstettiin.

Vaari saapui tilanteeseen, jossa oli huolehdittava siitä, että sotaa häviämässä olevat saksalaiset ajettaisiin pois maasta ja että kovaa vauhtia idästä Kuusamoa lähestyvät toisen diktatuurin joukot eivät asettuisi Suomeen ja Kuusamoon taloksi.

Vaari alkoi valvoa ja neuvotella Kuusamossa Suomen nimissä, Suomen puolesta.

Kuusamossa neuvoteltiin ensin saksalaisten joukkojen johdon kanssa. Saksa oli menettämässä asemiaan kaikkialla ja joukkojen moraali oli kadonnut. Perääntymistä suunnitelleet saksalaiset joukot suhtautuivat suomalaisiin ja omaisuuteen välinpitämättömästi, jopa vihamielisesti.

Oma henki oli hiuskarvan varassa, kun suomalaisia syytettiin vakoojiksi ja tuhopolttajiksi. Vaari kuvaa päiväkirjassaan, kuinka tunne oli kuin olisi ollut ase ohimolla.

Kovien päivien ja suuren hävityksen jälkeen saksalaiset joukot poistuivat viime tipassa alueelta kaiken eteen tulevan tuhoten kohti pohjoista ja Lappia, jossa ne pyrkivät Jäämeren kautta karkuun.

Mutta eivät Suomen ja Koillismaan uhat siihen hetkeen poistuneet. Jo syyskuussa Suomen rajan yli tulivat puna-armeijan joukot ja asettuivat Kuusamoon taloksi, vailla tarkoitusta poistua. Neuvostojoukot miehittivät Kuusamon kirkonkylän 27. syyskuuta, vastoin 19.9.1944 solmittua välirauhansopimusta.

Sodan voittajina ja omavaltaisesti rauhansopimusta tulkiten he väittivät olevansa ajamassa saksalaisia pois Suomesta. Mutta suomalaiset tiesivät, että pelissä oli paljon muutakin. Neuvostoliittoa ei saanut jättää olemaan ja miehittämään tätä tienoota.

Niinpä tällä kertaa vaarini, vannoutunut oikeistoradikaali, joutui neuvottelemaan inhoamiensa neuvostoliittolaisten kommunistien sotajohdon kanssa. Oli pidettävä huoli, että Kuusamo, Koillismaa ja Suomi eivät liukuisi idän jättiläisen syliin.

Vaari saapui takaisin Kuusamoon, jonka saksalaiset sotilaat olivat ryöstäneet ja polttaneet. Nyt paikkakuntaa pitivät hallussaan neuvostoliittolaiset, jotka jatkoivat miehitystä ja tuhotöitä.

Kremlistä ja valvontakomissiolta käskyjä ja ohjeita saaneet punajoukkojen komentajat pitivät Koillismaata hallussaan koko loppusyksyn ajan.

Suomen valtio- ja sotajohto tekivät samaan aikaan monella rintamalla kaikkensa, että Suomi säilyttäisi itsenäisyytensä ja itsemääräämisoikeutensa.

Vaaran vuodet olivat alkaneet.

Mitä Kuusamossa tapahtui syksyllä 1944? Siitä kertovat Väinö-vaarini (1908–1969) tuolta syksyltä kirjoittamat päiväkirjat ja säilyttämät useat asiakirjat, jotka jäivät myöhemmin isälleni. Ja ovat nyt minulla.

Näitä asiakirjoja ja vaarin päiväkirjaa käytti Tuomo Kallioniemi teoksessaan Syksy 1944 - Saksalaisten vetäytyminen ja itärajan pitäjien neuvostomiehitys, josta ovat peräisin myös tämän jutun kuvakaappaukset. Readmen kustantama kirja ilmestyi viime vuonna.

Tänään, jos koskaan, tämä kirja avaa eteen sen Suomen itsenäisyyden, joka oli 80 vuotta sitten hiuskarvan varassa. Ja yhtenä niistä tarinoista on oman Väinö-vaarini kaksi matkaa Kuusamoon tuona syksynä 1944.

Väinö-vaaria me lapsenlapset emme ehtineet koskaan tavata. Mutta muistiinpanoissaan ja kirjoituksissaan vaari elää. Ja isänmaallisissa teoissaan Kuusamossa syksyllä 1944.